CLINTTI MUULINA (lisäyksiä 23.1.)

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/mika-metoo-clint-eastwoodin-rikoselokuva-mule

Kun luin tuon yllä olevan arvion, mietin että katsommeko samaa elokuvaa. Kirjoittaja samastaa  elokuvan ja sen henkilöhahmojen arvot. Ikään kuin katsoisi elokuvaa todistusaineistona tekijöiden mielipiteistä. Enkä Earlinkaan arvoista ihan varma ole. Pihalla kuvioista vanhus kyllä tuntuu olevan. Kyllä tekijät tiedostavat hänen "sielullisen" kömpelyytensä. No, ehkä kyse voi olla Eastwoodin mukaan haluamasta huumorista. Siinä Clintti on kyllä heikoimmillaan. Muuten hieno Gran Torinokin yski loppupuoliskollaan samasta syystä. Clintin huumori on helposti liian alleviivaavaa. Tässä ajassa se tulkitaan helposti asenteellisuudeksi. Aikakausi tekee kriitikoistakin panikoivia.

Alla olevassa arvioissa on pointtia. Moititaan esimerliksi sitä, että Earlin moraalista kipuilua tehtävässään ei kuvata lainkaan. Se on kyllä totta ja se tuli mieleeni elokuvaa katsoessa, mutta annoin mennä. Käsikirjoitus kieltämättä etenee mutkia oikoen. Earlin sisäisiä ristiriitoja tai sitten sitä että miksi hänellä ei niitä ole, olisi voinut kuvata enemmän. Ja hänen äkkitienaamiansa rahoja ihmetellä lisää. Arvion kirjoittajan heitto rasismista ei kuitenkaan tässäkään kanna. Taas Earlin hahmon ristiriitaisuus  samastetaan elokuvan arvoihin. Myöskään moite että poliisit jahtaavat vain vähemmistöjä, ei ole perusteltu. Koko juttuhan keskittyy meksikolaiseen huumekartelliin. Miksi muuta olisi kuvattava? Lopun romantisoiva sävy häiritsi kirjoittajaa myös. Makuasia, mutta ymmärrän moitteen periaatteessa. Ja ehkä Earlista olisi kaiken kaikkiaan pitänyt tehdä kylmäävämpi ja vastenmielisempi hahmo. Nyt tuntui, että Eastwood halusi rakentaa tästä enemmän itsensä näköisen. Viitteitä tuohon kylmähtävään luonteeseen kyllä on, seksin ostaminen esimerkiksi ja sen tyytyväinen vastaanottaminen lahjana. Seksiä ei osta vain siksi, että äkkiä on enemmän rahaa. Tottumusta tarvitaan. Se lienee ollut osaksi syy, miksi Earl ei kotona viihtynyt. Vihjeitä äijän piittaamattomasta luonteesta ja asenteesta siis kyllä löytyy. Eikä maksullisista naisista kukaan koko aikana puhu mitään. Onko Earl lopulta koskaan ollut ihan rehellinen perheelleen?

Muuli pelittää alueella, jossa ei oikein tiedä, mikä olisi tulkittava tietoiseksi vihjailuksi Earlin luonteesta ja mikä tekijöiden laiskuudeksi.

Elokuva on saanut tähtiä yhdestä neljään. Minä annan kolme ja puoli tai neljä, riippuen siitä, paljonko annan anteeksi noita mahdollisia virheitä. Ehkä tämä on elokuva josta haluaisi pitää vielä enemmän.

https://demokraatti.fi/paha-pappa-viljelee-kukkia-ostaa-naisia-ja-kyyditsee-huumeita-88-vuotias-clint-eastwood-esittaa-vaariversion-machoimagostaan-tympeassa-rikosfilmissa/

OLEN LOPEN KYLLÄSTYNYT... (viimeinen kappale lisätty 21.1.)

...siihen jokaisen kommentin alkuun varalti lisättyyn täsmennykseen, että "seksuaalirikoksethan eivät ole Suomessa mikään uusi ilmiö".

Tuntuu että aina, ihan aina, "omieni" parissa rakennetaan typeryksen olkiukkoa. Siis sellaista ihmistä joka luulee, että seksuaalirikokset ovat tuontitavaraa. Esimerkiksi Ville Blåfield perjantain Jälkiviisaissa puolusti kehämäisesti whataboutismia sillä, että ihmisiä muistutetaan siitä, etteivät nämä rikokset ole uusi ilmiö. Keitä pitää muistuttaa? Onko joku unohtanut sen? Tuskin. Ihmiset miettivät vain sitä, eroaako tämä uusi aalto jotenkin omastamme. Ihmisiä pohdituttavat siis erot, eivät samuudet.

Tiedän tiedän! Nytkin jo joku miettii että miksi se korostaa eroja eikä  yhtäläisyyksiä. No juuri siksi, ettei itsestään selviä lähtökohtia mielestäni tarvitse jatkuvasti toistaa.

Toinen asia joka on alkanut nyppiä, on poliitikkojen syyttäminen tarkoitushakuisuudesta vaalien alla. Ei ole heidän syynsä, että Oulu (ja muut) tuli syliin ennen vaaleja. Pitäisikö heidän yhdessä päättää, että aletaan miettiä lakeja ja muita keinoja vasta vaalien jälkeen? Se kai olisi ainut ratkaisu heille asetettuun kaksoissidokseen. On myös hyvä muistaa, että kaksoissidoksen asettaja on itse osa retorista diskurssia.

PUHETTA KIRJASTOSSA

Kohtasin kirjastossa vanhan naisen joka oli juuri menettänyt 

ikäiseni pojan. Hän etsi runoja koska ei jaksanut lukea muuta. 

Kysyin kuinka hän jaksaa ja hän vastasi että huonosti, mutta 

kuitenkin niin, ettei näyttänyt siltä. Hän puhui myös miehestään,

joka ei saanut ilmaistua suruaan. 

Välillä minusta tuntui kuin olisimme puhuneet liian lujaa. 

Olimmehan kirjastossa. Ja asiakin oli henkilökohtainen (vaikka 

eihän kuolemassa ja surussa sinänsä tietenkään ole mitään 

salattavaa eikä hävettävää). 

Kun aloimme erota tahoillemme hän sanoi, että kohtaamisemme 

oli helpottanut hänen oloaan. Se tuntui hyvältä, mutta samalla 

myös siltä, kuin olisin iloinnut hänen surustaan.

Jo ennen kuin tiesin pojan kuolemasta, olin suositellut naiselle 

kokoelmaa jota ensin itse selailin. Siinä oli runoja myös kuolleista 

ihmisistä. En tiedä. Miltäköhän hänestä mahtaa tuntua niitä lukiessa?

TAVOITE VAI UNELMA?

Raindrops Keep Falling On My Head.

Haluaisin elää niin, että tuon voisi soittaa 
hautajaisissani kenenkään ärsyyntymättä. 

Nyt sitä on vielä kuunneltava melkeinpä 
itseltäänkin salaa.

ONKO KULTTUURI MERKITTÄVÄ MUUTTUJA VAI EI? (Yle-kolumnin linkki lisätty 16.1.)

Julkaisen tämän vanhan kirjoitukseni hieman muokattuna uudelleen, koska se tuntuu vastaavan kerralla siihen kysymykseen, miten ulkomaalaisten tekemiin seksuaali- ja kunniarikosiin ja omassa kotimaiseen lähisudeväkivaltaan pitäisi suhtautua ja miten ne eroavat toisistaan. Täysin nyt kyseessä olevat seksuaalirikokset eivät kunniarikoksiin rinnastu. Kuitenkin se periaate, millä niiden taustoja on avattava siinä muutostyössä jota rikoksiin syyllistyneiden kanssa on (tuloksista riippumatta) tehtävä, on sama. Samalla yritän tehdä mahdollisimman selväksi, miksi retorinen väittely siitä, ovatko nyt esillä olevat tapaukset "vain" yksittäisiä vai yleistettävissä olevia, on rikosseuraamustyön kannalta turha (samoin kuin retorinen hokema jolla hankalat kysymykset ohitetaan, että kyllähän mekin rikoksia teemme). Yksittäinen ja yleinen eli yksilö ja kulttuuri ovat työssäni erottamattomia entiteettejä. Niistä on päästävä selville ei sen enempää eikä vähempää kuin puhumalla ihmisten kanssa.

Linkit ovat kirjoituksiin, jotka muun muassa tekivät vanhasta kirjoituksestani entistäkin ajankohtaisemman. Rajkumar Sabanadesanin Yle-kolumni sisältää monta tärkeää asiaa. Samoin Iltalehden artikkeli.

...

Kunniarikoksen ja kotikutoisen lähisuhdeväkivallan rinnastaminen on huolimatonta ja haitallista ajattelua. Valitettavasti sitä kuulee aika ajoin. Ja koska kuulin taas, kirjoitan tämän. Jossain määrin ymmärrän huolimattoman rinnastamisen. Kummassakin rikoksessa on vihaa, kunniaa, aggressioita, nöyryytystä ja häpeää. Kuitenkin erot ovat niin ilmeisiä, että niiden kieltäminen ei voi olla muuta kuin laskelmoitua retoriikkaa. Erot näkyvät siinä, miten perhe, suku, kollektiivi ja eri maiden ja kulttuurien oikeuslaitokset suhtautuvat rikokseen ja erityisesti sen uhriin. Keskeiset erottavat kysymykset ovat nämä: Keitä ruumiillisen koskemattomuuden rikkominen loukkaa ja miksi? Onko yhteisön ja oikeudellisen käytännön keskiössä uhrin kokema kärsimys vai yhteisön kokema häpeä?

Ajatellaanpa näitä kahta kysymystä. 

1) missä määrin uhri joutuu maksamaan yhteisön kunniasta? 

2) mikä on uhrin rooli ja vastuu rikoksen tapahtuessa?

Kysymys 2 on ollut oman kulttuurimme ongelmallinen, kiusallinen ja vastenmielinenkin mutta välttämätön kysymys tapauksissa, joissa sana asettuu oikeudessa sanaa vastaan ja erityisesti seksuaalirikoksia tuomittaessa. Se on totuutta selvittävä kysymys. Kysymys 1 taas on enemmän tai vähemmän muuttunut kultturissamme metafysiikaksi. Sitä ei voi ottaa juridisesti vakavasti. Se voi olla mielekäs kysymys vain sellaisen kulttuurin ja oikeuskäytännön yhteydessä, jossa yksilö, usein nainen, on alisteinen yhteisölle.

Miksi näiden rikosten rinnastaminen sitten ei ole suotavaa tai - mikäli se on tarkoitushakuista retoriikkaa - miksi se on peräti vastuutonta? On selvää, että rikosten tulkinnat vaikuttavat siihen, miten väkivaltaan syyllistynyt tai syyllistyneet määrittelevät itsensä ja syyllisyytensä ja uhrit uhriutensa. Relativismi, tässäkin, vahvistaa hegemoniaa ja hegemonia kiittää relativistia. Relativismi neutraloi ja yleistää hegemonian määrittelemän todellisuus- ja ihmiskäsityksen jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Relativisti luonnollistaa valtaa huomaamattaan. On siis kysyttävä, millaisen hegemonian nämä rikosnimikkeet luovat, millaista hegemoniaa edustavat ja vielä: millaisia hegemonioita ne synnyttävät niitä arvioiviin diskurseihin.

Kaikista esittämistäni syistä johtuen rikosseuraamusalan ammattilaisen on lähestyttävä noihin rikoksiin syyllistyneitä eri tavoin. (Mutta kummankin kohdalla muutosta tavoitellen!) Muuttujat on otettava huomioon. Tekojen ja asenteiden taustalla olevalla kulttuurilla on niin uhrin kuin rikokseen syyllistyneen kannalta merkitystä. Ja vielä toistonkin uhalla: Muuten  kadotetaan uhrin, usein naisen, erilainen asema verrattuna omaan lähisuhdeväkivaltaan, mutta myös rikoksen tekijän asenteet, arvot ja se, miten hänen mahdollista muutosmotivaatiotaan voisi haastaa ja motivoida. Relativismi häivyttää oleellisia asioita kiistelevään retoriikkaan. Kipeimmin erityisesti kunniaväkivallan uhrin yksinäisyyden. Voin vain kuvitella, miltä tuo kiistelevä retoriikka kuulostaa hänen korviinsa, miten hän sen kokee. Kiistely ja erojen relativistinen häivyttäminen eivät ainakaan hänen kokemustaan helpota.

Kysymys siis kuuluu, voiko kulttuureita ja uskontoja muuttujina sulkeistaa kategorisesti pois yhtälöstä, kun rikollisuuden syitä tutkitaan ja niiden uusimista ehkäistä? Ei.

juhasaari.blogspot.com/2019/01/yksittainen-vai-yleinen-tapaus-vai.html

juhasaari.blogspot.com/2018/12/huolimaton-vai-huonosti-ajatteleva.html

https://yle.fi/uutiset/3-10598218

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005965769.html

HUOM. SANNIKKA JA UKKOLAN 2019 kauden ensimmäinen jakso on myös hyvää keskustelua.

VAIKUTTAVA FLORIDA PROJECT

Ehkä kulttuurievoluutio hoitaa kapitalismin, mutta sitä ennen on pelastettava lapset.

LIIAN VANHAT PANOT (lisäys 11.1.*)

"Palkittu ranskalaiskirjailija julisti, että yli 50-vuotiaat naiset ovat hänelle näkymättömiä – lue hillittömät vastakommentit"

Otsikko Ilta-Sanomista. Jos joku ei halua seksiä viisikymppiseltä, mitä se kenellekään kuuluu. Jossain kommentoitiin, että Kari Hotakainen ei noin sanoisi. Mutta tietääkö kukaan, ketä hän ajattelee masturboidessaan?

Minusta suuttuminen tästä on tolkutonta kaksinaismoralismia tai vain häpeämätöntä itsepetosta.

Ai niin. Ja minusta kuka tahansa saa ajatella että olen liian vanha panoon.

-
https://juhasaari.blogspot.com/2017/09/ilkassa-2982014-ilmestynyt-versio.html

*Toisaalta tuo Ranskan tapaus saa myös pohtimaa sitä, miten taiteilijamyytti tukee maskuliinia myrkyllisyyttä, mitä miestaiteilija uskaltaa hyväksymällämme myytin voimalla sanoa; ja Eastwoodin uusi elokuva nostaa mieleen Sondra Locken tapauksen, johon pääsee Hesarin Clintin Muulin neljän tähden arvostelusta (en jostain syystä saa suoraa linkkiä mutta "leikatkaa ja liimatkaa"):

(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa? https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005569919.html?share=30afc6f3e87b0884d5f18dde2671c66e

ILLUUSIO ON KOUKUTTAVA JUTTU

Katselen Areenasta improvisoitua sarjaa Rakkautta vain. Upeaa. Nautittavaa luonnollista ja varmaa näyttelemistä. Tähän voi unohtaa itsensä. Suosittelen.

Taas huomaa, että todellisuuden tuntu on vetoavampaa kuin todellisuus. Dokumenttina tämä ei niin nappaisi. Kiinnostavaa on se kohta, missä esittäminen näkyy tai jää näkymättä. Illuusio itsessään on lopultakin se juttu.

NOSTALGIAA 2019

Kirjoitin joskus aikaa sitten nostalgiasta nykyhetkeä kohtaan. Se ei ole todellisuuspakoa vaan eräänlaista satoria. Elämän kauneuden summaamista, liikuttumista siitä ilosta, että saa olla olemassa. Täydellinen läsnäolohan olisi katoamista ajattomuuteen. Kaunis nostalgia on voimaannuttavaa ontologista eroa.



Toivotan teille kaikille nostalgista tulevaa vuotta.

HYVÄ VAI PAHA FILOSOFI?

Luemme tyttären kanssa Zarathustraa. Keskustelumme sai kaivamaan esiin vanhan tekstin, jota muutin..
...

Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? No ainakin sieltä vaarallisemmasta päädystä taitaa olla. 

Nietzsche ei kirjaimellisesti ehkä kannusta julmuuteen, mutta kovin helposti yhteys laiskoja arvoja edustavien tuhoamisen ja utopistisen uudistamisen välillä syntyy.  

Koska olemme sosiaalisia ja hyväntahtoisuuteen kykeneviä toisistamme turvaa hakevia eläimiä, hyökkäys tätä evolutiivista ominaisuuttamme ja siitä kumpuavia laumavaistoja ja arvoja kohtaan saa hyökkääjän tuntemaan itsensä traagiseksi yksilöksi. "Huimaavien" erojen luojaksi. Yksinäiseksi mutta vahvaksi. Yhteisöstä ja sen "vanhaa ihmistä" edustavista arvoista tulee haaste, joka on ylitettävä. Rakennetta tuhoavan yksilön on ylitettävä jopa se sisäinen luontonsa, johon hän on tottunut. Hyvyydestä turvaa hakeva laumavaistonsa. Se pitää yllä rappiota. Hyvyys, lempeys ja ilo tuntuvat  vain vahvistavat yhteyttä "vanhaan rappeutuvaan ihmiseen", "laiskoihin" vaistoihin ja arvoihin. Siihen kollektiiviin, joka tuhoaa uutta ihmistä. Eiväthän laupeus ja ilo edes ole itellektuaalisia arvoja. Kapina ja tuhoava vastarinta (ymmärrettävästi) ovat. (Evolutiivisesti ne ovat tietenkin yhtä tosia ja myös yhtä satunnaisia, koska jossain toisessa todellisuudessa kaltaisemme sosiaalisuuteen ja hyväntahtoisuuteen kykenevä laji ei ehkä olisi toteutunut; tässä maailmassa "hyvyyden satunnaisuus" on kuitenkin mielestäni tyhjä entiteetti, jota ei voi verrata mihinkään. Tässä todellisuudessa julmuuteen pakotettu menettää järkensä, vallantahto ei siinä auta; https://juhasaari.blogspot.com/2017/06/tunteella-kyllastetty-jarki.html)

Nietzscheä lukemalla voi hyvinkin luoda tarvetta ja uskoa eräänlaiseen autistiseen statukseen, jossa yksilö tuntuu syntyvän tyhjästä omaa lajiaan vastaan. Silloin voi tuntea itsensä pelottomaksi, vahvaksi, uudistavaksi ja todeksi. Voi kokea itsensä tarkoitusta eli tahtoaan toteuttavaksi yksilöksi. Tuo tarkoitus on vanhan ja tukahduttavan tuhoaminen uuden tieltä. 

Toteuttaako uudistaja tätä käytännössä, on sitten toinen juttu. Mutta eikö voisi jopa ajatella, että ilman tekoja Nietzschensä jättää kesken? Esteettiselle tasolle? Ja pitääkö tekojen olla tuhoavia, jotta yli-ihminen voi toteutua? Minusta ei.* Kuitenkin on rehellisesti kysyttävä, onko yli-ihmisyyden käsitettä luontevampaa käyttää tuhoavuuden ja yksinäisyyden kuin yhteisyyden ja lempeyden yhteydessä? Eikä Nietzschen käyttämä maaginen kieli iltaruskoineen ja epäjumalan hämärineen ainakaan vähennä innokkuutta tähän tulkintaan.

https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://jyx.

Ks. myös blogi Nietzsche lyhyesti: http://kirjoituksianietzschesta.blogspot.com

-
 *Teoksessaan Ihmisyys Jonathan Glover kirjoittaa: "Eettinen teoria, joka oikeuttaa inhimilliset katastrofit tai ei pysty auttamaan niiden välttämisessä, on puutteellinen. Auschwitzissa ja muualla mieleen tuleva ajatus - 'ei koskaan enää' - on paljon tärkeämpi kuin yksikään absrakti eettinen prinsiippi. Jos minut saataisiin uskomaan, että muutoin vakuuttavan eettisen teorian avulla voidaan oikeuttaa natsien tekemä joukkomurha, hylkäisin teorian empimättä. Kun etiikkaa jälleenrakennetaan, keskeinen sija on sillä vastenmielisyydellä, jota näitä asioita kohtaan tunnetaan."

Jos Nietzschen mukaan muuta sääntöä kuin vallantaho ei ole, eikö Glover tässä (erityisesti lihavoimassani kohdassa) edusta sitä lempeällä tavalla? Toinen esimerkki voisi olla uskova homoseksuaali joka uskoo kadotukseen, mutta sitoutuu maalliseen rakkauteensa jumalansa kasvojen edessä seurauksista piittaamatta. Heittäytyy eräänlaiseen nietzscheläiseen armoon (https://juhasaari.blogspot.com/search?q=Nietzscheläinen+armo). Patrick Tiainen on minulle hyvä esimerkki tästä (https://juhasaari.blogspot.com/2018/10/ulos-kaapista.html). Myös Victor Franklin logoterapiasta ja de Mellon Havahtumisesta voi nostaa esiin laupeaa yli-ihmisyyttä. No, de Mellon kanssa on vähän niin ja näin.

SUOSITUS

Muuta etsiessäni katsoin vahingossa Ylen Kakkoselta norjalaista sarjaa Nuoret ja lupaavat. Kertoo kolmesta nuoresta naisesta taiteen alalla. Jäin HETI koukkuun ja nyt on katsottava kaikki vielä Areenalla olevat jaksot. Kaudet 3 ja 4 vielä siellä. Kyllä norskit osaa tehdä raikasta ja luontevaa teeveetä.