keskiviikko 20. helmikuuta 2019

SARTRE JA MUSKELIAUTOT (Ilkka ja Pohjalainen 20.2.)

Sartren romaani Inho vuodelta 1938 on alkuperäiseltä nimeltään La nausée. Se tarkoittaa kuvotusta ja tuossa kirjassa kuvotusta jonkin sellaisen objektin edessä, joka ei palaudu sanoihin eikä muuhunkaan mielekkyyteen. Kuvotusta aiheuttava on siis jotakin liikaa. Ylimäärää. Itseensä vetäytyvää luontoa ja ainetta. Mutta aine on juuri tuossa ylimäärässään tietoisuutta häiritsevää ja haastavaa. Ei kai siitä muuten kokonaista filosofiaa olisi kirjoitettu. 

Tällaisen ylimäärän tunteen voi aiheuttaa esimerkiksi rikkinäinen tai rumaksi kokemani esine, jossa aine ei enää katoa toimivuuteensa. Mutta kuvotuksen aiheuttajaksi ei tarvita välttämättä mitään epäkuntoista. Inhossa se oli kivi tai kastanjan juuri tai toinen ihminen satunnaisuudessaan. Ne vain olivat vailla ihmisen antamaa mieltä, niin kuin kaikki luonto, ja sekös päähenkilöä kuvotti. Ja mikä kummallisinta, kuvotusta voi auheuttaa myös sanomaton kauneus. Omalla kohdallani lähinnä 60-luvun lopun ja 70-luvun amerikkalaiset niin kutsutut muskeliautot.


Chevelle -68

Kanava Kutosen Bitchin' Ridesissa tuunauksen Michelangelo Dave Kindig ensin suunnittelee ja pistää sitten työryhmänsä kustomoimaan klassikkoautoja. Nyt olen ohjelmaan koukussa ja käyn nettisivuillakin. Ja autonäyttelyissä. Kun noita Kindigin tiimin tuotoksia katsoo, ja näyttelyissä seisoo vähän samanlaisten vieressä, tuntee todellakin hyödyttömän ja selittämättömän kauneuden voiman. Sen hyöky on tukahduttavaa. Sitä ei voi selittää eikä siihen voi sulautua. Se on kaunista ylimäärää. En oikein tiedä, mitä sillä kaikella kauneudella tekisin, mihin kohtaan sen sisälläni asettaisin. Vähän helpottaa jos kokemuksen voi jakaa. Samalla tavoin kuin hyvästä elokuvasta haluaa kertoa kaverille. 

Entisöity tai kustomoitu muskeliauto on kuitenkin vielä jotain elokuvaakin enemmän. Elokuva paljolti selittää itsensä, ja runonkin voi ajatella sisältävän arvoituksen, jota yrittää ratkaista. Upeasti tuunattu Charger -68 on selittämätön, kauneutta sinänsä. Sen kauneus vain on, niin kuin luonto (paitsi että Chargerin on tehnyt joku). Mitään arvoitusta ei ole, mutta juuri se on suurin arvoitus. Tuntuu kuin seisoessaan näyttelyssä sen vieressä vain kiusaisi itseään mutta poiskaan ei halua lähteä. Missään ei puhtaan esteettisyyden ja sartrelaisen kuvotuksen idea tule minulle kerralla niin selväksi, kuin katsoessani kaunista amerikkalaista muskeliautoa. Se on totaalinen ilmaisu. Absoluuttinen objekti.

Wheeler Dealers:  Dodge Charger -70

Jos olisin nykytaiteilija, veisin mustan Chargerin Kiasman vitivalkoiseen saliin enkä selittäisi kenellekään mitään. Ja jos joku sanoisi että sehän on vain metallia eri muodossa niin vastaisin, että niin on romaanikin vain satoja sivuja kirjaimia peräkkäin.

torstai 7. helmikuuta 2019

SAAMELAISTYTÖN YKSINÄISYYS

Amanda Kernellin Saamelaisveri on nähtävissä Areenassa vielä vajaan kuukauden. Kannattaa katsoa. Tärkeä elokuva, pääosan tyttö on mahtava. Epookki näyttää vähän puhtoiselta ja lavastetulta, mutta ei sekään niin haittaa.


Katsoin uudelleen loppupuolen kohtauksia. Pitää sanoa vielä jotain. Saamelaisveri on hienosti kirjoitettu ja toteutettu elokuva. Siinä ei ole mitään teeskenneltyä eikä keinotekoista. "Taiteellinen viipyily" on kerrankin täysin perusteltua. (Malickin pitäisi katsoa tämä ja ottaa opiksi.) Yksilö ja yhteisöt, ihmisyys ja hegemoniat; ei paikkaa mihin mennä tai palata... Tytössä on samalla tavalla pyhyyttä kuin Moodyssonin Liljassa.

Silmäilin tätä kirjoittaessani Paolo Sorrentinon Youthia. Sietämätöntä teeskentelyä. Saamelaistytön yksinäisyyden rinnalla noiden henkilöhahmojen eksistentiaaliset kipuilut tuntuvat luojansa taiteelliselta poseeraukselta.