Katsoin uudelleen loppupuolen kohtauksia. Pitää sanoa vielä jotain. Saamelaisveri on hienosti kirjoitettu ja toteutettu elokuva. Siinä ei ole mitään teeskenneltyä eikä keinotekoista. "Taiteellinen viipyily" on kerrankin täysin perusteltua. (Malickin pitäisi katsoa tämä ja ottaa opiksi.) Yksilö ja yhteisöt, ihmisyys ja hegemoniat; ei paikkaa mihin mennä tai palata... Tytössä on samalla tavalla pyhyyttä kuin Moodyssonin Liljassa.
Silmäilin tätä kirjoittaessani Paolo Sorrentinon Youthia. Sietämätöntä teeskentelyä. Saamelaistytön yksinäisyyden rinnalla noiden henkilöhahmojen eksistentiaaliset kipuilut tuntuvat luojansa taiteelliselta poseeraukselta.
Katsoin molemmat. Minusta molemmat ovat hyviä omalla tavallaan. Saamelaisveressä keskitytään elämän alkuun, Youthissa loppuun. Ohjaaja (Harvey Keitel) ja säveltäjä (Michael Caine) suhtautuvat eläköitymiseensä aivan eri tavoin tai siis eihän ohjaaja pysty jättämään työtään. Katsoitko loppuun? Riipaiseva.
VastaaPoistaTietenkin nää on paljolti makuasioita. Toisaalta juuri siksi näistä on helppo kirjoittaa tunteella.
PoistaSaamelaisveren lopussa vanhuus kyllä sinetöi hyytävästi yksinäisyyden. Ei enää mitään, minne palata.
Vanhuus kehyskertomuksena alussa ja lopussa Saamelaisveressä kertoi minulle, miten syvä se lapsuuden trauma oli. Hänellä, vanhalla Elle Marjalla oli kuitenkin ollut kokonainen elämä siinä välissä, kiva lapsenlapsikin, ja sehän jatkui, kun pääsi taas pois sieltä traumanäyttämöltään.
PoistaYouthissa vanhat miehet elivät omalla näyttämöllään, ei ollut mihin mennä.
Saamelasiveren kaltainen poisriuhtaisun ja vieraantumisen asetelma on toteutunut monen luokkahyppykokemuksissa, vaikka ei tietenkään näin kärjistettynä kuin alkuperäiskansan jäsenellä.
Itsekin tunnistan Elle Marjan yksinäisyyden, koska kävin koulua isäni tahtoa vastaan ja lähdin yksin pois maalaisyhteisöstä ja "säädystä". Sitä hopeavyötä vastaava tilannekin on tuttu.
Moni maalta lähtevä on miettinyt, miksi ei saa vain ottaa omaansa ja lähteä ikiajoiksi pois oloista, joissa ei ole mitään itselle.
Koskettava elokuva siis monin tavoin.
Youthissa on aivan mestarilliset näyttelijät!
Totta, olet oikeassa. Elle pystyi palaamaan omaan elämäänsä. Ja anteeksipyyntö kuolleelta siskolta oli myös koskettava...
PoistaKoin tuon saamelaisveren ellen todellisempana ja konkreettismpana hahmona kuin nuo taiteilijat. Eksistentiaalinen tilanne oli minulle todempi ellen kohdalla. Ellen hahmossa oli jotain ihmisyyden pyhyyttä, samanlaista kuin Moodyssonin Liljassa (tämän muuten lisäsin postaukseen).
Miellytti tuo mitä sanoit Youthista, jota minäkin silmäilin.
VastaaPoistaMulla on moneenkiin asiaan, myös taideteoksiin, tuollainen perusasetus. Eksistentiaaliset ahdistukset ja ihmiset joilla on sellaiseen luksukseen varaa... Ne usein tympii.
Itse joskus kärjistäkinkin sanomalla, etten ole koskaan elämäni aikana kokenut varsinaista ahdistusta olemassaolosta sinänsä.
Se on aika lähellä totta. Siksi myöskään eksistenssin tyhjäksi kokevien tai muiden "merkitysten tyhjästä keksijöiden" tuotokset harvoin osuvat minun makuuni.
Samasta syystä myös tarinat ja elävät ihmiset joilla on kamppailu arjesta ja elämisen perusehdoista vetoavat enemmän.
Jos ihmiseltä puuttuu jotakin aivan välttämätöntä, se on mulle se perusdraama niin taiteessa kuin elämässä. Maailman vanhin ja tärkein tarina edelleen ja aina vaan.
Mun eksistent. tyhjyyden kokemisen vajaus saattaa johtua myös yksinkertaisesta kallostani ja jonkinlaisesta perusonnnesta sen seurauksena.
Se ei kuitenkaan onneksi tarkoita yhtä kuin realismivajausta ja naivismia maailman ja elämän suhteen, jollainen olisikin eksistentiaalisen tyhjyyden toinen puoli vain, luonteeltaa samaa.
Perustarpeet niin fyysisesti kuin henkisesti (usein sama asia) on se draama, jossa elämä kai suurin piirtein oikeasti tapahtuu.
"Se on aika lähellä totta. Siksi myöskään eksistenssin tyhjäksi kokevien tai muiden "merkitysten tyhjästä keksijöiden" tuotokset harvoin osuvat minun makuuni."
PoistaTuon oisin voinu kirjoittaa. Tyhjyys on estetiikkaa. Korkeintaan älyllisesti inspiroivaa, mutta ei sen kummempaa.
Luen muuten uutta suomennosta Kuolemansairaudesta. Kirjoittelen siitä myöhemmin jotain.
PoistaJa jos tarkkoja ollaan tyhjyyskään ei ole ideana olio itsessään vaan ajatus muiden joukossa. Tyhjyyttä ei oikeastaan voi edes ajatella. Eli sekin vielä.
PoistaJos ja kun elämällä ei ole merkitystä, se pitää keksiä itse. Tuo eksistentialismi tuntui raikkaalta ehkä muutaman hetken 19-vuotiaana. Sitten se alkoi maistua ranskalaiselta paperilta.
VastaaPoistaSen jälkeen pitkään niin ettei merkityksiä edes mietitty.
Elämä oli kiinnostavampaa ja innostavampaa kuin sen merkitykset. Kun sitten merkityksiä alkoi ilmaantua, olivat ne heti ainetta. Fyysistä. Ranskalainen paperi oli entistä ohuempaa ja käyttökelvottovampaa. Tyhjyyden tilan ( tuon paradoksin) täyttää aine, jossa on kuplina sitä henkeäkin, kuolemansairaalle savelle.
Mutta hyvin voin elää nytkin viikon ilman merkitysten miettimisiä. Tehdä työtä jotta saisi leipää, syödä leipää jotta jaksaisi tehdä työtä...vai miten se meni? Mutta niin se menee todellisestikin. Putoava ei ehdi hirveästi miettiä miksi. Se toivoo, että jos jokin ottais sittenkin kiinni.
En voisi kuvitellakaan että olisi sellainen kohtaus, jossa istuisin pariisilaiskahvilassa tms. ja miettisin, että koska on vain tyhjää, täytän sen tyhjän valinnoillani. Tai vaihtoehtoisesti zeneilisin, mikä on sama asia toisinpäin.
Miettisin sen sijaan, että saispa täältäkin juhlamokkaa isossa mukissa mustana tai että miksen matkustanut Italiaan, kun kerralle reissulle läksin.
sorry kliseet, mutta ranskalaishenki ei ole mulle, paitsi joossakin leffoissa
PoistaEhkä tuossa Youthissa oli minun makuuni juuri tuota "ranskalaisuutta". Saamelaisveren ydin oli niin konreettinen kuin vain voi olla.
PoistaMinusta tässä Youthissa ei ollut mitään teeskenneltyä. Siinä oli kaksi vanhaa ihmistä, toinen jo astunut sivuun osallistuvasta elämästä ja toinen siinä reunalla kipuilemassa. Teemana siis se, miten selvitä siitä nivelkohdasta elämässä, kun siirtyy aktiivielämästä vanhuuteen eikä enää kelpaa. Alussa oli enemmän huumoria, mutta elokuvan edetessä vakavuus lisääntyi - te ette ehkä katsoneet elokuvaa loppuun, vaan silmäilitte alkupuolta - toinen ei tätä tilannetta kestänyt, vaan päätti elämänsä.
VastaaPoistaMinusta miesten keskustelut eivät olleet mitään eksistentialismihöpötystä vaan liittyivät arkielämään virtsaamisvaikeuksia myöten. Miten haikeina he katselivatkaan nuorempia ihmisiä, heidän energiaansa ja kauneuttaan.
Nämä kaksi elokuvaa liittyvät toisiinsa siinä, että molemmissa oli vanhuutta ja kuolemaa, Saamelaisveressä kehyksenä ja Youthissa keskiössä.
Ehkä ikä tuo minulle vahvemman elämyksen tähän Youthiin. Saamelaisveri oli minusta aika kliseinen, Youth syvempi.
Mielipiteet ja maut ovat aina erilaisia, koska ihmiset ovat erilaisia. Niistä ei voi kiistellä. Tämä on elokuvan tekijälle valtava haaste.
Marjatta. Tämän näkemyksesi velvoittanana katson Youthin kokonaan. (En nimittäin usko että iällämme on lopputuloksen kannalta niin merkitystä.)
PoistaSorrentinokin oli elokuvan ensi-illan aikaan vasta 45-vuotias...
PoistaHahmojen iänhän voi sjatella vertauskuvsksi elämän tarkoituksesta yleensä. Sitähän sorrentinon elokuvat paljolti käsittelevät.
Pitääpä katsoa kokonaan. Mun kommentti koski lähinnä Juhan yleisesti esiin tuomaa asiaa enemmän kuin itse leffaa. Ajattelen nimittäin juuri noin kuten kirjoitin eksistens. ahdistuksista joihin mun on yhä vaikempaa samaistua.
VastaaPoistaUskomatonta sitten miten elokuvista voi pitää, vaikka niissä ei ole oikein mitään merkittävää.
Katsoin Hugh Grant (!) leffan Rewritten, jossa leffakäsikirjoittajan elämää jenkkiläisessä pikkukaupungissa, collegessa vissiin. Leffa oli kaipa oikeastaan romanttinen komedia, mutta tarjosi mulle kyllä ihan riittävästi sisältöä kaksituntiseen. Löytyy Arenasta.
Kun nykyään harvoin katsoo (leffan loppuun), sitä pitää melkein kaikesta.
Katsoin kokonaan jahyvä niin. Osa joka alkaa fondan ja keitelin loistavasta yhteisestä kohtauksesta ja päättyy keitelin itsariin, ansaitsee kyllä kehut. Perusteltua, konkreettista ja samastuttavaa ahdistusta. Oikeastaan tuo osa elokuvaa imaisee tehoa muusta osasta. Loppu on antikliimaksi. Ehkä juuri tuosta hienosta jaksosta johtuen, mutta David Langin kitsinen musiikki ei auta asiaa. Se ei luo kuvaa Cainen esittämän säveltäjän kiinnostavuudesta ja suuruudesta jita elokuvassa jotenkin todistellaan. (Sama ongelma kuin Kieslowskin Sinisessä.)
VastaaPoistaMaradonahahmo on myös hyvä. Sen ahdistus NÄKYY. Kohtaus jossa se muistelee nuoruuttaan mutta sanoo ajattelevansa tulevaisuutta on upea kiteytys teemasta.
Eturauhasvaivat ja nuorten naisten haikailemiset olisi saanut jättää pois. Vanhaa vitsiä.
Keitel ja fonda ja "maradona". Ne pelastavat elokuvan.