OBJEKTIEN IKUINEN PALUU: ARVELUA HYVYYDESTÄ JA PAHUUDESTA

Hyvän ja pahan tuolla puolen... Ei voi mitään: Karamazovin veljesten kysymys, että jos Jumalaa ei ole, onko kaikki sallittua, tuntuu Nietzscheä lukiessa lähinnä vaivaannuttavalta. Tuntuu kuin kysymys olisi retorinen ja kysyttäisiin, koska Jumalaa vähempi ei kysyjälle kuitenkaan riitä. Kysyjä tarvitsee korkeamman syyn hyvyydelle ja hän uskoo pahuuden olevan perustason, joka automaattisesti tulee voimaan, jos korkeampaa syytä ei ole. Tässä metafysiikassa myös pettyy hyvään, jos epäilee sen olevan palautettavissa vaikutukseen ja hyötyyn, siis liian käytännölliseen syyhyn. Hyvä ikään kuin tahrautuu maailmassa ja rinnastuu liikaa liian käytännölliseltä tuntuvaan pahaan. Juuri siksi hyvä on selitettävä korkeammalla syyllä.* 

Tosin on myönnettävä, että edes vähäisen evoluutiopsykologian tuntemukseni valossa Nietzschekään ei mielestäni selviä paljonkaan Dostojevskia paremmin. "Julmuuden" perustavampi ja luonnollisempi taso löytyy myös Nietzscheltä. Hän ei vain kysy hyvyyden syyksi Jumalaa vaan heikkotahtoisen (kristillisen) kulttuurin ja sen edustajien itsepetoksen: "Ja yleensäkin käsitetään (--) kahdelta vastakkaiselta taholta (--) tahdon epävapaus ongelmaksi: toiset eivät tahdo mistään hinnasta luopua vastuunalaisuudestaan, uskosta omaan itseensä (--); toiset sitä vastoin eivät tahdo olla missään vastuussa (--) ja haluavat, sisäisestä itsensä-halveksunnasta, saada vierittää itsensä jonnekin pois. Viimeksimainituilla (--) on nykyisin tapana huolehtia rikoksentekijöistä; eräänlainen sosialistinen myötäkärsimys on heidän mieleisin valhepukunsa. Ja heikkotahtoisten fatalismi todella kaunistuu hämmästyttävästi, kun se osaa esittäytyä "la religion de la souffrance humaine'n" hahmossa (--)."** (Hyvän ja pahan tuolla puolen, luku 21)

Lainauksen voi toki tulkita myös niin, etteivät vahvatahtoisetkaan kyllin heittäydy luontoonsa vaan korostavat itseään tarpeettomasti, mutta valheellisiksi (inhimillisen kärsimyksen uskovaisiksi) heitä ei kuitenkaan nimitetä. Hierarkinen asetelma käy mielestäni selväksi: hyväntahtoisuus on epäilyttävää, enemmän poikkeustila. Jos Dostojevski kysyy, miten olisimme kyenneet tuottamaan hyvää ilman Jumalaa, Nietzsche ilmaisee saman käänteisesti: hyvä on liian paljon itse rakennettua, ideologiaa.

Kumpikin siis jakaa aineen ja hengen ja katsoo jälkimmäisen hyvän aiheuttajaksi. Kummallakaan ei herää (jälkeen Darwinin Lajien synnyn) mieleen ajatus, että ehkä menestymme juuri siksi, että hyväntahtoisuutemme ja sosiaalisuutemme on evoluution tuloksena sen mahdollistanut eikä siksi, että me olisimme hyvän tuottaneet. Hyvyys ei siis olekaan ihmeellinen sattuma tai ideologian tuote, vaan ominaisuus muiden joukossa, erittäin hyödyllinen sellainen. Ihminen vain havaitsee hyvän ja pahan siten, että ne ikään kuin olisivat odottaneet henkisinä entiteetteinä ihmiseläimen kehittymistä liittyäkseen siihen ja sitten mahdollistaneet sen tasollisen hypyn eettiseksi (hyvän ja pahan tietäväksi) lajiksi. 

Darwin sanoi tämän (Vastapaino 2009, s.77) yksinkertaisen selvästi: "Ihmiset havaitsevat nämä hitaat käynnissä olevat muutokset vasta sitten, kun ajan kosketus on merkinnyt aikakaudet, ja käsittävät niin vajavaisesti pitkiä geologisia kausia, että huomaavat ainoastaan eliöiden muuttuneen erilaisiksi." ... Ja ihmettelevät sitten näitä yksittäisiä seikkoja ja niiden - vaikkapa sitten juuri hyvän ja pahan, vaikka Darwin itse ei vielä niitä tarkoittanutkaan - ilmestymistä kuin tyhjästä. Ja mitäs muuta kuin dostojevskilaista Jumalan puolustamista tai jonkin ideologisen vaikkapa nietzscheläistä kritisoimistahan tässä sitten "tarvitaan".

Jos ei siis vastakohtien dialektiikkaa, eli ei kulttuurin hyvyydeksi kesyttämää tahtoa sen enempää kuin korkeamman syyn vaikutusta, niin mitä sitten on hyvän ja pahan tuolla puolen? Mikä hyöty pitää hyvää ja järjestystä sittenkin kaaosta ja julmuutta enemmän yllä?

Ehkä organismi pyrkii mahdollisimman vapaan ja taloudellisen aktiivisuuden tilaan epätaloudellista valmiutta ja valppautta vaativan jatkuvan reaktiivisuuden sijaan ja neuvotteleva ja riskejä välttelevä hyväntahoisuus on sitten sitä toimintaa, jossa raskas reaktiivisuus yritetään minimoida.

Rohkenen sanoa näin: organismi pyrkii hyväntahtoisuudellaan minimoimaan reaktiivisuutta aktivoivien objektien vaikutuksen. Hyväntahtoisuus on siis kompromissi sen tosiseikan suhteen, että objektit, esimerkiksi toiset ihmiset, on reaalimaailmassa kohdattava. Pahantahtoisuus taas haastaa objekteja liikaa ja niistä tulee reaktiivisuuden funktioita. Objektia myötäilevä hyvyys ikään kuin merkitsee tavoiteltavaa organismin keveyttä, objektia haastava pahuus vastaavasti välteltävää raskautta.

Onko hyväntahtoisuus siis pyrkimystä pois reaktiivisuuden kehästä? Keveyden utopia (joka mahdollistaa kulttuurin)? Pyrkimystä luoda niin paljon ja sellaisia objekteja kuin on välttämätöntä oman selviytymisen ja tasapainon mahdollistamiseksi? Ikuisesti palaavien objektien taloudellista hallintaa?

Ajattelen mielistelijää. Poikkeaako hän muista vain hyvyyden taidoissa? Mikä erottaa hänet minusta? Olemmeko hyvyydessämme kaikki vain eri asteisia mielistelijöitä?
-
* Ehkä hyvyyden metafysiikka on jo menettänyt tehonsa, mutta rakkaus on tässäkin pitänyt pintansa: hyvinkin sivistyneet ihmiset pitävät rakkautta yhä ideologioista ja "alhaisesta" organismista vapaana itseisarvona.
** la religion de la souffrange humaine: inhimillisen kärsimyksen uskonto