Lars von Trieriä on hänen kirjoittamiensa naismarttyyrien perusteella on syytetty naisvihasta. Naisvihaajana en Trieriä osaa pitää (onko sitten jokainen kertomus miesmarttyyristä miesvihaa?). Mutta naisen romanisointi joksikin "aidommaksi olemiseksi" minua hänessä kiusaa. 1996 valmistunut Breaking the Waves on tästä kaunis ja kauhea esimerkki. Se on elokuva maailmankuvien ja todellisuuksien yhteensovittamattomuudesta ja kertomus huolimattoman mielikuvituksen tuhoavuudesta. Mutta sopii kysyä, onko se sitä tahattomasti?
Anteeksiantoa ja -saamista ei ole mielestäni kuvattu missään paremmin kuin juuri Trierin Breaking the Wavesin loppukohtauksessa, jossa Jan nousee öljynporauslautan kannelle auringonpaisteeseen ja kokee kirkonkellojen soidessa tapetun Bessin ilmestyksen. Mitä Jan saa anteeksi? Hän saa anteeksi ymmärtämättömyytensä toista ihmistä kohtaan, sen että hän on tehnyt Bessistä fetissin. Sehän lopulta aiheutti Bessin tuhon: että Jan (ja ehkä Trier itsekin) näki Bessin outona ja ihanana naismenninkäisenä, enemmän mielikuvitusolentona kuin elävänä ihmisenä. Bessin lapsekas välittömyys kiihotti Janin mielikuvitusta niin, ettei hän ymmärtänyt tämän traagista ydintä eikä osannut siksi ennakoida toimintansa seurauksia. Se oli Bessin kohtalo: mielikuvituksen voitto ymmärryksestä; että hänestä tuli mielikuvitusolento toiselle ihmiselle. Breaking the Waves on elokuva todellisuuksien kohtaamattomuudesta, kunnes ihme yhdistää ne. Tuossa pakahduttavasa kohtauksesa Jan ymmärtää kaiken.
Tämä kaikki näkyy kognitiivisella voimalla yhdessä otoksessa heti elokuvan alkupuolella. Siinä Jan Ja Bess häävuoteessaan katselevat ja tutkivat toisiaan. Mitä Janin olemus ja ruumiinkieli tässä kuvassa minulle kertoo? Ainakin kuva herättää kysymyksen, mitä Jan Bessissä näkee? Aikuisen naisen vai lapsekkaan viattomuuden fetissin?
Vaikka taidetta ei voikaan käyttää todistusaineistona tekijää vastaan, kysyn silti, mikä on ollut tässä Trierin oma lähtökohta: onko Bess myös hänen fetissinsä vai näyttääkö Trier Janin katsovan väärin? Toisin sanoen: haluaako Trier näyttää hätäisen mielikuvituksemme seuraukset vai pelkästään eläytyä niihin?
Onko Trier siis itseään ja katsojaa reflektoiva vai elämykseensä ja epäkypsiin intohimoihinsa meidät mukaansa vetävä taiteilija?
En tiedä. Siksi Waves tuntuukin niin todelta. Kuin epätäydellinen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti