ELÄMÄNI ELOKUVAT

Luovun kymmentämisestä. Nyt tässä kaikki elämäni elokuvat. Ehkä Psyko, Andrei Rublev ja Äiti ja huora voisivat olla kolme parasta ainakin nyt. Citizen Kane ei ole mukana ja tuolla alla olevallahakusanalla Citizen Kane saat selville, miksi ei.

Elokuvan ohjaajia ja kirjoittajia en ole jaksanut laittaa kun ne voi netistä helposti löytää.

Tässä koodit "perusteluihin":

a) kestänyt aikaa sisällön, idean, muodon, tyylitajun ja/tai sävyjensä suhteen
b) innovatiivisuus; yllättävä tai raikas asenne välineeseen 
c) kiinnostavat ristiriidat (joissain tapauksissa myös mahdollisesti tahattomat)
d) tunne elokuvavälineelle ominaisesta luonteesta ja mahdollisuuksista on voimakas
e) välineeseen viittaavuus; metaisuus

PSYKO (a,e; luo uuden näköistä elokuvaa 50 luvulta 60 luvulle siirryttäessä ja tässä populaari ja taide lyövät kättä uniikilla tavalla (tarkoittaa minulle lähinnä keskeisiä Normankohtauksia);  Anthony Perkins ensimmäisiä moderneja mieshahmoja kun vertaa vaikkapa samankin elokuvan sisällä muihin miehiin; olemista havahaduttava vaikuttavuudessaan ja siksi myös surrealistinen ilman surrealismin ohjelmallisuutta; ainut aidosti itseäni koskettava Hitchcock); ANDREI RUBLEV (a,d; ks. kirjoitus Andrein kuolemansairaus); LAITTOMAT eli BANDE À PART (ks. kirjoitus Viettelevä Godard); ÄITI JA HUORA (a, d; katson Jean Eustachen arkkiranskalaista "taide-elokuvaa" aina vain uudestaan, You Tubella on muutakin kuin musiikkia; kun luin käsikirjoitujsen, tuntui puisevalta mutta elokuvavälineen sielu muutti kaiken; ks. tunniste Jean Eustachen Äiti ja huora); PUSHER 2 (b,d; hieno antropologinen tutkielma rikollisesta alakulttuurista; tässä näytetään miten elokuvan pidäkkeetöntä herkkyyttä kuuluu käyttää ihmisen käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen kuvaamiseen; tälläkin listalla olevan John Cassavetsin Woman under the influencen ohella yksi niitä elokuvia, joissa juuri dokumentin kaltaisuus on oleelllista niiden taiteessa: dokumentissa saisimme jotain vähemmän kun menetettäisiin ohjaaja-kirjoittaja Refnin ja näyttelijöiden kyky luoda runollista illuusiota ihmisen käyttäytymisestä; dokumentissa menetetäisiin elokuvan ainutlaatuinen kyky hengittää fiktiivisellä ihollaan ja samalla oma kykymme hengittää todellisuutta taiteen kautta huokoisemmin; tekijänsä tähän asti vaikuttavin elokuva; ks. Filmihullun kirjoituksista  kirjoitus Jotain mätää tanskanmaalla); BREAKING THE WAVES (b,c,d,e; lopun anteeksiannon kuvallistaminen Janin noustessa porauslautan kannelle on vaikuttava ja ennenkokematon; tekijän suhtautuminen naiseen on aito ristiriita, joka "häiritsee": pitääkö Trier naista aitouden fetissinä kuten Jan tekee ja siksi huomaamattaan tuhoaa toisen ihmisen? Toisin sanoen: missä määrin Jan on Trierin alter ego suhteessa Bessiin? Hieno kuvaus todellisuuskäsitysten kohtaamattomuudesta ja huolimattoman mielikuvituksen tuhoavuudesta; siitä että toisesta ihmisestä, Bessistä, tulee fetisoitu "mielikuvitusolento" toiselle, Janille; uniikki elokuva; teksti löytyy blogista tunnisteella Trier); A WOMAN UNDER THE INFLUENCE (d; elokuvan nimi ei koske vain sen naishahmoa vaan myös katsojaa mitä suurimmassa määrin; vain elokuva välineenä mahdollistaa mielestäni tällaisen herkkyyden, intiimiyden ja kontaktin, jossa näyttämö tuntuu katoavan elokuvan tekijöiden ja katsojan väliltä; lopputekstien aikana kulkeva kohtaus kokoaa hienosti elokuvan tunnelman; elokuva on myös todiste siitä, etteivät tärkeät teokset välttämättä ole täydellisiä; ks. CASSAVETESIN KATOAVA NÄYTTÄMÖ tässä blogissa); IHMEELLINEN ON ELÄMÄ (a; tarinan filosofinen ydin on absoluuttisen kestävä; tunnerekisteri uskottava ja kestänyt aikaa paremmin kuin ehkä mikään muu aikakautensa teos (Fordin My darling clementinen rinnalla); ks. esim. Filmihullu-kirjoitukset Maailman lyhin elokuvaessee ja Koko film-noir yhdestä ihmeellisestä elämästä); 8 SURMANLUOTIA (a,d; ei kaipaa suomikorttia ollakseen maailman parhaiden joukossa; ymmärretty että pitää lakata jossain vaiheessa ohjaamasta todellisuutta; kylänmiesten amatööriys näyttelijöinä käytetty haluaisin sanoa nerokkaasti hyväksi eikä sorruttu liikaan hiomiseen; 2013 esitetty New Yorkin Modernin taiteen museossa; ks. Filmihullukirjoitus Neljä huomiota Kahdeksasta surmanluodista); LILJA 4-EVER (d; tätä katsoessa tuntuu, että realismin taide on löydetty uudelleen, että se on pelastettu takaisin tehtävälleen: haluun kertoa tärkeä tarina muotoon kietoutumatta ja puhutella katsojaa ilman älyllistä etäisyyttä aiheeseen; kykenee käsittelemään sekä yleistä että yksityistä totuutta ja tuntuu saavan täyden merkityksensä vasta katsojan tietoisuudessa ja valinnoissa: täysin paatunut ihminen käyttää näitä tyttöjä hyväkseen tämänkin elokuvan nähtyään, mutta jos vähänkin epäilevä saadaan tuntemaan jotain, edes häpeämään itseään tai jopa lopettamaan tai päättäjä ajattelemaan kansankodin porsaanreikiä tai mallikansalainen tuntemaan kotimaansa vieraaksi, uskon että elokuvan tekijä tuntee onnistuneensa; lopun pakahduttavat välähdykset toisesta mahdollisesta maailmasta - siis siitä missä Lilja olisi voinut olla ystävällinen perunansa portaisiin tiputtavalle vanhukselle tai missä hän olisi huomannut itseensä kohdistuvan julman huijauksen ajoissa - nostavat elokuvan vielä aiheensakin yläpuolelle, idean kirkkauteen; pateettinen olematta falski koska sentimentaalisuus on tässä elokuvassa retorista; jättää toivon auki: kuoleeko Lilja varmasti? Ks. Realismin välitön taide ja sen puolustus); JULMA MAA (a,d; vaikuttava ja pakottoman runollinen atmosfääri; realismi ja metaforisuus soivat yhteen, ovat ikään kuin yhtä elementtiä; teoreettinen ja kirjallinen mutta silti puhdasta elokuvaa ja voimakkaasti elämyksellinen; Lost in translationin tavoin tätäkin voi syyttää ohuehkoksi, mutta puolustus on sama: juuri keveydestä ja pitäytymisessä henkilöiden hetkessä ja tilassa kasvaa elokuvan uskottavuus ja vaikuttavuus; eikä Malickin teos ole ohut... dialogi on piilonerokasta, jos sitä nyt dialogiksi voi sanoa kun psykopaatti kertoo itsestään amerikkalaista populaarilegendaa tytölle, jonka kanssa on vain siksi, että saa tästä kuuntelijan itselleen; ks. tunnisteet Terrence Malick ja Robert Hare); SALO 120 (a,d; hämmentävän suora lähestymistapa ja tahallinen tai tahaton karkeus ja hiomattomuus, jopa huonous joillain mittareilla, saa Bressonin elliptisen tyylittelyn tuntumaan keinotekoiselta. Suoruus yhdistettynä kömpelöön naturalismiin ja inhorealistiseen väkivaltaan efektoi haastavan kokemuksen, jossa kasojan pelastusta hakeva mielikuvitus pyritään mitätöimään. "Se mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen." Näin kirjoitan itse toisaalla ja tuo sopii tähän elokuvaan. Pasolini on itse sanonut että "tämä elokuva ei anna pieinintäkään sijaa perusteettomalle mielikuvitukselle". Se on totta. Haneke tuntuu ylimieliseltä snobilta tämän elokuvan Pasoliniin verratuna. Ks. Filmihulluun kirjoitettu blogijuttu Hassuja leikkejä Salossa); TAKSIKUSKI (a,c; tämän elokuvan voima syntyy mielestäni sen hämmentävästä ristiriidasta: jos siinä olisi selkeästi humaani, siis päähenkilöönsä kriittisesti suhtautuva vire, se ei olisi niin vaikuttava; ks. juttu Kätketyn paluu) ANDALUSIALAINEN KOIRA (a,d,e; jo yksittäiset kuvat menevät suoraan ajattomaan sieluun; ikään kuin se olisi tehty nyt; kuin olisin tämän elokuvan aikalainen), YSTÄVÄ HÄDÄSSÄ(a,d; elokuvakamera todistaa pienen ihmisen eettistä hätää pakahduttavasti; missä kulkee näyttelemisen ja olemisen raja?) SUSPIRIA (a,d,e; ainut Argento joka mielestäni on maineensa ansainnut; uusi versio on surkea), NOSFERATU (a,b; hienoin ja runollisin tietämäni mykkäelokuva Andalusialaisen koiran ohella; surrealistinen merkkiteos kuoleman mausta; ks. SURREALISTINEN NOSFERATU tässä blogissa) BLUE VELVET (a,d; ehkä myös Inland Empire kuuluisi myös tähän), NEW WORLD (b,d; asettaa katsojan suoraan johonkin uuteen eettiseen ja kokemukselliseen tilanteeseen vain elokuvalle mahdollisin keinoin; ks. kirjoitus tässä blogissa tunisteesa Terrence Malick), ONNI (a,b; jätti aikalaisensa American Beautyn täysin varjoonsa; mielestäni moderni klassikko), VIIME VUONNA MARIENBADISSA (a,b,d), 7 SAMURAITA (a,d; pituus sinänsä hallittu hienosti mutta lopputaistelun hienoinen junnaavuus, sittenkin, pudotti ihan kärjestä, ylinäyttelemisenkin antaa anteeksi), ET, JURASSIC PARK (ja näissä syy pelkästään se, että niitä kestää katsoa loputtomasti; yritin tyttäriltäni kysyä kumpi parempi, mutta selkeää vastausta ei tullut; ehkä ET:llä on jo historiallista todistusvoimaa enemmän), TAIVAALLISET OLENNOT (ihmeellisen dynaaminen, hallittu ja voimakas monista tyyleistä koostuva teos; Kate Winsletin upea suoritus on hänen ensimmäisensä tietääkseni), RAMBO IV (lyhyempi DVD-versio 1:78 kuvasuhteella; Stallonen jykevä kuoriutuminen kasarijuntista ankaran osaavaksi elokuvantekijäksi; tiivistämisen ja eleettömän voiman taidonnäyte; manipuloiva ja militantti mutta juuri siksi pakottavan puhutteleva; Stallone on kameran edessä parempi kuin koskaan), TAHRATON MIELI (b,d; katsottuani kolmannen kerran - tuttavan houkuteltua siihen kun ensin en tykännyt elokuvasta - ei tuntunut enää tarinaansa hajoavalta; pystyy kertomaan jotain oleellista rakkaudesta ja sen pakkomielteistä sekä elämän satunnaisuudesta), VIOLENT COP (d,e; Kitanon ensimmäinen ja paras; hän sanoo ettei tuolloin vielä osannut tehdä elokuvaa ja näköjään hyvä niin; jollain tavoin maaginen tunnelma, karu leikkaus; lopun parkkihallikohtaus unohtumaton; "osaamaton" rytmitys on hieno; ks. tunniste Takeshi Kitano), HEAT (d; tyylitajuinen ja vaikuttava populaari ooppera, vain Pavarotti puuttuu; kestänyt aikaa paremmin kuin esimerkiksi Elää ja Kuolla LA:ssa). LOST IN TRANSLATION (d,a; erityisesti keveys ja rytmitys kiehtovaa; ei ole pilattu henkilökuvia syventävillä takaumilla vaan luotettu siihen, että ihmisen käyttäytymisen  ja reagoinnin seuraaminen tuottaa itsestään arvelut hahmojen "syvyydestä" aivan kuten todellisuudessakin teemme), PROFEETTA, PAHOLAINEN, LUULTAVASTI (a,d; ainut Bresson josta jaksan enää innostua; merkittävä ja vaikuttava ohjaaja Bresson tietenkin on ollut, itsellenikin, ja tuo mainittu elokuva ehdottoman tinkimätön tietenkin) RIO BRAVO (a; täydellinen ilman liian helppoa pannukakkuloppua, dynamiitien typerää viskelyä; kuin olisi väsytty miettimään käsikirjoitusta) JUHLAT a,b,d; paras Dogma) KAUKANA TAIVAASTA (a,b,d; on kiinnostava tapaus: Itse en pääse oikein sisään Sirkin melodraamoihin enää, jokin tunteiden etäisyys ja aikalaisuus niissä vaivaa;  Haynesin elokuva on malliesimerkki tavasta päivittää tyyliä, näyttelemistä ja psyykkistä reaktiota pastissiseen maisemaan) AMERIKAN SETÄ (ei välttämättä elokuvana niin vaikuttava, mutta saa ajattelemaan mielikuvituksen rajallisuutta ja vapaata tahtoa, elämää rajattuna tilana, olemisen koordinaattina; tuntuu konkretisoivan vapauden suhteellisuuden) KOMISARIO PALMUN EREHDYS, (a; ihmeellisen toimiva kokonaisuus; huumori rytmittyy kokonaisuuteen tyylikkäästi) MAA ON SYNTINEN LAULU (a, d; tämä on minulle parempi kuin kirja; ainutlaatuista "ihon" estetiikkaa); RAID 2 (d; valtava täräys, hieno toimintaelokuva (kuten myös MISSION IMPOSSIBLE III) KUNINKAAN PUHE (b,d; vaikuttavan hallittu kokonaisuus; sentimento pysyy upeasti hallinnassa; arvostamani Spielberg olisi pilannut tämän)

Ja sitten vielä pari dokunenttia. Eniten tietoisuuttani on avannut Renzo Martensin dokumentaarinen performanssi NAUTI KÖYHYYDESTÄ (poimi tunniste Nauti köyhyydestä).
Myös kotimainen dokumentti REEINDEERSPOTTING - PAKO JOULUMAASTA on taitava ja etiikaltaan haastava juttu. Kummallekin b,c ja d. Muista ylistetyistä kotimaisista dokumenteista en innostunut.