1
Esitän seuraavaa: Kantin reaktio Humen syyn ja seurauksen aiheuttamaan neuvottomuuteen oli reaktio lacanilaisen reaalisen mahdottomuuteen. Kantille Humen neuvottomuus oli huonoutta, liian reaalista. Siinä aineen tympeä ylijäämä tuntui huolestuttavasti vievän voiton kaikkeen sulautuvasta järjestä ja hengestä. Siksi hänen oli rakennettava mahdottomuus, eli kyllin symbolinen reaalinen, kategoriseen järkeen; ratkaistava ulkoinen arvoitus tuomalla se subjektiin, sisäisyydeksi (kykenemättä yhäkään ongelmaa selittävään kokoavaan funktioon). Oireellista on, että kun Kant uskoi pystyneensä tähän, hän kykeni puhumaan levollisesti olioiden itsensä mahdottomuudesta. Toisin sanoen: Humen villiyttämä reaalinen ei tehnyt häntä enää levottomaksi. (Sitä vastoin Hume myönsi neuvottomuutensa ratkaisemattomaksi ja oman kertomansa mukaan hän sovitti ongelman pitämällä hauskaa ystävien ja viinin kera. Viini, laulu (ja naiset?) oli hänen tapansa "ratkaista" reaalisen ongelma.)
Palataanpa takaisin huonoon. Se, mikä itseään laadukkaampana (henkenä) pitävän mielestä menee väärin, on huonoa (ylijäävää ainetta) ja aina poistettavaa tai uudelleen muokattavaa; siinä reaalinen tuntuu liikaa. Tällä on tietenkin eettisiä seurauksia, ja mikä pahinta, ne ovat melkeinpä huomaamattomia, koska (järjellisen) hengen ylemmyys tuntuu olevan evolutiivisen tietoisuutemme lähes automaattiselta vaikuttava seuraus. Henkeen verhottu fasismi on meissä pelottavan "luonnollista". Fiktioiden ylivoimaiset sarjamurhaajatkaan eivät taida olla sattumaa. Ehkä meitä julmuuttakin enemmän kiusaa reaalisesta muistuttava typeryys.
Hyvä (ja epäilemättä provokatiivinen) esimerkki "hengen huomaamattomasta fasismista" on liian helposti alentuva suhtautumisemme henkisesti kehitysvammaisiin ihmisiin: he ovat kyllä iloisia, onnellisia, rakastavia, spontaaneja ja aggressiivisiakin, mutta eivät koskaan tarpeeksi henkisiä. Heissä on aina häiritsevää reaalisen ylijäämää, jonka luota haluaisi pois. Huonon suhteen olemme siis valitettavasti vähemmän Humen kuin Kantin perillisiä. Se, mikä meissä "unohtaa" reaalisuutensa, yrittää muuttaa "huonoa" "hyväksi" illuusionkin uhalla, ja jos edes se ei onnistu, yrittää alentua siihen*. Juuri siksi huonoa onkin ajateltava hyvää paremmin.
2
Paradoksaalisesti henkeä häiritsevä reaalinen voi ilmetä myös siinä, mitä kutsumme lopulliseksi totuudeksi. Se on yksi muoto reaalisen poissa-läsnä leikistä (fort-dasta**). Sören Kierkegaard pelkäsi uskonsa latistuvan todistuessaan historialliseksi totuudeksi. Ikään kuin se olisi livennyt hänen käsistään aineen tympeäksi ylijäämäksi: "Jos ---jatkettaisiin todistelua --- kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt."***
Mitä vikaa tässä argumentissa on? Sitä, että Kierkegaard tuntuu ajattelevan luvattoman huonosti vain siksi, että ei halua luopua uskostaan vaan kiintyy liikaa uskovan subjektin vapauteen; uskova sanoisi varmaan että siitä tulee hänen epäjumalansa. Tai (zizekiläisittäin) kääntäen: että hän luulee tietävänsä mitä haluaa. Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa, jopa luvassa? Kaipaisimmeko (tai siis haluaisimmeko) enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko subjektia ollenkaan? Ikään kuin Kierkegaard yrittäisi vastata näihin vastaamattomissa oleviin kysymyksiin palauttamalla ne subjektin kannalta päättyneeksi läsnäoloksi, eräänlaiseksi kesytetyksi reaaliseksi.
Kierkegaardille uskon tuleminen liian reaaliseksi ja sen pursuaminen uskonnollisen symbolisaation ylitse, on symbolisen itseyden katoamista ja siksi niin vastustettavaa. Reaalista ei siis ole ilmestyksen kuvitelma sinänsä (sehän voidaan jo kuvitella ja ajatella), vaan sen herättämä levottomuus; ettei sitä voi (edes mahdottomanakaan!) haluta, koska se uhkaa subjektin järjestystä. Jos Humen neuvottomuus oli Kantille levottomuutta herättävää filosofista huonoutta, Kierkegaardille uskon absoluuttinen ja historialliseksi tapahtumiseksi todistuminen on uskonnollista huonoutta, niin ikään levottomuutta herättävää.
Kierkegaard kritisoi Hegelin kokonaisfilosofiaa. Eikö hän kuitenkin itse yritä perustaa sellaista vapaan subjektin systemaatiota, jota mikään ulkopuolinen, ei edes liian reaalinen uskon kohde, voi uhata? Kierkegaard on sisäisesti ristiriitainen vapaata uskon subjektiuttaan korostaessaan, koska hän haluaa ennen kaikkea kamppailla uskovaa subjektiaan uhkaavaa ilmestyksellistä reaalista vastaan****
_
* Rikosseuraamustyössäni kohtaan ihmisiä, jotka ovat valinneet rikollisen uran katumatta sitä lainkaan. Miksi se voi tuntua niin vapauttavalta? Tietenkin yksi syy on se, ettei heihin tarvitse panostaa yhtä paljon kuin esimerkiksi päihdeongelmaiseen taparikolliseen. Mutta toinen syy on se, ettei heihin voi suhtautua alentuvasti (mistä herääkin kysymys, vaatiiko sitten työskentely päihdeongelmaisen taparikollisen kanssa aina alentumista?). Esimerkiksi heidän itsetuntonsa ei ole aina lainkaan huono, mutta se kylläkin ammattietiikkani - ja koska olen yhä pysynyt tässä työssä, myös henkilökohtaisen etiikkani - rajoissa on väärä. Ja vain huonoon voin suhtautua alentuvasti, en väärään.
Ks. Žižekin kirjoitus Reaalisen kierre kirjassa Pehmeä vallankumous. Kirjoitus alkaa tavallisesta poikkeavasta tulkinnasta ford-da- leikistä. Žižekin Lacaniin nojaavassa tulkinnassa langan päässä oleva puupuola, jota lapsi vierittää pois (fort) ja vetää takaisin (da), ei tarkoitakaan poissa ja läsnäolevaa äitiä, vaan Lacanin objekti a:ta, jotain jonka äiti näkee minussa ja samalla tekee minusta (siis puolaa vierittävästä lapsesta) objektin, äidin halun kohteen. Leikkiminen jonkin poissa- ja läsnäololla on siis oman ristiriitaisuutensa kanssa leikkimistä: sen turvallista koettelemista ja "säilyttämistä", minkä haluaa ja tuntee itseydelleen (Lacan ei tietenkään käytä ilmaisua itseys) sisimmäksi, mutta mikä "ilmenee" aina jonkin toisen kautta eikä siksi saa kunnolla nimeä eikä hahmoa. Ehdotan, että Kierkegaardille idea historiallisesti todeksi aineellistuvasta uskosta oli tällainen sisintä eheyttä toisaalta koetteleva ja yhtäältä rakentava Asia, "äiti", joka katsoikin takaisin hänen sisimpäänsä; palautti hänelle vieraana kaikkein tutuimman ja halutuimman eli puhtaan uskon, eheän uskovan subjektin, jota hän halusi olla. Ja se on tietenkin mahdoton toive eli objekti a. Kierkegaard ikään kuin pelkää menettävänsä ilmestyksellisen kristinuskon varmuuden seurauksena sisimpänsä, objekti aansa eli puhtaan uskon subjektin.
(P.S. Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensaPsykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä osoitteesta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm)
***Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49
****Kantille apriori on kokemuksen välttämättömyyttä, sitä että kokemus kyllä voi opettaa millaisia ominaisuuksia olioilla on mutta ei sitä, että toisin ei voisi olla. Jos siis jokin mielletään välttämättömäksi, sen on oltava apriorinen. Koska objektiksi avaruuden välttämättömään ideaan kuitenkin on aina jäätävä tuo ideoiva subjekti kuten tässä kirjoituksessa väitän, apriori voi olla apriori vain käytännöllisesti, ikään kuin absoluuttina kokemuksena. Apriori on siis eräänlaista jakamattoman reaalisen "mahdotonta" kokemista, jossa jako sisäisiin kategorioihin ja ulkoiseen empiriaan käy mielettömäksi.
Suosittelen myös Werner Heisenbergin teosta Fysiikka ja filosofia, jossa hän sivuilla 95-102 arvioi Kantia modernin fysiikan näkökulmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti