Olen nyt katsonut Michael Haneken Valkoisen nauhan (2009) kolme kertaa. Yhä tunnen oloni hämmentyneeksi. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Kävin lukemassa muiden kirjoituksia ja katsoin Haneken haastattelun, että josko minulta olisi jäänyt jotain huomaamatta tai ymmärtämättä. Mutta ei, vaikutelma säilyi: Haneke takoo kylmää rautaa.
Tarkoitan: onnistuuko Valkoinen nauha kertomaan nykymaailmasta mitään kiinnostavaa? Uutta on tietenkin aika vaikeaa - muttei toki mahdotonta - enää löytää. Heti WTC-iskujen jälkeisessä moralismissa ja suuttumuksessa tämä olisi ollut hätkähdyttävää eleettömässä länsimaiseen fundamentalismiin viittauksessaan, mutta nyt tämä vallan, vastarinnan ja pahuuden runoelma tuntuu ponnettomalta toistolta: ikään kuin se olisi jo kuultu ja nähty aiemmin, muita teitä, ehkäpä television uutislähetyksiä katsellessa ja - joskus jo kauan sitten - Alice Milleriä lukiessa.
Fundamentaalit arvomme ja niihin perustuva kulttuuri ja kasvatus ovat itsessään luoneet - ja luovat yhä - hallitsemattomia ja pelottavia tapoja vastustaa niitä. Ja kun systeemi näin on luonut omat vihollisensa, se niitä vastustaessaan pyrkii - tahtoen tai tahtomattaan - kätkemään julmat rakenteensa. Luomme oman tuhoisan historiamme hyvin aikomuksin. Tämä on tietenkin se yhteisesti jaettu intellektuaalinen kertomus, ja toki paljolti tosikin sellainen, jota voi aina tarvittaessa käyttää selittämään julmuuden kehää, siis sitä, mistä ei saa kunnolla otetta mutta mistä silti on periaatteessa puhuttava.
Haneken elokuva on mielestäni toki huikean taitavasti tehty ja kaunis ja siinä kiistatta arvokas, mutta tätä jo tuttua julmuuden kehän kertomusta se mielestäni melko tylsästi ja alleviivastikin toistaa. Minua se ei saanut minkäänalisen havahtumisen tilaan, edes hetkeksi. Ja mitä ilmeisimmin sen pyrkimys oli juuri katsojan havahduttaminen "kulttuurisiin kerroksiin". Hanekelle pelkkä muoto ei ole koskaan riittänyt.
Haneke siis käsittelee mielestäni aihetta, mistä on äärimmäisen vaikeaa puhua tarkasti, ja jos jokin tässä elokuvassa on kiinnostavaa, niin juuri se, miten tämän ongelman voi hämärtää kirkkaaseen muotoon, kuinka sen voi sanoa sanomatta oikeastaan mitään, edes kunnolla sitä, "etten tiedä". Kadunmies puki saman hämmentyneen epätietoisuutensa ja voimattomuutensa WTC-iskujen tapahtuessa yhtäaikaisen kauhistuksen ja vahingonilon rehelliseksi puuskaksi (oikeastaan voi leikitellä ajatuksella, että hän pukee suoriksi ajatuksiksi Haneken kysymykset): "Kamalaa! Siellä on eläviä ihmisiä! Mutta kyllä sittenkin halitsematon (tuho)kapitalismi saa tuossa juuri sen, mitä ansaitseekin! Ja mitä muita keinoja Amerikan alistamilla muka olisi? Sotiako supervaltaa vastaan?" Älymystöllä on neuvottomuuteensa tietenkin aina paremmat välineet, joilla ei niin välittömästi paljasta neuvottomuuttaan ja "tyhmyyttään". Ja vielä kun muistaa mainita, ettei haluakaan antaa selkeitä vastauksia (mikä usein tarkoittaa myös epäselvää kysymistä), voi nostaa itsensä liian helposti. Tältä minusta Valkoista nauhaa katsellessa pitkälti tuntuu.
Ensimmäisen maailmansodan aloittava terroriteko kruununprinssi Ferdinandia vastaan sopii tietenkin päättämään elokuvan. Voimattomat lapset ja serbialainen terroristijärjestö asettuvat hyvin Haneken sommitelmaan, josta voi sitten edelleen assosioida nykyterroristeihin länsimaiden kurittomina lapsina. Samoin tuleva (lähestulkoon kaikkien elokuvasta kirjoittavien mainitsema, muttei sen enempää tarkentama) kansallissosialismi, joka antaa alistetuille - ehkä juuri näille lapsille, jotka ovat tuolloin kansallissosialismiin kypsiä aikuisia - mahdollisuuden kokea kontrolloimatonta valtaa, ylittää vanhempansa. Sodan alkaessa myös opettajan vaarallien intervenytioyritys sopivasti unohtuu. Sota yhteisenä vihollisena kokoaa ristiriitaisetkin nimittäjät yhteen.
Valkoinen nauha on tyylikästä älyllistä viihdettä. Se on loistavasti tehty ja sisältää tärkeitä, mutta jo valmiiksi jossain toisaalla pureskeltuja kysymyksiä. Kenenkään älyllistä turvallisuudentunnetta se tuskin tulee koettelemaan, paremminkin vahvistaa sitä.
_
Jälkihuomatus:Tommi Melenderin blogissa Jukka Sjöstedt antaa hieman toisen näkökulman elokuvaan:
"Valkoisesta nauhasta sanoisin että paroni ottaa halpaa kylän ulkopuolista hakkuutyövoimaa, eikä siis kykene vastaamaan väestään eikä kantamaan perinteistä vastuutaan. Lääkäri tuo taitonsa eikä väen itse sovi kantaa sairaitaan ja riutuviaan. Joku profeetta ymmärtää virittää tälle terroriansan. Kaalinpäät hakataan maahan, kun työ koituisi kylpylänarsismille eikä vakuutukseksi leivänantajaloordin laariin. Pappi potkii tutkainta vastaan ja itseään repien yrittää pitää kylää ja hommaa kasassa"
Paralleeli luokkaerojen ja vieraantumisen teemoihin nykyisyydessämme avaa Nauhaa hieman eri näkökulmasta kuin minun tekstini. Pappi ei mielestäni kuitenkaan ollut eheyttäjä vaan edusti nähdäkseni samaa kasvatuksen (neuvotonta?) valtaa kuin muukin ylempi luokka. Perustan näkemykseni kohtaukseen, jossa ainut todenpuhuja, opettaja, yrittää kertoa papille näkemyksiään lasten outoudesta. Tarttua toden hetkeen.
Jukka kirjoittaa kommentissaan myös neuvottomista kasvattajista. Tämä on mielestäni kiinnostavampi näkökulma elokuvaan. Mutta tähän ei tarvitaisi historiallista maisemaa koska ongelman voi mielestäni kuvata ravistelevammin ja vastuuttavammin sijoittamalla se omaan aikaamme. Nyt esteettinen suvereenisuus epookissa tuntuu etäännyttävän aihetta liikaa, tekee siitä opettavaista kuvakirjaa yksityisen ja yleisen historian risteymistä. Valkoinen Nauha tuntuu tekevän aika villejäkin yleistyksiä, alicemillerismejä, joilla historian säikeitä solmitaan yhteen kuin tyhjää vain.
Tarkoitan: onnistuuko Valkoinen nauha kertomaan nykymaailmasta mitään kiinnostavaa? Uutta on tietenkin aika vaikeaa - muttei toki mahdotonta - enää löytää. Heti WTC-iskujen jälkeisessä moralismissa ja suuttumuksessa tämä olisi ollut hätkähdyttävää eleettömässä länsimaiseen fundamentalismiin viittauksessaan, mutta nyt tämä vallan, vastarinnan ja pahuuden runoelma tuntuu ponnettomalta toistolta: ikään kuin se olisi jo kuultu ja nähty aiemmin, muita teitä, ehkäpä television uutislähetyksiä katsellessa ja - joskus jo kauan sitten - Alice Milleriä lukiessa.
Fundamentaalit arvomme ja niihin perustuva kulttuuri ja kasvatus ovat itsessään luoneet - ja luovat yhä - hallitsemattomia ja pelottavia tapoja vastustaa niitä. Ja kun systeemi näin on luonut omat vihollisensa, se niitä vastustaessaan pyrkii - tahtoen tai tahtomattaan - kätkemään julmat rakenteensa. Luomme oman tuhoisan historiamme hyvin aikomuksin. Tämä on tietenkin se yhteisesti jaettu intellektuaalinen kertomus, ja toki paljolti tosikin sellainen, jota voi aina tarvittaessa käyttää selittämään julmuuden kehää, siis sitä, mistä ei saa kunnolla otetta mutta mistä silti on periaatteessa puhuttava.
Haneken elokuva on mielestäni toki huikean taitavasti tehty ja kaunis ja siinä kiistatta arvokas, mutta tätä jo tuttua julmuuden kehän kertomusta se mielestäni melko tylsästi ja alleviivastikin toistaa. Minua se ei saanut minkäänalisen havahtumisen tilaan, edes hetkeksi. Ja mitä ilmeisimmin sen pyrkimys oli juuri katsojan havahduttaminen "kulttuurisiin kerroksiin". Hanekelle pelkkä muoto ei ole koskaan riittänyt.
Haneke siis käsittelee mielestäni aihetta, mistä on äärimmäisen vaikeaa puhua tarkasti, ja jos jokin tässä elokuvassa on kiinnostavaa, niin juuri se, miten tämän ongelman voi hämärtää kirkkaaseen muotoon, kuinka sen voi sanoa sanomatta oikeastaan mitään, edes kunnolla sitä, "etten tiedä". Kadunmies puki saman hämmentyneen epätietoisuutensa ja voimattomuutensa WTC-iskujen tapahtuessa yhtäaikaisen kauhistuksen ja vahingonilon rehelliseksi puuskaksi (oikeastaan voi leikitellä ajatuksella, että hän pukee suoriksi ajatuksiksi Haneken kysymykset): "Kamalaa! Siellä on eläviä ihmisiä! Mutta kyllä sittenkin halitsematon (tuho)kapitalismi saa tuossa juuri sen, mitä ansaitseekin! Ja mitä muita keinoja Amerikan alistamilla muka olisi? Sotiako supervaltaa vastaan?" Älymystöllä on neuvottomuuteensa tietenkin aina paremmat välineet, joilla ei niin välittömästi paljasta neuvottomuuttaan ja "tyhmyyttään". Ja vielä kun muistaa mainita, ettei haluakaan antaa selkeitä vastauksia (mikä usein tarkoittaa myös epäselvää kysymistä), voi nostaa itsensä liian helposti. Tältä minusta Valkoista nauhaa katsellessa pitkälti tuntuu.
Ensimmäisen maailmansodan aloittava terroriteko kruununprinssi Ferdinandia vastaan sopii tietenkin päättämään elokuvan. Voimattomat lapset ja serbialainen terroristijärjestö asettuvat hyvin Haneken sommitelmaan, josta voi sitten edelleen assosioida nykyterroristeihin länsimaiden kurittomina lapsina. Samoin tuleva (lähestulkoon kaikkien elokuvasta kirjoittavien mainitsema, muttei sen enempää tarkentama) kansallissosialismi, joka antaa alistetuille - ehkä juuri näille lapsille, jotka ovat tuolloin kansallissosialismiin kypsiä aikuisia - mahdollisuuden kokea kontrolloimatonta valtaa, ylittää vanhempansa. Sodan alkaessa myös opettajan vaarallien intervenytioyritys sopivasti unohtuu. Sota yhteisenä vihollisena kokoaa ristiriitaisetkin nimittäjät yhteen.
Valkoinen nauha on tyylikästä älyllistä viihdettä. Se on loistavasti tehty ja sisältää tärkeitä, mutta jo valmiiksi jossain toisaalla pureskeltuja kysymyksiä. Kenenkään älyllistä turvallisuudentunnetta se tuskin tulee koettelemaan, paremminkin vahvistaa sitä.
_
Jälkihuomatus:Tommi Melenderin blogissa Jukka Sjöstedt antaa hieman toisen näkökulman elokuvaan:
"Valkoisesta nauhasta sanoisin että paroni ottaa halpaa kylän ulkopuolista hakkuutyövoimaa, eikä siis kykene vastaamaan väestään eikä kantamaan perinteistä vastuutaan. Lääkäri tuo taitonsa eikä väen itse sovi kantaa sairaitaan ja riutuviaan. Joku profeetta ymmärtää virittää tälle terroriansan. Kaalinpäät hakataan maahan, kun työ koituisi kylpylänarsismille eikä vakuutukseksi leivänantajaloordin laariin. Pappi potkii tutkainta vastaan ja itseään repien yrittää pitää kylää ja hommaa kasassa"
Paralleeli luokkaerojen ja vieraantumisen teemoihin nykyisyydessämme avaa Nauhaa hieman eri näkökulmasta kuin minun tekstini. Pappi ei mielestäni kuitenkaan ollut eheyttäjä vaan edusti nähdäkseni samaa kasvatuksen (neuvotonta?) valtaa kuin muukin ylempi luokka. Perustan näkemykseni kohtaukseen, jossa ainut todenpuhuja, opettaja, yrittää kertoa papille näkemyksiään lasten outoudesta. Tarttua toden hetkeen.
Jukka kirjoittaa kommentissaan myös neuvottomista kasvattajista. Tämä on mielestäni kiinnostavampi näkökulma elokuvaan. Mutta tähän ei tarvitaisi historiallista maisemaa koska ongelman voi mielestäni kuvata ravistelevammin ja vastuuttavammin sijoittamalla se omaan aikaamme. Nyt esteettinen suvereenisuus epookissa tuntuu etäännyttävän aihetta liikaa, tekee siitä opettavaista kuvakirjaa yksityisen ja yleisen historian risteymistä. Valkoinen Nauha tuntuu tekevän aika villejäkin yleistyksiä, alicemillerismejä, joilla historian säikeitä solmitaan yhteen kuin tyhjää vain.
VastaaPoista”Lapset haluavat rangaista heitä, jotka saarnaavat ideaalisen elämän puolesta, mutta elävät itse saarnojen vastaisesti.”
Laajakuvassa olevassa artikkelissa Valkoisesta nauhasta oli tämä sitaatti Hanekelta. Minua se häiritsee koska se on niin viisaaksi uskotulta mieheltä niin banaali. Se on hämmentävä juuri siksi. En väitä etteikö siinä olisi myös totuutta, mutta se on todellisuutta latistava. Jotenkin tuo lause tiivistä sen miltä minusta tuntuu katsellä Nauhan viisastelua. (Olenko muuten pikkuisen piiloaggressiivinen kun puhun tuosta elokuvasta? Katteeton ylimielisyys jota siinä aistin ei taida tehdä minulle hyvää.)
Jos jonkun kiinnostavan näkökulman haluaa elokuvasta löytää, se on se, että olemme sokeita historian suhteen. Se ON pelottava ajatus aidosti. Kaikki tuo tapahtumien salaperäisyys ja arvoituksellisuus tulkittuna ihmistä kuljettavaksi "tiedostamattomaksi" historiaksi tekee Valkoisesta nauhasta kiinnostavamman kuin tuo Haneken lattea määritelmä. Lapset ovat tässä tulkinnassani nykyhetkeen katoavaa historiaa signifioivia hahmoja.
Mitä helvettiä! Huomaan että voin jopa alkaa pitämään tästä elokuvasta! Ehkä se on parempi elokuva kuin tekijä itsekään huomaa.
(Kirjoitin uuden jutun nimellä Jälkihuomautus kirjoitukseen Haneke jälkijunassa.)
Poista