tiistai 22. lokakuuta 2013

JAMES DICKEYN SYVÄSTÄ JOESTA


1
On selviydyttävä oikein että pelastuisi itseltään. Onko tämä psykologista inhorealismia vai fasismia? Ja miten humanismi tähän asettuu? Tämän kysymyksen otsikon romaani pakottaa minut itseltäni kysymään. Se on siis romaani, joka pistää humanismini lujille.

2
Tulkintani Nietzschen yli-ihmisestä voisi tiivistää seuraavasti: ihminen ylittää kaunattoman aktiivisesti valmiiin olemuksensa. Reaktiivista kaunaisuutta voisi taas pitää jonkinlaisena yli-ihmisyyden irvikuvana. Reaktiivisesti kaunainen "yli-ihminen" pyrkii ylittämään ensin muita ja perustelee sitten sillä itseään. Reaktiivisuudessa ihminen ikään kuin perustaa olemisensa toimintansa jäljentämiseen ja mallintamiseen, toimii valmiin olemuksensa perusteella.

3
Ollakseni aidosti aktiivinen tarvitsen sitä, mikä haastaa olemukseni, edustaa itselleni vierasta ja jopa inhoa herättävää. Samuus, esimerkiksi kaikki sellainen mikä tarjoaa humanismia heti lisää, vain vahvistaa reaktiivisuuttani.  

(Humanistis-kristillisen) taideromaanin ominaisuus - ja  myös ongelma - on, että sen sisään on kirjoitettu valmiiksi "eteeni tekevä" aktiivinen henkilö, muoto, etiikka, asenne tai perinne, joka vahvistaa reaktiivisuutta; taideromaanissa reaktiivinen olemusautomaatti syö aktiivisuuteni liikkeen. Ja taidanpa jopa huomaamattani kiittää sitä tästä ominaisuudesta. Humanistista taideromaania lukiessa on mahdotonta pelätä itseään.*

4
James Dickeyn Syvän joen voi kokea asenteiltaan jopa fasistiseksi romaaniksi. Humanistille se ei siis ole reaktiivinen olemusautomaatti (mitä se tietenkin ei-humanistille juuri voi olla; kysehän ei ole vain teoksesta vaan yhtä lailla lukijan ihmiskäsityksestä). Humanistille Dickey ei tarjoa turvallisesti etäännyttävää, valmiiksi reagoitua näkökulmaa psykologisen inhorealismin ja vastemielisen voimafilosofian väliin. Eleettömällä kauneudellaan Dickeyn romaani vetää minut mukaan johonkin, missä humanistinen reaktiivisuuteni ei enää saa  vastakaukua.

Erityisesti romaanin kertojan torjuva asenne raiskattua Bobbya kohtaan romaanin lopussa, lähes Dickeyn ohjelmallisuudelta tuntuva "halpamainen takinkääntäminen" Bobbyn ja Lewisin välillä, kärjistää humanismini ja romaanin välisen ristiriidan. Romaanin alussa kertoja kun myöntää naureskelevansa Lewisin voimafilosofialle Bobbyn kanssa, mutta lopussa juuri Bobby edustaa kertojalle "kirkuvaa" alistumista eikä hän halua olla tämän kanssa enää tekemisissä. **

Onko tämä fasismia vai - myös humanistin sielusta löytyvää - psykologista inhorealismia? Tähän kysymykseen Dickey ei vastaa, ja onneksi, koska juuri tämä kirkkaan piittaamaton asenne moraaliseen kipuiluuni tekee Syvästä joesta - ainakin siis humanistin näkökulmasta - reaktiivista mallintamista suurempaa. Ehkä taide, koston tavoin, on parasta kylmänä. 
_
*Populaarikulttuurin puolella (pelottava) aktiivisuus yllättää helpommin kuin taiteen korkealla puolella (Syvä joki kulkee loistavasti siinä rajalla). Kauhugenre parhaimmillaan myös käyköön tästä hyvänä esimerkkinä.

**Elokuvassa kertojan asenne ei näy tällä tavoin julmana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti