tiistai 22. lokakuuta 2013

KOSTOSTA JA SOVITUKSESTA ORWELLIN VALOSSA

1
Moderni oikeusvaltio pyrkii puuttumaan mahdollisimman  vähän kansalaisen subjektiin.  Siksi minun tämän oikeusjärjestelmän virallisena edustajana on sopivampaa puhua valtion tuomitseman rangaistuksen yhteydessä sen suorittamisesta kuin kärsimisestä.  
(Rikoksen uhrin kohdalla kärsimys ei tietenkään tuota valtiojärjestelmälle ongelmaa, koska se ei haasta edellä mainittua pyrkimystä.)

Kuitenkin - ollakseni johdonmukainen - rangaistuksen suorittamisesta ja kärsimisestä on edettävä sovituksen ongelmaan ja kysyttävä: jos ei ole mahdollista puhua kärsimyksestä, onko edes puhe sovituksesta mahdollinen? Toisin sanoen: liittyykö jo sovituksen käsitteeseen kärsimyksen oletus?

2
Epäilemättä vanki kärsii vapautensa rajoittamisesta, vaikka sitä ei kuuluisikaan mainita. Mutta kuuluisiko hänen sivistyneessä yhteiskunnassa enää tuntea niin?  Esseessään Kosto on karvas* George Orwell kirjoittaa: "Kosto on teko, jonka haluat tehdä (...) siksi, että olet voimaton: samalla kun voimattomuuden tunne väistyy, kostonhalu väistyy."  Orwell ei esseessään kirjoita katumuksesta, mutta uskon, että sillä on tässä oleellinen tehtävä: niin kauan kuin rikoksen tekijä ei ilmaise lainkaan katumusta ja jopa kerskailee teollaan, uhrin voimattomuuden tunne säilyy eikä sovitus ole mahdollinen.

Ajattelen siis, että uskottavaksi koettu katumus vähentää uhrin voimattomuuden tunnetta ja siksi - jos hyväksyy Orwellin näkemyksen - myös kostonhalua. Vain tekijän uskottavasti katuessa uhri voi kokea moraalista ylemmyydentunnetta tai neutraaliutta ja sitten anteeksiantoa tekijää kohtaan. (Tätä voisi kutsua "leikatuksi" koston energiaksi). Kostonhalu on sovituksen perusta ja valtio toteuttaa - sovitukseksi nimitettävää - kostoa hallitussa ja strukturoidussa muodossa. Se on yksi rangaistuskäytännön tehtävistä. (Julkisuudessa käyty keskustelu seksuaalirikosten liian kevyestä rangaistuskäytännöstä osoittaa tämän käsityksen olevan voimissaan.) Tällä tavoin kostonhalusta viriävä ongelma, oikeuden ottaminen omiin käsiin, on oikeusvaltiossa ratkaistu.

3
Ei edes Orwell kirkkaassa ajattelussaan ja tyylissään esitä koston turhuudesta ja mahdottomuudesta väistämättä seuraavaa kysymystä: jos kostonhalu on mieletön, onko siis myös kostonhalusta kumpuava sovituksen vaatimus mieletön? Sillä eikö sovitus perustu juuri vääryyden kokemuksesta kumpuavaan koston ja hyvityksen tuntemuksiin? Pitäisikö siis myös uhreja jossain tieteiskuvitelman todellisuudessa hoitaa kostonhaluttomiksi, kun rikoksiin syyllistyvät on jo hoidoilla, yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja raskaalla lääkityksellä hoidettu uusintariskittömiksi ja vankilat käyneet tarpeettomiksi (sillä sitähän valtio pohjimmiltaan vain haluaa: tuloksellisuutta, ja jos sovitusta, niin korkeintaan yhteisöä kohtaan)? Olisiko tuollaisessa fiktiivisessä tulevaisuudessa rikosseuraamustyön ainoa funktio se, että kostonhalu on hoidettavissa pois uhrista? Onko uhri tulevaisuudessa täydellisesti toeteutuvan rikosseuraamustyön viimeinen este? 


5
Itse olen sitä mieltä, että - ainakin kulttuurievoluutiomme tässä vaiheessa - sovituksen mahdollisuus, ja siis samalla pitkälti vankilalaitos, on välttämätön. Näin rikokseen syyllistynyt ja uhri kykenevät rakentamaan itseään uudelleen. Ilman yhteisesti sovittua ja järjestettyä kärsimyksen mittaa ja sovitusta yhteiskuntamme näyttäisi ja myöskin tuntuisi liian julmalta ja arvaamattomalta. Ja eikö rangaistuksia täytäntöönpaneva organisaatiomme juuri ole se yhteiskuntaelin, joka Orwellin tarkoittamalla tavalla helpottaa kansalaisen, tarkemmin siis uhrin, voimattomuuden tunnetta ja vähentää tarvetta kostaa? Jos kukaan ei tekisi elettäkään rangaistakseen ketään mistään, olisiko maailma täynnä kostonhaluista voimattomuutta? Uskon niin. 


Matka sellaiseen kädelliseen, joka ei tunne kostonhalua, on vielä pitkä. En tiedä millaiselta sellainen maailma näyttää tai onko se edes mahdollinen. Mutta vasta silloin voimme puhua yhteiskunnasta, joka ei lainkaan rankaise vaan pekästään kuntouttaa. Ainakin siihen asti voi aiheellisesti kysyä, syyllistämmekö huomaamattamme uhria puhuessamme rangaistuksen tai sovituksen turhuudesta ja korostaessamme "parantumista" (kun vankila ei hyvin yleisen käsityksen mukaan muuta ihmistä paremmaksi, vaikka se sitäkin kiistatta myös tekee). Vain rikoksen uhriko siis enää kylmäävässä yksinäisyydessään ja naiiviudessaan odottaa sovitusta ja tuntee vanhanaikaista kostonhalua?


"Jotenkin näiden hirviöiden rankaiseminen lakkaa viehättämästä kun se on tullut mahdolliseksi; oikeastaan he melkein lakkaavat olemasta hirviöitä, kun he ovat nyt lukkojen takana."  Näin Orwell esseessään. Hän on ehdottomasti oikeassa  ja määrittelee huomaamattaan yhden niistä oleellisista tehtävistä, joita vankilalla on.

_
*Kokoelmassa Kun ammuin norsun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti