OLEMASSAOLON KUTSU: Tractatus, NIetzsche ja Heidegger

1
"5.632    Subjekti ei kuulu maailmaan vaan on maailman raja.

 5.633    Missä kohdin maailmaa havaitset metafyysisen subjektin? 

                Sanot, että tämä subjektin ja maailman suhde on samanlainen kuin silmän ja                   näkökentän suhde. Mutta silmää et todellisuudessa näe. Eikä mikään                               näkökentässä anna aihetta päätellä että silmä näkee sen." 

(Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus)

Subjekti ei siis ole maailmassa vaan maailman raja, mutta ei niin, että rajaan voisi edes viitata tai sitä voisi aidosti ajatella kahta erottavana saatikka sanoa, että rajojen kummallakin puolella olisi jotain. Mikään kokemuksemme osa ei voi siksi olla kokemuksen ohella apriori. Kaikki on satunnaista. Mutta, ja nyt luen Wittgensteinia luovasti, niin absoluuttisella tavalla, että satunnaisuus menettää merkityksensä. (Ja äärimmäinen skeptisismi mielekkyytensä.)

2

Tractatus Logico- Philosophicus vapautti minut tarkoituksettomuuden pohtimisesta ja sellaisen filosofian turhasta kunnioittamisesta. Ymmärsin sitä lukiessa, etten uskonnottamana voi loogisesti katsoen pettyä olemassaolooni; ettei olemassaoloni voi olla metafyysisen tarkoitukseni välinearvo. Vain rajalta kumpaankin suuntaan näkevä metafyysinen subjekti voisi kokea olemassaolonsa ja maailman siten, toisin sanoen: pettyä ja vaatia enemmän. Tai pettyä voisi subjekti, joka uskoi joskus johonkin metafyysiseen objektiin ja menetti sen. Minun kohdallani nämä pettyvän subjektin ehdot eivät täyty. Mihin voisin loogisesti katsoen menettää uskoni ja pettyä? Minkä suhteen olemassaoloni olisi liian tarkoituksetonta? Mihin välttämättömyyteen vertaisin satunnaisuuttani?

Eivätkö satunnaisuus ja välttämättömyys tässä menetä kykynsä viitata mielekkäästi kohteeseensa? (Aivan. Niilläkin on oltava kohteensa.)

3
Kuinka paljon satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen?

Sanomani valossa tuo kysymys on tietenkin näennäinen paradoksi (joka muuten ratkaistaan kauniisti Frank Capran elokuvassa Ihmeellinen on elämä). Minut vapautti oivallus, että vaikka mikään kokemukseni osa ei voisikaan yksittäin olla apriori, kokonaisuus on sitä tarpeeksi: kokemukseni on absoluuttisen satunnaista. Satunnaisen ja välttämöttömyys ero katoaa kokemukseeni. Siksi minkäänlainen metafyysinen pettymys ei mahdu subjektin ja maailman väliin. Pettymys on hyväksyttävä pelkkänä maailman osana tai hylättävä hyödyttömänä, siis hylättävä muuna kuin tapahtumiimme liittyvänä psykologisena ilmiönä; metafyysinen pettymys on loogisesti mahdotonta. Pettymyksen tunne ei voi olla silmää taaempana.

4

Tämä on saattanut kuulostaa Nietzschen dionyysiseltä ilolta, mutta Wittgensteinin Tractatuksesta minä tämän pettymyksen turhanpäiväisyyden löysin. Wittgenstein ei sitä tietenkään itse missään osoita eikä julista, mutta sen voi sieltä halutessaan vapauttavasti lukea. (Ja Tractatuksen rinnalla Nietzschen dionyysisinen ilo avautuu entistä kurkkaammin. Eivät he niin kaukana toisistaan olleet, nihilismin he ylittivät kumpikin. Wittgenstein ehkä vielä puhtaammin ja kivuttomammin.)

5
Johdatuksessa metafysiikkaan Heidegger kirjoittaa:

"Mennä  olemista koskevassa kysymyksessä julkilausutusti ei minkään rajalle ja tuoda ei mikään mukaan olemiskysymykseen - tämä on ensimmäinen ja ainoa askel kohti nihilismin todellista ylittämistä. "

Vapautuessani tarkoituksettomuuden ajattelemisesta uskon toimineeni juuri Heideggerin tarkoittamalla tavalla.

Mielestäni Wittgenstein kuitenkin kykeni Heideggeria paremmin niin sanotusti 'jättämään maailman silleen'. Jos oletus Wittgensteinin Aspergerin oireyhtymästä pitää paikkansa, uskon sillä olleen jonkinmoista merkitystä tämän saavutuksen suhteen. Ehkei hän juuri vajavuutensa vuoksi juuttunut silleen jättämisen tunteelliseen eetokseen, jonka kehää Heidegger tuntui loputtomasti kiertävän. 

6

Reaktiivisen ihmisen sijaan Nietzsche kysyi aktiivisen perään. Jos ajatusta tarjastellaan metafyysisen kannata, muuta en uskonnottomana voi loogisestikaan olla. Voin olla heikkoudessani reaktiivinen olemassaoloon sisältyvien tapahtumien suhteen, mutta en sen itselleni absoluuttisen satunnaisuuden suhteen, että olen olemassa. Kuka tai mikä olisi reaktiivisuuteni kohde? Mistä "kaunani" tyhjyyttä kohtaan voisi muka kummuta? Ihmisen kuuluu olla alati aktiivinen tyhjyyttään vasten. Paitsi että tuo tyhjyyskin on pelkkä satunnaisuutemme tyhjä metafora. Pettymyksen metafora. Turha metafora, kun eihän mitään puutetta suhteessa olemassaoloon ole osoitettavissa.

7 
Yhteenveto: Uskonnottomana ihmisenä satunnaisuus ei ole minulle olemassaolon vaan pelkästään yksittäisten olioiden ominaisuus. Vain niihin voin sen mielekkäästi kuvitella. Nihilismi ylittyy loogisella välttämättömyydellä. Dionyysinen ilo tuntuu luonnonlailta.