Surrealismi ei ole romanttista kaipuuta uneen tai kuolemaan vaan havahtumista ulos romattisesta minästä takaisin arvaamattomaan maailmaan. Surrealismi on juuri sitä, mitä runouden kuuluu olla: ei katsomista haluamme palvelevaan peiliin vaan kuolleen liikkumattomuuteen, joka palauttaa olemassolon takaisin meihin. Bunuelin ja Dalin Kulta Aika ja Andalusialainen koira tai vähemmän ilmeisesti vaikkapa Hitchcockin Psyko ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Mutta elokuvasta ja kuolemasta puhuttaessa erityisesti Murnaun Nosferatu on minulle tärkeä teos. Ikään kuin elokuva pyrkisi siinä esittelemään itse kuoleman; muistuttamaan "kuolleen katselemisesta". Dokumentaarisen aidolta kuolleelta vaikuttavan ruorimiehen avoimet silmät jäävät mieleen. Haluan uskoa, että kuoleman mahdollisimman aitoon vaikutelmaan on tässä otoksessa tietoisesti pyritty; rikkomaan elokuvan kauhuromattinen sävy ja ehkä muistuttamaan jostain sen syvemmästä pyrkimyksestä. Nosferatun romanttisuus on pettävää. Surrealistin hyväntahtoisuuteen ei koskaan voi luottaa.*
-
*Saman havainnon voi mielestäni tehdä Hitchcockin 50-luvun tuotannosta. Siinä romanttisuus on pettävää, jotenkin "kylmää", muotoa palvelevaa.
-
*Saman havainnon voi mielestäni tehdä Hitchcockin 50-luvun tuotannosta. Siinä romanttisuus on pettävää, jotenkin "kylmää", muotoa palvelevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti