Henkirikoksille, varsinkin Jokelan ja Kauhajoen jälkeen, on etsitty pohjaa Suomen kansallisesta historiasta: käymistämme sodista, puukkojunkkariudesta, väitetystä vaikenemisen kulttuurista, korttipelipöytien viinanhuuruisista kiistoista, (metsästys)aseiden paljoudesta jne. Kaiken kaikkiaan: on välittömästi siirrytty kansalliseen itseruoskintaan ja katsottu itseä niin läheltä, että mielestäni kokonaiskuva on hämärtynyt. Kouluampumisista vaikuttaa muodostuneen lähestulkoon kansallistunteen ja siihen saumattomasti kuuluvien kotoisten traumojemme viimeinen ranta.
Tuntuu kuin huomiota herättävän henkirikoksen tapahtuessa unohtaisimme maamme rajojen ulkopuolisen maailman. Populaarikulttuurin luovutamme ongelmitta muille kansallisiin rajoihin katsomatta, puhumme siitä universaalina ilmiönä, mutta henkirikos (sen tekotapaan ja verkkoutuneeseen vaikutekollektiiviin katsomatta) tuntuu olevan jotakin aivan liian omaa luovutettavaksi muille. Melkein kuin tahtoisimme heittäytyä ahdistuksen hetkellä johonkin lohduttavan tuttuun, melkeinpä destruktiiviseen nationalismiin.
Yksi selittävä piirre sotiemme suhteen heränneestä mielestäni korostuneesta kiinnostuksesta henkirikosten yhteydessä voisi olla se, että kouluampumisten vuosikymmenenä heräsi kiihkeänä myös keskustelu sisällis- ja jatkosodasta. Niistä tuntui tulevan eräänlaista akateemisen innovatiivisuuden kilpakenttää, jossa sotien sisintä laatua innokkaasti ja aiheestakin alettiin kysyä ja kyseenalaistaa. Ehkä kouluampumiset tulivat tähän maisemaan kuin tilauksesta, eikä tilaisuutta maltettu jättää käyttämättä.
Vaan entäpä jos edes hetkeksi heittäytyisimme vähemmän kansallisiksi ja katsoisimme, miltä taannoiset kouluampumiset näyttivät ? Eikö niissä ollut vähemmän Isotalon Anttia tai Rokkaa ja enemmän Sergio Leonen tulkintaa lännenelokuvasta tai Terminator-elokuvien tuomiopäivää tai Travis Bicklen pakkomielteisyyttä? Siitä, miltä jokin näyttää, on joskus kiintoisinta lähteä liikkeelle.
Uskon että kouluampumiset paljastivat nykytodellisuuteen huonosti istuvat kansallisia traumojamme korostavat lukutapamme, jotka vain etäännyttivät meidät näistä veriteoista ja estivät ymmärtämästä niitä. Tuntuu kuin niiden tekijät olisivat itse kokeneet toimivansa jossain toisaalla, meille ja uhreilleen vieraassa kulttuurissa.**
-
*Alunperin tämän kirjoituksen idea esitetty Nuorisotutkimusyhdistyksen nettijulkaisussa Kauhajoen jälkipaini (löydät googlettamalla tuolla nimellä). Laajempi kirjoitukseni Autistinen status löytyy sieltä.
**Kiinnostava yksityiskohta väkivallan kansallisen selittelymme suhteen on se, että Suomi on kuulunut väkivaltaisiin maihin jo 1700-luvulta lähtien. Siis kauan ennen Isotaloa, Rokkaa ja Lehtoa. Jos jotain ikiomaa halutaan löytää, niin on siis etsittävä vieläkin kauempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti