YLITTÄKÄÄ NIHILISMI! ELI JOULUSTA, NIETZSCHESTÄ JA IHMEELLISESTÄ ELÄMÄSTÄ (Jouluna 2012)

Joulun sanomaan uskova ihminen on ymmärtääkseni jo saanut vastauksen olemassaolon perimmäisiin kysymyksiinsä ja tyhjyyden aiheuttama turhautuminen on hänelle kipeä muisto vain. Eikä uskonnottomallakaan ole sen enempää hätää jos hän kykenee olemaan myös tunteissaan johdonmukainen. Kaikkein turhintahan nimittäin olisikin juuri perimmäiseen tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti. Eikö vain? Kuinka ihmeessä hän voisi tuntea kaunaa elämää tai edes tyhjyyttä kohtaan kun kaiken lähtökohta jo on olemassaolon sattumanvaraisuus? Mihin hän olisi pettynyt? Minkä puuttumiseen? Mitä olisi pitänyt olla? Eikö koko ajatus ole ristiriitainen ja  mieletön? Eikö hän pettymyksessään kieltäisi vain itsensä? Tämä olisi siis johdonmukaisesti ajattelevan ateistin tilanne: tuohon vapautumiseen hänen pitäisi loogisesti päätyä. Mutta valitettavasti ihmisen luonne ja johdonmukaisuus eivät useinkaan käy yksiin. Kun lukee vaikkapa Sartren ateistista eksistentialismia, jokin kummallinen pettymyksen akordi siinäkin soi.

Toisin sanoen: Pelko ja ahdistus oman olemassaolon riittämättömyydestä saa sekä uskovan että uskomattoman lankeamaan helposti elämän pelkoon ja kaunaan tyhjyyttä kohtaan.

Nietzscheltä  Sartrelle tarjoamani pettymyksen akordi mielestäni kokonaan puuttuu. Hän on filosofeista ehkä vapain, Buddhaakin vapaampi, koska ei vetäydy elämästä edes asketismin turvaan. Hän "saarnaa" filosofioihin, aatteisiin ja uskontoihin kuin salaa kirjautunutta itsensä kieltoa, hahmotonta pettymystä ja tyhjyyden synnyttämää kaunaa vastaan; elämän kieltävää nihilismiä vastaan. 

Ihminen on otus, joka haluaa aina vastauksia ja sairastaa syyn ja seurauksen pakkomiellettä niin sanoakseni. Ja kun itseä ei ole perusteltu millään suuremmalla tai sitä kovasti epäilee, ihminen kieltää kuin vaistomaisesti mielestään liian pienen ja siinä samalla myös ainutkertaisen olemassaolonsa. Ja juuri tässä ihmisen Nietzschen mukaan on ylitettävä itsensä. Ihmisestä on tultava kokonaan nihilismin ylittämistä. Hänestä on tultava kaikessa satunnaisuudessaankin välttämätöntä. Itselleen ja muille. Ja jos ihminen tähän nihilisminsä ylittämiseen aidosti pystyy, sattumanvaraisuus on hänelle vapauttavan absoluuttista ja juuri siksi niin perustelematonta, ettei sillä voi perustella edes julmuuttaan. Tai jos niin kuitenkin tekee, on epäilemättä jättänyt nihilisminsä kesken saadakseen käyttää sitä muita vastaan. Näin minä näen nietzscheläisen nihilimin.

Jouluisin TV 2 esittää italialaissyntyisen Frank Capran 1946 valmistuneen Hollywoodklassikon Ihmeellinen on elämä. Siinä James Stewartin näyttelemä George Bailey kokee taloudellisen ja henkisen vararikon vastustaessaan kaupunkilaisia riistävää pankkiiria. Hän yrittää itsemurhaa, mutta juuri aikoessaan hypätä alas sillalta, hänen viereltään pudottautuu jokeen mies, jota hänen on heittäydyttävä pelastamaan. Mies osoittautuu enkeliksi, jonka tehtävänä on näyttää, millainen kaupunki olisi ilman Georgen halua auttaa kanssaihmisiään. Näky ei ole kaunis.

Elokuvan sentimentaalisuus saattaa jakaa mielipiteitä, mutta sen eksistentiaalinen perusasetelma on niin tosi ja kestävä, että harva eurooppalainen ns. taide-elokuva pystyy samaan (ja harva klassikko on tunnerekisterissään ollut näin aikaa kestävä). George Bailey vapautetaan näkemään elämänsä katveeseen kätkeytyvä sattumanvarainen ja silti - tai juuri siksi - välttämätön merkityksensä; ylittämään epätoivonsa, kyynisyytensä ja nihilisminsä. Hänelle näytetään, miten sattumanvarainen olemassaolo tuotti juuri hänen kaltaisensa laadun. Välttämättä. Mitään enempää tarkoitusta hänelle ei näytetä, eikä hänen tarvitse sitä edes haluta. Satunnaisinkaan olemassaolo ei enää voi olla hänelle liian vähäistä, koska hän on tehnyt siitä olemassaolollaan jotain välttämätöntä; luonut kohtaloa itselleen ja muille. Hän näkee arvokkaimman tarkoituksen syntyneen ennen tietoista tahtoaan. Ja mikä tarkeintä: sattumanvaraisuus tarkoittaa hänelle tämän valaistumisen jälkeen jotain aivan muuta ja uutta. Hän näkee olemassaolonsa kokonaisuutena, lintuperspektiivistä, vailla henkilökohtaisten pyrkimystensä, tietoisen tahtonsa ja pettymystensä rajausta. Vailla kaunaa. Nyt hänen tarvitsee enää tahtoa samaa ja olla olemassa.

Tietenkin Capran elokuvan voi nähdä kristillisen lähimmäisenrakkauden manifestina, olihan Capralla italialaisena kuitenkin katolinen tausta. Ja hyvä niin, sitäkin se voi olla. Mutta kuten esittämäni tulkinta ehdottaa, sen vaikuttavuus voi olla maallista ja uskonnottomaan filosofiaan perustuvaa.  Minusta Frank Capran Ihmeellinen on elämä on hyvä esimerkki tästä: se on tunteita ja älyä syvällisesti puhutteleva kertomus nihilismin ylittämisestä. Siis nietzscheläistä elokuvaa parhaimmillaan.

Joulun maallistumista on turha pelätä. Maallistukoon vain loputtomiin ja äärettömiin; maallistukoon nihilismin ylittämisen juhlaksi. Ja muistakaa: Maallistuneinkin Joulu antaa pimeydelle selkeän merkityksen ja asettaa sen osaksi mielekästä kokonaisuutta. Miltä joulukuusi muka näyttäisi keskikesän valossa?