Kävin katsomassa ja petyin. Raskaasti. Odotin vahvempaa näyttämön täyttämistä ja tilan latausta sen perusteella, mitä lihaisa ja vihaisakin aihe tuntui lupaavan. Ja tietenkin toisen käden tietämykseni alkuperäisestä Ryhmäteätterin lähestulkoon brutaalista esityksestä 80-luvulta. Tuttuni oli sen nähnyt ja kertoi voimakkaasta ja hämmentävästäkin kokemuksestaan. Melkein pelottavasta vaaran tunnusta näyttelijöiden (ja aidon podarin) vääntyessä voimiensa äärirajoille.
Nyt en mitään sellaista kokenut. Kaikki tehtiin puolitehoisesti, kuin varoen; imitoiden jotain voimaa jota olisi pitäyt tehdä läsnäolevaksi. Jos teatteritaide haluaa olla arvaamattomuuden ja läsnäolon taidetta, näin se ei toimi: varoen ja kohteliaisuutta noudattaen.
Toinen ongelma oli Parviaisen tekstin päivittämisessä. (Ellei sitten tuolloinkin parasta siinä ollut juuri tuo vahva sovitus näyttämölle, ei niinkään silloinkaan sisältö!?) 80-luvulla bodaajat olivat (ehkä) ajankohtaisia, eivät nyt. He ovat sittenkin marginaalissa eivätkä kyllin yleistettävissä kyetäksen draaman keskiöön. Twittauksella ja naamakirjalla he eivät kyllä samastuttaviksi päivity. Tai käsiaseen hankkimisella ja hätäisellä joukkomurhiin viittaamisella. Epäilemättä nuorta miestä ahdisti, mutta ei kyllin universaalissa määrin että olisin tuntenut jakavani mitään puutetta tai ahdistusta hänen kanssaan. Nyt tuntui kuin olisin ollut kauhistelemassa avuttoman raukan onnetonta kohtaloa; teeskentelemässä osallistumista taiteen avulla. (Aku Louhimiehen elokuvien äärellä tunnen samoin!)
Olisivat siis päivittäneet tarpeeksi! Vaikkapa medikalisaatioon saakka! Siihen että me terveet ihmiset koemme sisäistä vilua ja tyhjyyttä sekä syyllistä kuolemanpelkoa mitatessamme vyötäröä ja verenpainettamme. Eikä suinkaan julkkisbodarien vaan ihan lääketieteellisten faktojen pakottamina. Siinä päivitettyä Jumalan pelkoa ja rakastamista. Tiedettä. Että mittaako vai jättääkö mittansa mittaamatta? Siinäpä kysymys. Se olisi sellaista pelkoa ja rakastamista, joka olisi lähtenyt teatterista kotiin mukaan.
Mutta ei. Nyt ajattelin takkia päälle pukiessani, että onneksi olin maksanut tästä kliseiden paraatista vain runsaat puoli lippua kulttuurisetelien lisäksi.
P.S. Joskus pikkujutut ärsyttävät. Jos joku lukija tietää, lausuivatko näyttelijät Michelangelon tahallaan väärin (micelancelo kun pitäisi sanoa mikelancelo) korostaakseen hahmojen rahvaanomaisuutta, olisi kiva tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti