sunnuntai 28. joulukuuta 2014

JP SIILIN TELLUS HERÄTTÄÄ EKSISTENTIAALISEN KYSYMYKSEN

Haluaako terroristi muuttaa maailmaa vai olla todesti olemassa? Vai onko niin, että hänen täytyy uskoa muuttavansa maailmaa ollakseen todesti olemassa? Jos ei uskoisi, olisiko vain ihan tavallinen itsensä toteuttaja ja muista erottavan statuksensa turhamainen rakentaja?

Yksilö tarvitsee statuksen* erottautuakseen muista ja status saavutetaan helpoiten liittymällä kaltaisten joukkoon. Tässä tiivistettynä 'yleistetyn toisen' hassu dialektiikka. Terroristin kohdalla yleistetyn toisen dialektiikka on tietenkin syvästi eettistä mutta myös moralisoivaa ja fatalistista.

Kokoava kysymys siis kuuluu: onko Telluksen antisankaritar sarjan viimeisessä kuvassa kokonaan löytänyt itsensä vai lopullisesti kadottanut sen "epätarkuusperiaateeseensa"?

-
*Ks. Judith Rich Harrisin Kasvatuksen myytti ja kirjoitukseni Nuorisotutkimusseuran nettijulkaisussa Kauhajoen jälkipaini

torstai 25. joulukuuta 2014

LÄHES TÄYDELLINEN TAULUKAUPPIAAT TÄNÄÄN TV YKKÖSELLÄ

Ohjaaja Juho Kuosmasen ja kirjoittaja/kuvaaja J-P Passin alle tunnin kestävä Taulukauppiaat on maineensa Cannesissa ansainnut ja ehdottomasti Jussitkin olisivat sen kohdalla osuneet oikeaan paikkaan. Ja äskettäin televisiossa esitetty lyhytelokuva Hevoshullu sen myös todistaa: Kuosmanen ja Passi taitavat tällä hetkellä olla maailman parhaita tekemään luonnollista dialogia ja todentuntuisia ihmisiä luonnollisessa valossa. Erityisesti yksi Taulukauppiaiden kohtaus osoitti tekijöiden osaavuuden rakentaa pienistä liikkeistä suuria tunteita ja suurta elokuvaa. Kun taiteilija Luukkonen vierailee tyttärensä luona, tytär muistelee kummallisuuttaan alakoulun luokkakuvassa. "Kyllä kyllä..." tokaisee Luukkonen ja liikuttuu sen verran, että sen juuri huomaa. Juuri näin. Liioittelematta ja tarkasti herkistelemällä pitää elokuvaa tehdä.

Jos pitäydytään vain suomalaisessa elokuvassa, enpä muista sitten Surmanluotien, Syntisen laulun tai Tulitikkutehtaan tytön nähneeni niin hienoviritteisesti rekisteröityä ihmisen liikettä, käyttäytymistä ja tunnetta. Dokumenteista tulee mieleeni vain hieno Reindeerspotting... Ja nyt puhun suomalaisista elokuvista pelkästään siksi, että muuten vertailujen lista kävisi turhan pitkäksi, en siksi, että suomalaista elokuvaa pitäisi jotenkin väheksyä muodostamalla siitä alempi luokkansa. 

Mutta loppu ontuu. Tarkalleen lottokuponkien täytöstä lähtien. Erityisesti taiteilija Luukkosen elliptinen katoaminen on elokuvan realistiseen ja dokumentaariseen tyyliin nähden epäuskottava; ikään kuin tekijät eivät olisi malttaneet pitää näppejään irti taiteesta. Kaurismäen romantiikassa tai Antonionin eksistentiaalisissa maisemissa tällainen sanaton elliptisyys ja jättämällä vapauttaminen olisi toiminut, nyt en siihen vain näiden dokumentaarisen tosilta tuntuvien ja todesti reagoivien henkilöiden kohdalla usko. Sanattomassa sopimuksessaan he toimivat kuin jossakin toisessa elokuvassa, liian abstraktein motiivein. Heidän reagoimisensa ja toimintansa maistuu kirjoittajan ja ohjaajan ideoimalta. Käsikirjoitus näkyy liikaa läpi. Ollakseen elokuvan kokonaisuuden kanssa tasapainoinen Luukkosen kummallinen lähtö vaatisi esimerkiksi otoksia armeijaan lähtevän Tonin uskottavista, lähinnä kai ihmettelevistä, reaktioista katoamisen suhteen, Luukkosen haeskeluakin...

Tällaista flirttailua taiteen kanssa ei olisi tarvittu ja ilman sitä antaisin kaikki 5 tähteä. Nyt 4. Harmillista huolimattomuutta minun silmääni muuten niin vakuuttavassa elokuvassa. Ehkä tekijät ovat pyrkineet tyylin muutokseen ihan tietoisesti mutta minulle se nyt ei vain kelpaa. Mutta yhäkään en ihmettele menestystä Cannesissa. Taulukauppiaat on ainutlaatuinen elokuva kaikilla mittareilla. 

JULMUUKSILLA ON EROA

Miksi syyllistyn surutta rakenteelliseen väkivaltaan tai syön ilman suurempia tunnontuskia lihaa mutta pitäisin kissani tunteetonta kiusaamista sietämättömänä psykopatologisena väkivaltana? Koska mitä ilmeisimmin peilisoluni toimivat lajityypilliseen tapaan: saavat aikaan myötätunnon efektin välittömässä kanssakäymisessä elävän olennon kanssa. Siksi pidän eläimiä tarkoituksellisesti kiduttavaa sadistia toiseuden edustajana vaikka hän (ehkä juuri eläimiin kohdistuvan sadismin ansiosta) kykenisi pidättäytymään kanssaihmistensä julmasta kohtelusta ja jopa puolustaisi heitä poliittisin, taiteellisin, filosofisin tai eettisin perustein. Oleellista on, miten hän kohtelee konkreettisesti kohtaamaansa elävää olentoa.

maanantai 22. joulukuuta 2014

MESTARILLINEN LYHÄRI: Juho Kuosmasen lyhäri Hevoshullu (YLE TEEMA 21.12.2014)

Kun tätä kymmenen minuutin lyhäriä katsoo, huomaa miten valtavan taitavia ohjaaja-käsikirjoittaja Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi ovat rakentamaan luontevaa arkista dialogia ja arjen valossa kylpevää toden tuntua. Mielestäni he ovat siinä ehkä maailman parhaita tällä hetkellä. Siis kaikesta siitä mitä olen onnistunut näkemään. Eikä tässä edes harhauduta liian kirjoitettuihin ja abstraktisiin henkilöhahmoihin, joihin Taulukauppiaissa harmillisesti ihan lopussa eksyttiin (ks. kirjoitukseni Taulukauppiaat). Nuoria Airolan näyttelijäsisaruksiakaan ei pidä unohtaa. Jokin sanaton kieli heissä puhuu (mikä oikeastaan kuvaa tekijöiden elokuvallista otetta ihan yleensäkin). Joko heitä on ohjattu loistavasti tai sitten he tajuavat tekijöiden pyrkimykset ihan intuitiivisesti. Juuri noin tuossa valossa on näyteltävä.

perjantai 19. joulukuuta 2014

PIENEN ELOKUVAN PUOLUSTUS: The Rover

Iltalehdessä kahden tähden arviossaan Kari Melart* väittää, ettei David Michodin The Roverissa ole yhtään yllätystä. Tähdille voi tietenkin olla monta syytä, mutta jos antaa 2 edes osaksi tästä syystä, kerrankin voi ihan objektiivisesti sanoa kriitikon olevan väärässä. Elokuvassa nimittäin on yksi yllätys ja se sitten antaakin mielen ja sisällön koko jutulle. Ilman sitä elokuvassa ei olisi järkeä ja se tuntuisi tyhjältä ja teennäiseltä. Tosin hyvin näytellyltä ja tunnelmansa taitavasti rakentavalta, mutta edelleen tyhjältä. Elokuva on motivoitu mitä ilmeisimmin tämän yllätyksen pohjalta. Väitän, että kaikki on lähtenyt liikkeelle tästä yksinkertaisesta mutta kirkkaasta ideasta, jolla ainakin lemmikkieläinten omistajat saadaan poikkeuksellisen vahvasti eläytymään olemassaolon peruskokemukseen: siihen tai sen puutteeseen,  mikä meistä tekee ihmisiä. Rakenteeltaan tämä elokuva on twistiin perustuva novelli (ja myös perustuu ohjaajakäsikirjoittajan ja Joel Edgertonin kertomukseen) jossa kokonainen mielenmaisema, dystopia sisäisenä kokemuksena, efektoituu yksinkertaisen idean avulla. Sen voi kokea halutessaan myös vihaisena moraliteettina. Mutta tämän kaiken ymmärtää vasta lopputekstien pyöriessä. Oikeastaan The Roverin nähtyään tuntee itsensä joko petetyksi tai sitten hivenen viisastuneeksi. Siksi 4 tähteä.
-
*Löytyy googlettamalla esim. Iltalehti The Rover

tiistai 16. joulukuuta 2014

KUOLLEIDEN TAKANA EI OLE MITÄÄN




Tarinoissa kuolleet puhuvat viisaita niin kuin olisivat muka osanneet luovuttaa oikein. Todellisuudessa heidän suuhunsa vain kirjoitetaan elävien toiveita ja siksi he puhuvat kuin olisivat aina eläneet yksin. Vapauttavinta on unohtaa vihollisensa, kirjoitetaan heidän hautakiviinsä. Ikään kuin vihollinenkin olisi koko ajan ollut vain heitä varten eikä ketään vastaan.






maanantai 15. joulukuuta 2014

HANKALASTI KUVAILTAVASTA JA KÄYTÄNNÖLLISESTÄ MINÄSTÄ

Minän eettistä ja käytännöllistä välttämättömyyttä voi havainnoida vain, kun se menee minkä tahansa välineen tavoin sijoiltaan. Käsiltä esilleolevaksi.

1
Minää tai yhtä hyvin minättömyyttä on vaikea havaita: ehkäpä koemme vain ruumiin arvaamattomia liikkeitä. Mutta onhan se kieltämättä myös niin, että jos Virtanen lyö vaimoaan, ei auta virkavallan käydä Suomisilla. Se siis ainakin on varmaa, ettei minä koskaan asusta kenenkään naapurissa.

2
Kokonaan hylättäväksi minuuden käsite on liian käytännöllinen. Kun ihmisellä on minänsä vaikutelma hukkumaisillaan olevasta kanssaihmisestä, miten hän silloin vaikutelman käsitettä käyttäisi? Ilman että se muuttuisi välinpitämättömyydeksi?

3
Tarkoituksellisesti on mahdotonta luulla itseään keneksikään muuksi, mutta kuvittelitko tänä aamuna piteleväsi jonkun toisen, vaikkapa rakastettusi kättä? Ettei se vain ollutkin tunnottomaksi painunut omasi?

Täydellisyyden mittakaavoja, 2007

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

PAREMPI VÄHÄN KUIN EI OLLENKAAN: lihansyönnistä

Minä puolustan itseäni sillä että juuri vähäiset teot vaativat todellista valintaa, koska niihin on mahdollista ryhtyä. Ehdottomuudella on kyllä retorista ja identiteettiä ideologisesti rajaavaa merkitystä, mutta ei siitä ole esimerkiksi. Mahdottomuudessaan se voi jopa helpottaa vastuuttomuutta.

Täydellisyyden mittakaavoissani en osannut lopettaa tätä ajoissa ja kyllin selkeästi ja siksi se on kirjani heikoin teksti. Nyt se on oikein.

Ja niin totta. En ole vegaani ja ehkä puolustelen sitä, mutta jo vähäisellä todellakin saisi jotakin aikaan. Suomalainen syö lähes 80 kiloa lihaa vuodessa. Jos sen puolittaisi, pääsisi 50- luvun lopun määriin! Siis määrään, jonka ylläpitoon ei vielä tarvittu nykyisenkaltaista tehotaloutta*. Eikä tämä vaadi edes suurta kieltäymystä. Neljän hengen perheemme on pitäytynyt tuossa määrässä edes sitä huomaamatta! Ja jos siipikarjan laskee pois, tulos on vielä parempi. Nautaa syömme noin 5-7 kiloa vuodessa kun se keskimäärin suomalaisilla on 18 kiloa. Aloin laskea määriä kun täytin hiilijalanjälkilaskuria (tulos oli 6000 kg, vähän yli tai alle riippuen huolellisuudestani) ja yllätyin kerrankin positiivisesti. Ja siihen kun vielä lisää yhden lihattoman päivän, tuntee jo tekevänsä jotain oikein. Ja vähentää juuston syöntiä, joka mitä ilmeisimmin on tällä hetkellä tuhoisin paheeni.

Nyt vegaanit tietysti hymähtelevät kyynisesti: "Se ostaa itselleen hyvää omaatuntoa!" Ehkä, mutta sen seuraus olisi hyvä, jos kaikki tekisivät edes saman. Sitä paitsi: on vegaanienkin kuviteltava muiden toimivan samoin kokeakseen valintansa mielekkääksi. Muuten se muuttuu pelkäksi fundamentaaliseksi erottautumiseksi. Eikä luonto piittaa motiiveista tai ideologisista erottautumisista. Ja sitä oikeaa motiivia tai täydellistä veganismia odotellessa siltä loppuu aika. Siis eiku lihoja laskemaan!
-
*Osmo Soininvaaran blogissa otsikolla Lihankulutus Kiinassa ja Suomessa on hyvä kaavio lihankulutuksen kehityksestä.

lauantai 13. joulukuuta 2014

PAKKO MYÖNTÄÄ: DEWEYKIN YSKII (lisäys kirjoitukseen 'Valkoisen valheen epistemologiaa')

Kirjoituksessani Valkoisen valheen epistemologiaa esitin, että Dewey kestää Russellin Länsimaisen filosofian historiassa esittämän kritiikin, jos Deweyta lukee antiikin filsofian, siis pysyvyyden demonstroinnin kritiikkinä. Ja näin on. On pakko myöntää, että muussa tapauksessa jotakin Russellin kuuluttamasta reaalisesta jää Deweylta koskettamatta. Pyrkimyksessä varmuuteen hän kirjoittaa:

"Yhden (tieteellisen) operaation tulos on yhtä hyvä ja todellinen tiedon objekti kuin mikä tahansa toinenkin, edellyttäen että se ylimalkaan on hyvä: siis edellyttäen, että se toteuttaa ehdot, jotka olivat tutkimuksen lähtökohta. Jos seuraukset ovat tiedostuksen objekti, ei arkkityyppinen ennalta annettu todellisuus ole malli, johon tutkimuksen on mukauduttava." (s. 173)

No. Ei ehkä mukauduttava, mutta voiko sanoa, että tiedettä tehdään arkkityyppejä vasten?  Haluaisin kuulla mitä Kari Enqvist tästä sanoisi. Tuskin kukaan enää vakavissaan haastaa aurinkokeskeisen maailmankuvan "arkkityyppiä". Mutta tosiaankin: antiikin filosofiaa vasten Deweyn näkemys tuntuu ihan mielekkäältä.

"Tiedon objekti on konstruoitu,  todellisuudessa tuotettu objekti." Tämä sitaatti sivulta 185 tiivistää Deveyn tieto-opin. Itse kuitenkin yhä kysyn, missä todellisuudessa tiedon objektit voidaan tuottaa ja missä ne voivat toimia ilman Deweyn kritisoimaa löytytymistä?

lauantai 6. joulukuuta 2014

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ 2014

Pressiklubissa 5.12. anarkisti Suvi Auvinen, porvarikapitalisti Matti Apunen ja maltillinen toisinajattelija Susanna Kuparinen keskustelivat. Keskustelu konkretisoi ääripäiden, siis Auvisen ja Apusen, fundamentaalin tavan tuunata ihmiskuvaansa aatteeseen sopivaksi. Sivusta ihmettelevä Kuparinen taas tiivisti mainiosti kummankin ideologisen hybriksen omassa kommentissaan.

Apunen ja Auvinen nimittäin kumpikin hylkäävät yksilön ideologiaansa vaikka muuta aluksi todistelavat. Jaoin Auvisen näkemyksen vielä siinä vaiheessa, kun hän kritisoi Apusen yrittäjyyden suomaa vapauden sanomaa huomauttamalla, etteivät kakki lähde samalta viivalta kuten liberaali oikeisto haluaisi uskoa. Hyvä! Ja lähes kaikessa muussakin nykyisen menon kuvailussa ja kommentoinnissa olin ja olenkin Auvisen kanssa samoilla linjoilla. Ja anarkismi on tarkeä ideapankki mielen laajentamiseksi. Ilman sitä monet ajatukset jäisivät ajattelematta ja mahdollisuudet oivaltamatta. Niin avoin yhteiskunta toimii ja luo itseään. Mutta sitä, mihin anarkisti uskoo, sitä kohtaa missä anarkisti muotoilee ihmiseyyden todellisuuteensa sopivaksi ja hänen puheensa alkaa kuulostamaan enemmän uskonnolta kuin reflektiiviseltä ajattelemiselta, en voi jakaa.

Tuo kohta on juuri se, missä kapitalisti ja anarkisti kummatkin typistävät ihmisen hädän sopimaan ideologiaansa: "Ihmiset itse tietävät mikä heille on parasta." Tämä lause sopii sellaisenaan kummankin sanomaksi vaikka ohjelmassa sen muotoili itselleen sopivaksi vain Auvinen. Eikä tämä kummankaan sanomana ole totta. Instituutioita ja yhteiskunnallisia rakenteita kun tarvitaan ohjaamaan niitä, jotka eivät kykenekään yrittäjiksi tai täysimittaisesti tunnistamaan omaa tai muiden parasta. Heitä ei sen enempää ideaalissa kapitalismissa kuin anarkismissakaan saa olla olemassa. Siis ihan reaalisesti. Aatetta tukevana ideana kylläkin.


tiistai 18. marraskuuta 2014

TEHDÄÄN TÄMÄ NYT SELVÄKSI

En usko. Mutta toisinaan on lakattava tietämästä. 

Minulta kysyttiin, rinnastanko tässä Täydellisyyden mittakaavoissa julkaisemassani mietelmässä uskon ja tieteen. En rinnasta. Koettelemattomissa oleva dogmi ei voi korvata koeteltavissa olevaa mallia edes silloin, kun lakataan tietämästä.

Sama kysyjä esitti, että eikö uskovaa ja uskonnotonta yhdistä usko hyvään, koska kumpikaan ei sen suhteen voi esittää tuntemuksistaan rationaalisia perusteita. No. Moderni kädellisten tutkimus on esittänyt niin uskottavia oletuksia hyväntahtoisuuden käytännöllisyydestä, ettei yliaistillisia tarvita.

Mutta vaikka kädellisten tutkimus ei olisikaan tarjonnut hyvyydelle kelpoa selitystä, fundamentaali ero uskovan ja uskonnottoman välillä säilyisi, koska se ilmenee todellisuuden selittämisessä eikä sen kokemisessa. Toisin sanoen se, kumpi pyrkii selittämään hyvää yliaistillisesti, on uskova. Rationaalisuuden puute (jota käyttäytymisemme usein todistaa) ei siis vielä osoita uskonnollisuutta vaan vasta se, millä tietämättömyytemme korvataan.

Yritän tästä edes olla palaamatta tähän aiheeseen.

maanantai 27. lokakuuta 2014

KUOLLUTTA KATSELLESSA - muisto nuoruudestani

Sanoille ja havaitsemiselle tapahtuu kummia kun katselee joskus tuntemaansa kuollutta. Hänen liikkumattomuutensa kun tuntuu peiliäkin tarkemmalta ja joltain enemmältä kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä yrittää nimittää. Minun ensimmäinen kuolleeni oli äitini äiti. Muistan mielikuvitukseni voimattomuuden kun todellisuus ei antanutkaan sille pohjaa, vaikka isoäitini tuttuus sitä kummallisesti lupasi. Kaltaisuus menetti merkityksensä. Ehkä juuri siksi tunsin olevani elävintä mitä tiesin. Jostakin syystä isäni näkemien vuosia myöhemmin ei enää tehnyt samaa vaikutusta.





sunnuntai 26. lokakuuta 2014

RUNOUDEN HILJAINEN TIETO: Raymond Carver

Tuntuu teeskentelyltä sanoa että taide on valmistautumista kuolemaan. Olette varmasti tämän joskus kuulleet jonkun sanovan. Kuoleminen on aina jotain muuta, enemmän tai vähemmän. Mutta ehkä taide lohtuna on silti totta. Eräänlaisena yrityksenä valmistautua tyhjyyteen tai lopulliseen elämykseen. Toivoo ettei elämyksen jälkeen enää tulisi mitään koska se mitä sittenkin tulee, arkistoi elämyksen nollahetken taas arkipäiväisyyden arkistoihin. Ehkä tuolla tavoin taiteen voi sanoa olevan ontologialtaan totuttelemista kuolemaan, johonkin todella lopulliseen (jos ei usko tuonpuoleiseen). Tai lohtua. Mutta tietenkin se samasta syystä on yhtälailla todellisuuspakoa ja halua metafysiikkaan ja saa siksi minut tuntemaan itseni melkeinpä kiusallisen etuoikeutetuksi tässä epäoikeudenmukaisessa ja äkkinäisen julmassa maailmassa.

Olen joskus ajatellut, että lohduttaessaan taide ei lörpöttele (Heidegger) vaan on tosinta mihin se pystyy. En ole siitä ihan varma, mutta jos taide edes efektiivisesti pystyy olemaan valmistautumista kuolemaan, tai edes lohtua, Raymond Carverin runo Mitä lääkäri sanoi sitä on(Runo löytyy kokoelmassa Rivi riviltä, lyönti lyönniltä.) Kohdassa jossa kertoja kiittää lääkäriä tämän kertoessa hänelle syövän parantumattomuudesta, runous ei todellakaan lörpöttele vaan nousee jollekin jakamattoman toden tasolle. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

ONKO RIKKINÄINEN KELLO KOSKAAN OIKEASSA?

Taide ja kulttuuri halutaan mieltää lähtökohtaisesti avoimena instituutiona. "Ei taidetta tarvitse ymmärtää..." Väitän kuitenkin, että taiteilija ei sisimmässään ajattele näin vaan tuskastuu latteuksista joita hänen teoksistaan lausutaan, varsinkin epävirallisessa mediassa eli vaikkapa laadukkaan kritiikin kuuluvuutta muka uhkaavissa blogeissa.

Tästä voi tietenkin tehdä hämmentävän johtopäätöksen: jos kaikki ovat oikeassa, kuka ne typerät mielipiteet niihin blogeihin sitten kirjoittaa? Ja edelleen: ovatko kaikki kyllä oikeutettuja taide-elämyksiinsä mutta eivät kirjoittammaan niistä julkisesti?

Taide on instituutio, joka tuntuu olevan aina puolellani. Eräänlainen toteutunut utopia välineiden puhtaudesta, avoimuudesta ja tasa-arvosta. Ja sittenkin tunnen siitä puhuessani olevani usein se riikkinäinen kello, joka on oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa mutta väärästä syystä ja siksi ei tarkkaan ottaen oikeassa ollenkaan.




maanantai 20. lokakuuta 2014

JENGIT JA ETNISYYS

Lähetin tämän sähköpostin Maahanmuuttajanuorten yhdistykseen ja kävimme lyhyen mutta itselleni virkistävän kirjeenvaihdon. Lähetin tekstin myös HS:n mielipidepalstalle mutta tietääkseni tätä ei ole julkaistu. Koska koen asian tärkeäksi, julkaisen kirjeen tässä pikkuisen vielä fiksattuna versiona. Tekstin julkisuuden olen tehnyt Maahanmuuttajanuorten yhdistyksellekin jo heti selväksi.

Tässä kirje:

Olen rikosseuraamustyöntekijä, siis Rikosseuraamuslaitoksen virkamies. Ammattini puolesta teoriat rikollisuuden syistä ja niihin puuttumisesta ovat tulleet tutuiksi ja sen ainakin olen oppinut, että kaikki yksinkertaistukset ja erityisesti niihin liittyvät ideologiset lataukset ovat itse asian ja sitä ehkä kipeästi elävän yksilön kannalta jopa kohtalokkaita. Yksilön voi hylätä hyvääkin tarkoittaviin ideologisiin kiistoihin.

Näin mielestäni tapahtuu juuri nyt, kun puhutaan jengiväkivallasta ja maahanmuuttajataustaisten nuorten osuudesta siihen sekä yleensä maahanmuuttajuuden merkityksestä nuorten syrjäytymisessä. Tässä keskustelussa ongelmien keskiössä elävät yksilöt jäävät sekä etnistä taustaa korostavien että sitä vähättelevien ideologisen kiistan jalkoihin. Kun jengistä ja epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta puhutaan samaan aikaan, on selvää että seuraava kysymys kuuluu: Millaista maahanmuuttopolitiikkaa nämä nykyisen kritisoijat sitten oikein haluavat; mihin tällä jengiin viittaamisella taas oikein pyritään? Ja samalla juuri tämän kysymyksen epäluuloiset ja usein kyynisetkin esittäjät osaltaan jatkavat samaa yksilön ideologista hylkäämistä.

Väitänkin nyt, että tämä ideologinen kahtiajakoisuus ohjaa pitkälti koko keskustelua. Siis yhtä lailla myös etnistä taustaa vähättelevien hyvää tarkoittavaa ja tasa-arvoa edustavaa ajattelua. Tästä syystä ideologisen kiistan kummatkin osapuolet hylkäävät nämä nuoret johonkin sellaiseen olemassaoloon, jota kumpikaan osapuoli ei oikein osaa tai jopa uskalla ymmärtää.

Minustakin tuo kysymys yhtäältä maahanmuuttopolitiikasta sinänsä ja toisaalta siihen liittyvistä poliittisista ja ehkä arveluttavistakin pyrkimyksistä on kyllä aiheellinen, mutta se ei saa kuitenkaan tarkoittaa maahanmuuttajaperheen ja nuoren unohtumista tämän kiistan katveisiin.

Ehdotankin, että poliitikot ja päättäjät agendoihinsa katsomatta ja poliittisen tulevaisuutensa hetkeksi unohtaen katsovat nykyhetken todellisuuteen, kääntävät yhteisen katseensa maahanmuuttajaperheisiin ja kysyvät heiltä, onko etnisyydellä tässä mitään merkitystä vaiko eikö ole ja jos on, miten sen suhteen voisi yhdessä toimia. Muilta kuin näiltä perheiltä kun ei taida vastausta tähän kysymykseen saada.




lauantai 11. lokakuuta 2014

LINKLATERIN BOYHOOD SEKÄ MUU ELOKUVA JA TELEVISIO JÄLKEEN MILLENIUMIN

Listojen tekeminen on halpaa huvia mutta myös helpointa ja mitä paljastavinta itsensä ilmaisua. Elokuvahistorian mielitiettyni olen jo aiemmin blogissani listannut mutta kuluva vuosituhat antaa hyvän syyn listata lisää. Oikeastaan innostukseni sai aikaan Rickhard Linklaterin lähes koko kuluneen vuosituhannen kuvattu Boyhood. Mitkä elokuvat ja tv-sarjat ovat siis tehneet minuun vaikutuksen kuluvana vuosituhantena? Tässä jatkossa ehkä täydentyvää listausta mieleen juolahtavassa järjestyksessä. Tällä kertaa minulle riittää että näissä teoksissa jokin on tehnyt poikkeuksellisen vaikutuksen. Täydellisiä niiden ei tarvitse olla. En esittele teoksia sen tarkemmin, mutta netistähän kaikkien tiedot löytyvät:

Kill Bill 1, Pusher II, Lilja 4-ever, Melankolia, Raid 2, Mission impossible III, Taulukauppiaat, Reindeerspotting (dok), Nauttikaa köyhyydestä (dok), Medusan isku, Others, Laitakaupungin valot, Härmä, Noi albiino, Uusi maailma, Happy go lucky, Match point, Rambo, District 9, Ilonen talo (tv), Profeetta, Boardwalk empire (tv), Inland empire, True detective (tv), Harry Brown, Jahti, Dexter (tv), Lincoln, Tekoäly, Rakkaus, Kätketty, Fargo (tv), Breaking bad (tv), 24 (tv), Vallan linnake (tv), Kuninkaan puhe, City of god, Uskollinen puutarhuri, Hush, Gran Torino, Kuu, Musta joutsen, Sopranos (tv), Lost in translation, Nader ja Simin: ero, Kaukana taivaasta, Pieniä valkoisia valheita, Zero dark thirty, Valveunessa, Animal kingdom, Purge - puhdistuksen yö, House of cards (tv), Naapurit (dok), Only lovers left alive...

Entä tuo Boyhood? Olisin tiivistänyt loppua. Pojan kasvaessa täysi-ikäiseksi häneen keskittyvä kerronta tuntuu hieman jähmettävän elokuvaa ja loppua alkaa pikkuisen jo odottamaan. Niin kauan kuin kerronnan keskiössä pysyy koko perhe, elokuvan energisyys vie mennessään. Aluksi elokuvan ainutlaatinen näkökulma olemiseen ja aikaan viritti mietteita elämästä yleensä sekä elokuvan ontologiasta, mutta sitten unohduin tämän elämän kipupaikat mukavan luistavasti ohittavan arkisen freskon vietäväksi ilman sen enempiä pohdintoja. (Linklaterin likka perheen tyttärenä on tosi hyvä!) Boyhood on suurelta osin niin vaikuttava elokuva että kyllä se kuuluu listaani ehdottomasti. Vaikuttavuuden ei tarvitse merkitä täydellisyyttä. (Oliko muuten pimiössä poikaa puhutteleva opettaja Linklater? Jos joku tietää, kommenoikaa. En löytänyt netistä vastausta.)

lauantai 27. syyskuuta 2014

MELANKOLIASTA JA POSTROMANTIIKASTA: Huuto 49

Ei emotionaalista liikettä kohti yleisöä. Näin tiivistää David Foster Wallace kirjallisen isähahmonsa Thomas Pynchonin puutteen. Ainakin Huuto 49 kohdalla olen Wallacen kanssa eri mieltä. Sitä luonnehtii eräänlainen melankolinen kaipuu johonkin elämyksellisempään...(kuten Against happinessin kijoittaja Eric G. Wilson melankolian käsitteen määrittelee; hänen mukaansa melankolia on olennaista maailman ymmärtämisessä). Oedipan tilanteeseen on helppo samastua, tai tarkemmin: siihen semanttisesti äärettömään maisemaan johon Pynchon Oedipan on heittänyt. Esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani  on tuon melankolisen efektin radikaalia pakottamista takaisin lukijan pakkomielteeseen ja turhautuneeseen uteliaisuuteen; se tekee lukijastaan entistäkin turhautuneemman Oedipan. Huudossa melankolia Oedipan neuvottomuuden mutta eritoten lopulta myös aika yllättävänkin satorisen vapautumisen kautta virittyy ikään kuin jonkinlaiseksi postromanttiseksi tyhjyyden maisemaksi ja Oedipa eräänlaiseksi Caspar David Friedrichin Vaeltajan postromanttiseksi vastineeksi (enemmän kuin nimensä mukaisesti aisteihinsa julmalla tavalla pettyneeksi Oidipukseksi). Tässä mielessä postmoderni ei koskaan ollut aikaansa sen todemmin kuvaava kuin edeltäjänsäkään. Se vain löysi uuden muodon jonkin saavuttamattoman kuvaamiseksi, kuten myös Huuto 49 tekee.
-
Ks. tekstini Lukemispakon äärellä

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

LUOKKATIETOISET NOIDAT: Berberian sound studio (Yle Teemalla 13.9.)


"Klassisessa lacanilaisessa teoriassa psykoosi tarkoittaa sen tekijän kieltämistä, mikä mahdollistaa liittoutumisen muiden ihmisten kanssa."

Näin Janne Kurki kirjoituksessaan Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta (Psykoterapia 4/08*). Tuo psykoosin määritelmä on hyvä lähtökohta lukea Peter Striklandin elokuvaa Berberian sound studio (Britannia 2012). Siinä psykoosin voi ajatella eettisen voimattomuutensa tahdottomaksi ratkaisuksi.

Itse koen Berberian sound studion poliittisen elokuvan paluuna, häpeämättömänä poliittisena allegoriana alistetun luokan voimattomasta kiistasta aatteensa luonnollisuuteen uskovaa herraluokkaa vastaa. Ja koska muutos tuntuu nykymenossa mahdottomalta, vaihtoehdoiksi jäävät systeemin hylkääminen (tosin voi kysyä että poistumalla mihin?), voimaton sabotaasi tai psykoosi, joka tässä tulkinnassani keskiluokkaista turvahakuisuutta ja siksi heikkoa etiikkaa edustavan äänitehostemiehen tapauksessa on ainut mahdollinen tie. Paluuta idylliseen maalaismaisemaan ja lintukotoon ei enää ole koska niistä on tullut hänelle tässä painajaismaisessa rinnakkaistodellisuudessa peruuttamattomasti pelkkää unta ja utopiaa.

Entä miten elokuvassa työstettävän kauhuelokuvan noidat voisi tulkita? Inkvisition ja luonnonlaiksi uskotun talouden ja taloustieteen yhteydellä ei ole vaikea leikkiä. Kummankin nimissä ja vieläpä hyvässä uskossa tuhottiin ja tuhotaan ihmisiä. Siksi vain kauhistuttavasti kidutettujen noitien sadistinen kauna voi kuvata reaalisinta voimattomuuttamme. Juuri noidat puhuvat tässä elokuvassa ymmärrettävintä kieltä.
-
*Ks. linkki artikkeliin kirjoituksessani Lacan ja Kant

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

FILOSOFIA REAALISEN PELKONA: Lacan* ja Kant (päivitetty 29.10.2018 Meillassouxin Äärellisyyden jälkeen lukemisen vaiktuksesta)



Kantin reaktio Humen syyn ja seurauksen aiheuttamaan neuvottomuuteen oli mielestäni reaktio lacanilaisen reaalisen* mahdottomuuteen. Tai ainakin on mahdollista lekkiä ajatuksella tästä vaikuttimesta. Kantille Humen neuvottomuus oli tuskastuttavaa, koska se oli liian reaalista. Siinä aineen tympeä ylijäämä tuntui huolestuttavasti vievän voiton kaikkeen sulautuvasta järjestä ja hengestä. Siksi hänen oli rakennettava mahdottomuus. Toisin sanoen lausuttavissa ja kuviteltavissa oleva reaalinen eli kategorioilla perusteltu subjekti, järki; ratkaistava ulkoinen arvoitus tuomalla se subjektiin, sisäisyydeksi (kykenemättä yhäkään ongelmaa selittävään kokoavaan funktioon).

Oireellista on, että vasta kun Kant uskoi pystyneensä tähän, hän kykeni puhumaan levollisesti olioiden itsensä mahdottomuudesta. Ne oli ikään kuin kierrätetty symbolisen kautta sittenkin käsitettäviksi. Toisin sanoen: Humen villiyttämä reaalinen ei tehnyt häntä enää levottomaksi. (Sitä vastoin Hume myönsi neuvottomuutensa ratkaisemattomaksi ja oman kertomansa mukaan hän sovitti ongelman pitämällä hauskaa ystävien ja viinin kera. Viini, laulu (ja naiset?) oli hänen tapansa "ratkaista" reaalisen ongelma.)

Nähdäkseni koko sisäisen ja ulkoisen (ratkaisematon?) kiista siis kumpuaa tästä lausumattoman reaalisen sietämättömyydestä; kyvyttömyydestämme hyväksyä ontologista ja episteemistä halkeamaa sisällämme. Subjektiin palautuvien kategorioiden loputon nimeäminen ei tee reaalisesta yhtään näkyvämpää tai ymmärrettävämpää. Kokemuksemme silleen jättäminen ei todellakaan ole filosofien parhaimpia ominaisuuksia.**


-
*Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä klikkaamalla tätä osoitetta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Ks. myös tekstini Filosofia hengen pakkomielteenä.*

**Esimerkiksi avaruuden välttämättömyyden ideaan on aina jäätävä tuo itseään ideoiva havainnoiva subjekti, joka itsessään on kontingentti reaalinen. Siksi apriori voi olla apriori vain käytännöllisesti. Mutta jälleen samalla välttämätön jne. Välttämättömyys on aina myös kontingentti, mahdollisesti katoavaa, mutta kontigenti taas välttämätön jnejnejne. Puhe subjektin sisäisistä apriori-kategorioista on eräänlaista pyrkimystä sanallistaa sitä rajaa tai paremmnkin kehää, johon on oikeastaan mieletöntä edes viitata, yritystä kokea sittenkin reaalisen "mahdottomuutta"  ymmärrettävällä tavalla. Reaalista, josta on mahdotonta tehdä edes korretionaalista mallia. Ja tästä seuraa, että on yhtä mielekästä puhua ulkoisesta todellusuudesta kuin sisäisistä kategorioista. Kant loi vain uuden ptolemaioslaisen idealismin.


(Kiinnostavan näkökulman Kantin lähtökohtiin tuo myös John Dewey teoksessaan Pyrkimys varmuuteen, varsinkin viimeisessä luvussa (Kantin) Kopernikaaninen kumous. Eikö Dewey puhu vähän samasta kum Meillassoux Äärellisyyden jälkeen -teoksen luvussa Ptolemaioksen kosto?)


lauantai 23. elokuuta 2014

WITTGENSTEININ MEKANIIKKA

Kunhan tiedät, että tässä on käsi, myönnämme sinulle kaiken muun. 

Noin alkaa Ludiwg Wittgensteinin Varmuudesta, jossa hän kysyymitä tietäminen voi tarkoittaa niissä tapauksissa, kun emme edes tiedä, kuinka erehtyminen olisi mahdollista? Millä tavoin tietämistä on silloin olemassa? Tai jos sitä ei ole, jos epäily on mieletöntä, mikä silloin on olemassaolomme tapa, elämänmuotomme? Mekaaninen mielemme, edes Wittgensteinin, kun ei tahdo sietää tyhjyyttä.

Juuri tähän mielemme mekaniikkaan Wittgenstein tuntuu niin tarkasti osuvan ja olemisen kysymyksensä asettavan. Wittgenstein ei ole kirjaimellisesti olemista kysyvä filosofi, mutta silti juuri hänellä olemisen kysymys, se mitä vasten hänen lauseensa ovat olemassa, toteutuu kauneimmin, ikään kuin tarkkuuden paineesta ja suoraan sanoista; niiden luovana ylimääränä.

Wittgenstein on filosofian historian suurin runoilija. Enkä tässä nyt unohtanut Nietzscheä enkä varsinkaan Heideggeria, joka puhui olemisesta aivan liian äänekkäästi.

torstai 21. elokuuta 2014

VALKOISEN VALHEEN EPISTEMOLOGIAA: Dewey ja Russell

Länsimaisen filosofian historiassaan Bertrand Russell kritisoi John Deweyn pragmatistista totuuskäsitystä. Sivulla 417 Russell kirjoittaa hänen ja Deweyn tärkeimmän eron olevan siinä, että kun hän arvostelee uskomusta sen syiden perusteella, Dewey arvostelee sitä sen seurausten perusteella. Russellin mielestä Dewey siis kääntää uskomusten logiikan päälaelleen.

Eli pragmatismissa totta on se mikä toimii? Näinhän se tulee helposti tiivistettyä. Mutta väärin se nähdäkseni sittenkin menee. Deweyn pargmatismia kun on mielestäni luettava juuri antiikin filosofiaa ja sen metafyysistä totuuskäsitystä vasten. Eli sitä antiikin "ensimmäisen filosofian" ajatusta, että filosofia käsittelee perimmäistä ja pysyvää entiteettiä, demonstroi sitä. Tämän käsityksen Deweyn mukaan tieteellisen testaamisen ja toimimisen periaate lopulta muutti, tosin ei täydellisesti koska ajatus pysyvästä entiteetistä kummittelee mielessämme yhä, mikä uskonnossa tietenkin näkyy kirjaimellisesti.

Deweyn filosofia on siis nähdäkseni tämän filosofisen perinteen kriittistä kommentointia. Siinä valossa se näyttäytyy mielekkäänä ja pystyy vastustamaan Russellin kritiikkiiä. Ja tuskin Deweykään tai kukaan muukaan pragmatisti ajattelee valkoisen valheen olevan totta siksi, että se saa aikaan halutun lopputuloksen. Tai että kun tarkoitus pyhittää keinot, siitä tulee totuuden ilmaisua. Lopputulos voi toki olla näissä tapauksissa eettisesti oikea, mutta epätosin perustein.

Enkä usko, että edes Dewey saattoi ajatella toiminnan ja tieteellisen testaamisen olevan mahdollista ilman minkäänlaista ideaa ennakoitavasta pysyvyydestä. Vähintäinkin tällainen "käytännöllinen metafysiikka" tarvitaan maailman mielekkääseen kokemiseen ja vaikkapa siihen, että voi kirjoittaa niin kuin Dewey Pyrkimyksessä varmuuteen sivulla 73 kirjoittaa:

"On eri asia saada tukea argumentilta, joka seuraa mielivaltaisesti oletetuista premisseistä, ja argumentilta, joka tuo esiin jo elintärkeisiin tosiasioihin perustuvien väitteiden seuraukset."

torstai 14. elokuuta 2014

RUNOUS HAASTAA RELATIVISTIN

1
Kun kritisoi länsimaista yksilö- ja vapauskäsitystä ja sen tarjoamista muihin kulttuureihin sanomalla että arvot, subjektius ja yksilönvapaus ovat suhteellissia ja kulttuurisidonnaisia, puhuu jo mahdollisesti tuon vieraan kulttuurin arvoja määrittävän hegemonian äänellä. Vahvistaa sitä. 

Jokaisessa kulttuurissa joku toinen on aina jotain toista vapaampi ja pyrkii pitämään asemansa. Kun sanoo, ettei tähän pidä ulkopuolisen puuttua, se on jo tuon vähemmän vapaan hylkäämistä. Ikään kuin hänen määrittelemistään vähemmän tuon vieraan kulttuurin luonnolliseksi osaksi. 

Kulttuurirelativisti siis yleistää - ja mikä pahinta myös neutralisoi - hegemonisen enemmistön määrittelemän todellisuus- ja vapauskäsityksen jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Vasta vallankumousten puhjetessa uskallamme mekin sitten ajatella toisin. Silloin yksilönvapaudet ja jokainen niitä edustava yksilö ovat meille ainakin hetken aikaa universaaleja arvoja.

On tietenkin totta, ettei vapauden ulkopuolinen tarjoaja voi ehkä lunastaa lupaustaan, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Ja ehkäpä juuri tuo epäonnistumisen pelko eikä niinkään eettinen puolueettomuus saa meidät olemaan relativisteja ja kirjailemaan voimattomuutemme älylliseen muotoon. 

2
Luen Suomessa 2003 ilmestynyttä Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppiasta. Erityisesti sen luku Itsemurha ja laulu on voimakkaita ajatuksia herättävä. Siihen Seierstad on koonnut neljä runoa fundamentalistien murhaaman afganistanilaisen runoilijan Sayd Bahodine Majrouhin kokoamasta runoantologiasta Le suicide et le chant (1994). Kyse on siis naisten salatusta surun, tuskan ja vihan äänestä heitä vaientavassa kulttuurissa. Runot haastavat rajusti (yksilön universaaliuden kyseenalaistavan) kulttuurirelativismin, joka ei niiden valossa olekaan neutraali tapa lähestyä vierautta. Siitä on tullut kuin taikaiskusta hegemonisen valtaeliitin (tahatonta tai pelkurimaista) tukemista "vieraassa kulttuurissa" ja sen alistamien yksilöiden unohtamista yksinäisyyteensä. Alistetut tuntuvat häviävän myös edistyksen ja suvaitsevaisuuden nimissä.


Tässä yksi runoista:

Te julmat ihmisen, te näette miten vanhus
on tulossa vuoteeseeni
Ja te kysytte miksi minä itken ja raastan hiuksiani.

Oi Jumalani! Jälleen olet lähettänyt minulle synkän yön
Ja jälleen vavisen kiireestä kantapäähän
koska joudun vuoteeseen jota vihaan.


Kyllä tässä minusta puhuu ihan universaali, henkilökohtaista tunnetta ja vapautta itselleen vaativa yksilö. Eikö vain? Ei yksilöllisyyttä ja vapautta missään länsimaisen kulttuurin aamuhämärissä ole keksitty. Korkeintaan historiamme ja kulttuurimme on tehnyt siitä konkreettisempaa. Muistetaan tämä runo, kun seuraavan kerran yritämme olla ajattelussamme liian varovaisia. Relativisteja voimme olla vain suhteessa hegemonioihin, emme koskaan suhteessa alistettuun yksilöön.

3
Ystäväni kanssa hänen kesämökillään 18.5.2019 käydyn keskustelun jälkeen on lisättävä tähän vanhaan kirjoitukseeni oleellinen tarkennus.

Tässä relativismin kritiikissäni on tärkeää puhua yksilön koskemattomuudesta eikä vapaudesta ja oikeuksista. Kahden jälkimmäisen tuottama mielleyhtymä länsimaisen kulttuurin ylimieliseen ja kolonialistiseen perinteeseen sekä kuluttamisen eetokseen vie ajattelua harhaan ja myös loogisiin ongelmiin. Uskon että kulttuurirelativismi saa voimansa paljolti juuri länsimaisen historian reflektiosta. Yksilön koskemattomuus on minulle tästä historiasta vapaa universaali.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

TAITEEN MERKITYKSESTÄ JA SAARNAAJAN TURHUUDESTA

Satunnaisinkin olemassaolo käy riittävän kokoisesta ilosta, kunhan sitä ei typistä mahdottomalla syynsä vaatimuksella. Siinä piilee uskonnottomuuteni autuus. Minulle siis Saarnaajan vakuuttelulla katoavaisuudesta ja siksi kaiken turhuudesta ei ole merkitystä. Se ei opeta minulle mitään, on vain viisasteluksi puettua elämän typistämistä, ylittämättömäksi jäänyttä nihilismiä. Turhuutta itsessään.

Silti hiipii mieleeni läsnäolon petollinen metafysiikka, joka uskoo aina kokonaisuuden olevan osatekijää enemmän. Nimittäin kun mietin, että mikä yksittäinen kokemus riittäisi edustamaan puhdasta olemassaoloni iloa? Että mikä tekee yksittäisestä kokemuksesta kokonaisuuden osana validin? Yksi Sopranosin jaksoko vai pitääkö katsoa kokonainen tuotantokausi vai kenties jopa odottaa, että sarjan valmistaminen lopetetaan ja tehdä vasta sitten arvio siitä, kannattiko tämä kaikki? Mikä täällä oikein riittää? Lasillinen likööriä vai pikkuisen enemmän? Että vähän tuntuisi? Kun ajattelen olemassaoloani suorana ja katkon se osiin, ymmärrän jotain. Osa, edes pikkusievin nousuhumala, ei voi olla kokonaisuutta vähäisempi jos kokonaisuus itsessään on arvokas. Niin kuin satunnainen olemassaoloni tietenkin on. Osatekijän arvokkuus ei vaadi kokonaisuutta tai - mikä on ehkä sama asia - metafyysistä arvottajaa tuekseen.

Näin kirjoittaa Seppo Tanninen blogikirjoituksessaan Maailma vastaan taidemaailma:

"Nykyään ihmisten todellisuususko on niin vahvaa, että tuskin kukaan enää pelkää taiteen sekoittuvan todellisuuteen ja turmelevan ihmissielua. Kuitenkin nämä ”antiikkiset” ajatusmallit jylläävät yhä vieläkin ”sieluissamme” ja mielipiteissämme pitäen yllä vihamielistä asennetta kaikkiin taidemuotoihin. Olipa kyse taiteen merkityksestä elämän tärkeänä sisältönä, taiteilijoiden toimeentulosta tai taiteen asemasta kouluopetuksessa, niin nuo väärät ajatusmallit pomppaavat esiin suoraan ikiaikaisista ajattelutottumuksistamme. Vaikka juhlapuheissa niin usein toista todistetaan."

Tuosta mainitsemastani maailman pilkkomisestahan tässäkin on kysymys, yksityiskohdan arvokkuudesta tai arvottomuudesta kokonaisuuden osana. Kommentoin Sepolle näin:
"Juuri näin Seppo! Taiteen vähättely on läsnäolon metafysiikkaa, jumalan kaipuuta, kiittämätöntä pettymystä satunnaiseen ja juuri siksi täydelliseen olemassaoloomme.  "Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin'."

lauantai 9. elokuuta 2014

TÄYDENNYSTÄ EDELLISEEN KIRJOITUKSEEN: Britt Marie Trensmarin miehet ja strippaamisen totisuus

1
Tämä täydennys edelliseen kirjoitukseen oli kirjoitettava sen jälkeen, kun vaimoni suosituksesta katsoin Yle Femman 8.8. (uusintana) esittämän henkilökuvan Hyvä mies ruotsalaisesta valokuvaajasta Britt Marie Trensmarista. Trensmar ottaa eroottisia kuvia miehistä naisten viettelevissä asennoissa. En ole pitkään aikaan nähnyt taideteoksia, jotka aidosti olisivat saaneet minut näkemään todellisuutta toisin ja huomaamaan miten sitä ennen katsoin. Ja vielä luontevalla ja älykkään yksinkertaisella metodilla*. Trensmarin valokuvat ovat sellaisia. Hämmensi katsoa miestä viettelevissä ja antautuvissa eleissä, ei hallitsevana, kätkettyä valtaa ja aggressiota omaavana. Ehkä kuvissa oli vielä liikaa humoristisia ja leikillisiä sävyjä sekä taidetta, jotka häiritsivät antautumisen efektiä, mutta ehdottoman kiinnostavasti ja ainutlaatuisesti ne käsittelivät aihettaan. Ja koska Trensmar halusikin luoda kuvan hyvästä ja lempeästä miehestä, minun kai olisikin väärin vaatia hänen kuviltaan huumoritonta intohimoa.

2
Koska Trensmar ei tematisoinut kuvissaan huumorin suhdetta haluun, yritän minä sitä hänen innoittamanaan.

Huumori jos mikä jakaa erotiikassa ja pornografiassa miestä ja naista. Verratkaa heitä stripparina ja mikä tärkeintä, heidän yleisöään. Naisstripparin antautuvuus ei siedä peinintäkään humoristista sävyä, naisen haluttavuuden on oltava totista; huumorissa olisi liikaa valtaa, niitä hämmentäviä herran elkeitä. Miesstripparin esiintyminen taas tuntuu melkeinpä itseironialta, mikä vaikuttaa tekevän hänestä puhtaana halun objektina jos ei mahdottoman niin ainakin se leikkaa jotain pois halun terävimmästä kärjestä ja tekee miehestä vain osittain halun kohteen. Ja naisyleisön usein nähty "tirskuva" ilonpito tukee tätä asetelmaa: kuin he itse hämmentyisivät halustaan eivätkä haluaisi ottaa sitä kokonaan haltuunsa.

Viettelevyyden ja antautumisen suhde huumoriin on ehkä syvällisin kysymys, mitä niin nainen kuin mieskin voi itseltään seksuaalisena kulttuuriolentona kysyä. Huumorille on erotiikassakin paikkansa, mutta ekstaattisimpaan katseeseen ja tuon katseen kohteena olemiseen se ei mielestäni kuulu muuten kuin halun väheksymisen diskurssina.

Koska olen hetero, voin tässä puhua tietysti vain miehen halun näkökulmasta. Silti haluan nostaa kysymyksen ajattelun yleisempään piiriin. Ja toivottavasti myös kommentoitavaksi.

-
*Edellinen kerta taisi olla Renzo Martensin dokumentti Nauti köyhyydestä, josta kirjoitin blogissani tuolla otsikolla. 

lauantai 2. elokuuta 2014

MINUUDEN JA JUMALAN HUONOSTA RINNASTAMISESTA

Kiitos taas Mika Kukkosen blogin, sain syyn kirjoittaa ja tulla luetuksi. Sieltä nappasin kirjoituksesta Mini-Zarathustra tämän Richard Haymanin ajatuksen siitä, mistä jumalan kuolemaakin syvemmästä Nietzsche kirjoittaa: "Jumalan poissaoloon saatamme tottua, mutta miten kommunikoida, jos usko kieleen ja totuuteen menetetään? Jos usko minän koherenttiuteen menetetään, niin kuinka saatamme ajatellessamme tietää, kuka ajattelee?"

Haymanin mukaan Nietzsche kirjoittaa siis ajattelumme jumalaakin syvemmistä rakenteista. Minusta Haymanin vertaus jumalan ja minuuden välillä kuitenkin ontuu ja siksi hän ei myöskään Nietzschen suhteen mielestäni sano mitään aidosti kiinnostavaa.

Onko minuus jumalan kaltainen epäilyn objekti, jonka suhteen filosofi meitä aidosti voisi horjuttaa? Jumalan merkitys selittävänä voimana ja vaikuttajana on hapertunut ja sen asema siksi marginalisoitunut. Minuus taas ei selitä mitään vaan on selittämisen tarpeen ehto. Se vain on. (Samaa voi sanoa vapaasta tahdosta mielekkään kommunikaation rakenteena ja ehtona: minun on uskottava kuulijani vapaaseen tahtoon jotta koen puheeni mielekkäänä; ks. kirjoitus Vapaan tahdon lumeesta.) Jo minuuden - ja vapaan tahdon - epäily ajattelemisen avulla, filosofoimalla, on hötyistä metafysiikkaa. Edes Nietzschellä ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa - ja onko Descartesin jälkeen kenelläkään ollut?

Jos minästä ja vapaasta tahdosta kuitenkin haluaa puhua uskomuksina, voi sanoa niiden olevan ainoita universaaleja ja välttämättömiä uskomuksia, mikäli haluamme säilyttää tuntemamme yhteiskunnan ja käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, syyllisyydestä ja syyttömyydestä sekä kommunikaatiosta. Mutta minuuden ja vapaan tahdon nimittäminen uskomukseksi ei yhäkään tuo niihin mitään lisää, koska niiden aitoa olemassaoloa ja tehtävää maailman selittäjinä on mahdotonta testata. Samasta syystä niiden poissaoloon ei voi tottua samalla tavoin kun jumalan, jonka tarpeettomuuden moraalin ja maailman selittäjänä olemme enemmän tai vähemmän hyväksyneet. Uskomuksella ei niiden kohdalla ole mitään käyttöä, kuten Wittgenstein sanoisi.

Haymanin virhe on siis siinä, että hän pitää uskomuksen kohdetta, eli jumalaa, uskomuksen mahdollistaman metatason, eli minuuden, kaltaisena ja siksi yhtä mielekkäästi epäiltävänä ja samalla tavoin katoavaisena.

perjantai 1. elokuuta 2014

KIRJALLISUUDEN KURT COBAIN eli kuuluuko Thomas Bernhardia ottaa vakavasti?

Luin juuri Thomas Bernhardin Betonin. Yritin ensin Kyllää ja Hakkuuta mutta en jaksanut ainakaan vielä kumpaakaan. Mutta Betoni koukutti. Kommentoin tämän kirjoituksen raakaversiolla Mika Kukkosen Taas yksi kirjablogiin suurinpiirtein aiheesta fiktion rajat ja kirjailijan asemointi siinä. Bukowski ja Bernhard tulivat minulle heti mieleen. Bukowskin kohdalla tuo kysymys kirjailijan asemasta tekstissä ei ole hirveän tärkeä. Bernhardin kohdalla kirjailijan ja kertojan suhde on oleellinen.

Onko kyse kansallisia ja henkilökohtaisia patologioitaan yleistävästä Thomas Bernhardista (jolloin en jaksaisi hirveästi kiinnostua) vai niitä liioittelevasta ja siten lukijaa henkisestä unestaan elämän riemukkuuteen herättelevästä satiirikosta (jolloin taas hyvinkin kiinnostun... ja kyllä: ajattelen elämästä ja olemassaolosta noin positiivisesti silläkin riskillä että uskottavuuteni kärsii)? Onko Bernhard siis sittenkin julmin ja itsetuhoisin satiirikko sitten ikinä? Olenkin sitä mieltä, että jos Bernhardin kyynistä puolta lukee liian tosissaan, hän on tylsä.

Mutta antoiko Bernhard tylsyyteensä edes itse mahdollisuutta? Vai vittuiliko se vain meille jotka haluamme ottaa kirjallisuuden liian vakavasti? Siis meille, jotka ylensimme itsemme eläytymällä hänen kipuunsa? Oliko Bernhard kirjallisuuden Kurt Cobain joka vittuili hänen sairauttaan romantisoivalle ja hänet fetisoimalla itseään pakenevalle yleisölle liioittelemalla rock-kliseitä?

Onko Bernhardin kertojiin samastuminen siis luovaan ansaan menemistä? Halusiko hän itse sitä ja siksi loi näitä ehdottomia henkilöitä? Tilanne on vähän sama kuin Haneken Funny Gamesissa, joka olisi hylättävä jotta lukisi sitä oikein (eli väkivallan katsomisen järjettömyytenä tekijän itsensä mukaan). Ovat nämä itävaltalaiset sitten kummallisia...

No. Betoni siis luettu ja uskon sen upeasta lopusta saavani ehkä vastauksia. Rouva Härdtlin kertomus saa Rudolfin ehdottomuuden sittenkin säröilemään. Hän ei todellakaan jaksa olla loppuun saakka se kyyninen nihilisti, jota lähes koko kirjan ajan vakuuttelee itselleen ja lukijalleen olevansa. Kirjan viimeiset kolme riviä, joissa Rudolf syötyään suuren määrän unitabletteja herää lopulta pelosta suunniltaan, kääntävät kaiken luetun ehkä jos ei päälaelleen niin melkein. Mistä Rudolf on suunniltaan? Oliko Härdtlin pariskunnan julma rakkaustragedia jopa hänelle liikaa? Pettikö rouva Härdtl tehdessään itsemurhan (mikäli oikein käsitin) Rudolfissa sittenkin kytevän pateettisen ja melankolisen romantikon? Ettei rouva Härdtlistä sittenkään ollut Rudolfin ihmisvihan kannattelijaksi?

Pateettisen romantikon? Minusta Bernhardin ehdottomuuden voi todellakin nähdä pateettisena ja romanttisena. Väitän että jokainen vähänkin nihilismiin viettävä viisastelija on romantikko, joka etsii nihilisminsä ylittävää ehdotonta objektia. (Nietzschen koko filosofia oli tätä etsimistä, tai jopa sen julistamista yleisölle.) Betonissa tämä toteutuu viimeisillä sivuilla ja lopulta viimeisillä riveillä vaikuttavasti.

Mutta missä määrin Bernhardin pateettiset kertojat on tulkittava hänen teoksiaan määritteleviksi ääniksi? Hänen omaksi äänekseen? Vai tarjosiko hän siis niitä meille vain ivatakseen myös lukijoitaan. Luodakseen ärsyttävän metatason? Myös se jos mikä tekisi Bernhardista kiinnostavan kirjailijan. Tosin edelleen romanttisen.


-
*Ks. kirjoitus Hassuja leikkejä Salossa (ja kirjoitukseni Pessimistin yksinäinen sydän voisi olla Bernhardin kirjoittama näytelmä hänen ikuisesta turhautumisestaan tullessaan liian tosissaan otetuksi...)

tiistai 29. heinäkuuta 2014

CAMUS'N PUTOAVA KUORIAINEN

Camus'n katumuksentekijätuomari on kuoriaisten sukua; "järkiinsä tullut" Gregor Samsa. Mutta yhäkin selällään, jalat ilmaa huitoen. Edes osuvat ja hauskat kommentit itseään pettävistä kanssaihmisistä tai itseironia eivät muuta asiaa. Hän haluaa mieluummin pelastautua älyllisesti epärehelliseen mielikuvitukseensa kuin esimerkiksi tunnustaa kohtalokkaan välinpitämättömyytensä sillalta hypännyttä tyttöä kohtaan. Juuri hän oli tuolloin pelastajana paikalla, ei kukaan muu. Hänen moralisminsa ja tunnustuksensa huitovat tyhjää. Hän ainoastaan haluaa luonnollistaa itsepetoksensa tunnustamalla sen kuulijallen. Katumuksentekjätuomari tekee meistä kanssarikollisiaan. Toisalta: kukapa ei itsepetoksessaankin puhuisi edes hitusen totuutta. Ja juuri välinpitämättömyydessään ihmistä kohtaan olemaan ylivoimaisen hauska.

AUTTAMISEN PYYTEETTÖMYYDESTÄ (kuvitteellinen sketsi edesmenneeseen Ihmebantuun)

Helsingin rautatienaseman edessä kyykistelee romanikerjäläinen. Ohikulkija ottaa vitosen setelin taskustaan ja on jo ojentamassa sitä mutta pysäyttää äkkiä liikkeensä. Hän alkaa epäillä motiivejaan: "Onko kyseessä sittenkin vain omatuntoni voiteleminen eikä aito auttaminen? Pitäisikö minun edetä mieluummin ongelman lähteille? Pistää asiat järjestykseen hänen kotimaassaan? Toivottavasti hän olisi vielä huomenna tuossa niin tiedän ehkä sitten paremmin..." Seteli palaa takaisin taskuun kerjäläisen käden jäädessä tyhjänä ilmaan. Ohikulkija jatkaa matkaansa. Hänen ilmeensä on päättäväinen ja huokuu tyytyväisyyttä; hän on voittanut itsensä eikä ole langennut helpoimpaan ratkaisuun.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

ENSIMMÄINEN RIKOLLINEN (aihe näytelmäksi)

Kumpi yhteiskunnalliseen marginaaliin pois vallan keskiöstä vetäytyneelle yhteisölle on pahempi pala purtavaksi, kumpi palauttaa yhteisön takaisin vallan keskiöön: ensimmänen rikollinen vai hänen uhrinsa? Kun edelliselle vielä voi antaa anteeksi jonkin aatteen voimasta, jälkimmäisen heti samalla hylkää hänen yksinäisyyteensä. Sen saman aatteen seurauksena.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

EPÄONNISTUNUT MESTARITEOS (Eyes wide shut tänään Avalla)

Stanley Kubrickin Eyes wide shut olisi vaikuttava elokuva, jos sitä voisi katsoa pelkästään kultalusikka suussa syntyneen narsistin henkilökuvana. Mutta koska se selkeästi yrittää kertoa Cruisen näyttelemän aviomiehen hahmossa jotain yleisempää, se tuntui jo ilmestyessään vanhentuneelta.

Elokuvan kannalta kohtalokasta on, että Kubrick noudattaa Schnitzlerin 20-luvulla kirjoittaman Unikertomuksen tarinaa. Hän ei suostunut sitä päivittämään. Kirja käsittelee 1800-luvun loppua, jolloin naisen seksuaaliset fantasiat epäilemättä olivat kamahduttavaa kamaa ja saivat miehen elokuvassa kuvatulla tavalla menettämään kontrollinsa. 1800-luvun epookkina elokuva olisi voinutkin toimia hyvänä peilinä hedonistiselle ajallemme. Nykyaikaan ilman päivitystä siirrettynä miehen käytös tuntuu häiritsevän anakronistiselta ja siksi siinä määrin vaivaannuttavalta, että kokonaisuudestakaan ei tahdo saada otetta.

Jo Kidmanin ja Cruisen valitseminen pääosaan aitona viihdekulttuurin ikoniparina viestittää mielestäni yleisempää tasoa kuin vain yksittäisen miehen infantiilisuutta. Mutta kuten sanottu, Cruisen henkilöhahmon kypsymätön ja nykyisyyteemme sopimaton reagointi vaimon fantasiaan aiheuttaa sen, ettei hän ole enää vakavasti otettava yleistettävissä oleva henkilöhahmo. Seuraan hänen toilailujaan pelkästään huvittuneena ja kummastellen.

Tarina olisi ollut helppoa päivittää. Vaimo olisi pettänyt miestään oikeasti ja tunnustanut sen tai mahdollista pettämistä ja sen epäilyä olisi korostettu tarinassa. Silloin miehen reaktio olisi ollut uskottava. Nyt hän tuntuu hikeentyvän naisen fantasiasta ikään kuin se olisi hänelle aivan uusi asia. Missä ihmeessä hän on elänyt kaikki nämä pari vuosisataa? 

Aviomies tuntuu vain vanhanaikaiselta idiootilta, johon en pysty samastumaan. Miehen mielikuviksi tarkoitetut otokset vaimosta rakastelemassa uniformuisen fantasiakohteensa kanssa ovat siksi vain huvittavia ja vaivaannuttavia. Ne ovat tyhjiä. Ne pitäisi kokea vahvoina, lähes traumaattisina kuvina. Itse koen ne koomisina.

Harmi. Tämä olisi voinut olla itselleni tekijänsä hienoin elokuva. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

KIRJAINTEN TYRANNIASTA JA ITSELLEEN NAURAMISESTA

Pidätkö uskottavana ihmistä, joka kirjoittaa tärkeän nimen tai sivistyssanan tärkeässä paikassa väärin?

Sanat ja kirjaimet ovat kuin ulkoinen tyylimme tai kuntoisuutemme, joka tekee meistä uskottavan ja merkitsee julkisen hierarkiamme. Uskottelemme tietenkin toisillemme, ettei niillä ole merkitystä, sisältö ratkaisee. Silti: koska aito typeryys on peruuttamatonta, juuri vahingoksi väärät kirjaimensa pitää nopeasti todistaa ellei kyseessä ole ilmeinen erehdys. Korjaamattomana kirjaimesta tulee kylmä ja armoton.

Sisimmälle ja luovuttamattomimmalle itselleen on mahdotonta nauraa. Sitä on viimeiseen asti suojeltava ja siksi tarjottava muille naurettavaksi jotain itselle vähemmän tärkeää. Ja kaikkien on tietenkin aina naurettava mukana. Kylmä kirjain on sisintä ja arvaamattominta itseämme. Juuri sitä, mille on mahdotonta edes itse nauraa.




BUKOWSKIN VALOSTA JA ÄÄNESTÄ




Luen terassilla saunaneteisen lämpimässä illassa Bukowskin Naisia.
Kissa meditoi; välillä sataa.
En lue sitä kuin romaania vaan niin kuin runoa:
vähän kerrallaan ja varovasti ja tällä kertaa hiljaa
ja hitaasti ääneen, jotta olisin enemmän yhtä sen kanssa.
Hyvien juttujen kanssa käy näin.
Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin.





keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

BUDDHA, NIETZSCHE JA BUKOWSKI

Luen Buddhan elegansseja opetuksia Dhammapadasta. Nietzsche taisi olla oikeassa. Askeesi on petollisinta nihilismiä, naamioitumista tyhjyyteen; elämän jakamista pettymyksen ja palkitsemisen rekisteriin. Siitä vapautan itseni lukemalla vähän Bukowskin Naisia. Kuljen Buddhan hämärästä Bukowskin valoon.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

KANTIN KEHÄ

Mitä Kant sittenkään toi lisää Humen ongelmaan? Eikö hän kategorioillaan vain siirtänyt Humen tuskaileman syyn ja seurauksen havaitsemattomissa olevan lain ruumiimme ulkopuolelta sen sisäpuolelle? Ajatukselle havaintojen takana olevasta säännöstä sinänsä vain määriteltiin uusi paikka ja sitten uskottiin oman ruumiin todistusvoimaan apriori. Siis sen saman ruumiin, joka sekin on osa sitä ajattelun objektia, luontoa, jota kutsumme ulkopuoleksi ja jota piti epäillä. Eikö Kantin taikatemppuun sittenkin tarvittu uskoa aineettoman sielun kaltaiseen järkeen, joka sitten voi luoda kolmannen tilan sisäisen ja ulkoisen väliin ja mahdollistaa sisäiselle epäilemättömän muodon ja ulkoisille olioille niiden mahdottomuuden?

Eli palatkaamme vapaasti muotoillen Descartesiin. Ainut mitä on mahdotonta epäillä, on että jokin ajattelee. Siinä on mielestäni lähestulkoon uskottavin ajatus, mitä filosofiassa on koskaan ajateltu. Kant vain muotoili sen uudelleen käyttämällä liikaa turhia sanoja siitä, mikä ei ole mahdollista. Siis puhumalla turhaan olioista itsessään. Ja uskoi tässä filosofisessa taantumisessaan sitten keksineensä jotain ehdottoman uutta ja epäilemätöntä vaikka keksikin vain järjen kategoriaksi nimittämänsä metafyysisen ja epäilemättömän hengen. Siirsi ulkoisen suhteen aikaan ja paikkaan sisäiseksi entiteetiksi.

Kantista ei todellakaan ole hyötyä kaltaiselleni pragmatistille. On täydellisen hyödytöntä todistella olioiden sinänsä mahdottomuutta. Tai kuten John Dewey asian kiteyttää, "lääkärin on hyödytöntä pinnistellä mielikuvitustaan ja ajatella, että sairas ihminen on joukko kategorioiden järjestämää aistimellista dataa". Todellakin. On turhaa käyttää mielikuvitustaan, jos sjattelee huonisti. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

ALENTUVASTA PÄIHDEPUHEESTA (Ilkka 11.7.)




Alentuva suhtautuminen jopa ammattilaisen taholta ei ota jäädäkseen, kun kyse on alkoholista.

Katsoin uutta Lupaus sarjaa, taisi olla ensimmäinen osa. Siinä ihmiset sitoutuvat olemaan juomatta 5 viikkoa. Sehän on sarjan ajatus. Oikein hyvä, jos siitä on itselle ja varsinkin lähimmäisille hyötyä. 
Mutta sarjan lääkäri hämmensi mieltäni, tai no, ollaan rehellisiä: aiheutti minussa alkukantaista raivoa.

Itse työskentelen rikosseuraamusalalla ja päihdeongelmassaan kamppailevien kanssa joudun tekemisiin lähes päivittäin. Se mitä en voi sietää, on alentuva käyttäytyminen ihmistä kohtaan näissä tilanteissa. Mieluummin sanon suoraan ja olen vaikka vähän tylykin (minut työssäni kohdanneet tämän varmaan tietävät), mutta ainakin yritän olla puhumatta aikuiselle ihmiselle kuin lapselle.

Mutta tämä Lupauksen lääkäri... Kun yksi näistä kieltäytyjistä kysyi häneltä, "otatko itse koskaan kuppia", niin vastaus oli retoriikkaa lapselle, jotakuinkin tällainen: "En tykkää krapulasta ja siksi vuosiin en ole ottanut."

Jos olisin ollut se kysyjä, olisin jatkanut että "jos kerran on tuommoinen alkoholiongelma että kun ottaa niin aina menee krapulaksi, ymmärrän että varot juomista".  Kommentti olisi tietenkin ollut sarkastinen, koska tämä lääkäri omalla vastauksellaan kerjäsi sitä. Minusta päihdealan ammattilaisten ei itse pidä pönkittää aiheen mystifiointia, moralistisuutta ja mustavalkoisuutta tämän lääkärin tapaan. Miksei hän vain sanonut, että "kyllähän minäkin joskus otan" tai sitten vain olisi todennut "etten ota"? Miksi piti kätkeytyä krapulasta puhumalla ongelmakeskeisen ja moralistisen retoriikan taakse? Ihmeellistä on tämä ehdottomuus alkoholiin liittyvässä puheessa: joko ollaan raittiita tai sitten juodaan ainakin krapulaan asti. Näköjään lääkäreitä myöten.
Miksi tällaista alentuvaa ja moralismissaan lattean läpinäkyvää puhetta pitävät yllä jopa alan ammattilaiset? Tai siis ainakin tämä Lupauksessa esiintyvä. Miksi on suhtauduttava aikuisiin ihmisiin kuin lapsiin, kun kyse on alkoholin aiheuttamasta ongelmasta? Tai sitten jopa ihan ongelmattomasta mielihyvästä. 

Kai jälkimmäistäkin edes joku on joskus kokenut? Vai haluaako kukaan myöntää?

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

KASVATUSTA AJASSA JA TILASSA

"Aivan kuten usko siihen, että maagiset seremoniat säätelevät kylvön kasvua täyteen tähkään, tukahduttaa yritykset tutkia luonnollisia syitä ja niiden vaikutuksia, samalla tavalla dogmaattisten sääntöjoen omaksuminen toiminnan perustaksi kasvatuksessa (---) heikentää pyrkimystä selvittää edellytyksiä, jotka liittyvät järkevien suunnitelmien laatimiseen." Näin John Dewey teoksessa Pyrkimys varmuuteen sivulla 42.

Usko kasvatukseen elää niin vahvana, että tuntuu kyseenalaiselta edes epäillä sitä. Vielä senkin jälkeen kun huomaa kasvatettavan jo ymmärtävän, mitä häneltä odotetaan, haluaa yhä muokata tuota ymmärrystä. Syy ymmärryksen ja toiminnan ristiriitaan kun tuntuu aina vain olevan kasvatuksen riittämättömyydessä tai väärässä metodissa kasvattajan ymmärtämättä, että on astuttu jo valtakamppailun puolelle. Velvollisuuksien ja oikeuksien eli yhteisen tilan hallinnan, tai tarkemmin: hallinnan tunnun rekisteriin. Silloin ymmärryksen ja toiminnan ristiriitojen mahdolliset syvemmät syyt, ehkä temperamenttiset tai jopa patologiset, jäävät liian helposti huomiotta ja lapsi täydellisen yksin. Ihmisestä on löydettävissä se subjektiivinen raja, jossa kasvatus ei enää ole vastaus ja jonka jälkeen siitä tulee kasvattajien välinen projekti.

On selvää, että yhteisö ja sen jakama tila voi toimia vain yhteisten sopimusten ja niiden mukaan toimimisen myötä. Ja tämän tilan ja siinä vietetyn ajan funktiossa juuri piilee kodin ero muihin yhteisöllisiin tai yhteisöja jakaviin tiloihin, kuten työpaikkaan tai vaikkapa vankilaan.

Annan kaikkien tunteman esimerkin. Kun teini-ikäinen lapsemme jättää huoneensa siivoamatta, herää meissä vastustamaton halu kasvattaa häntä, muokata siis hänen ymmärrystään ja asennettaan. Ja kuitenkin hän on jo useamman kerran siivonnut sen tietäessään saavansa ikäisiään vieraita. Hän on siis pragmaatikko, joka odottaa todellisuudelta ja velvollisuuksiltaan mielekkyyttä. Hänen asenteessaan ei siis ole vikaa. (Samaahan aikuinenkin odottaa instituutioilta, joiden tasa-arvoinen tai -arvoton jäsen hän on.) Kun isä tai äiti vaatii oman huoneen siivoamista an sich, se tuntuu perusteettomalta, koska olemisen tila ei ole yhteinen ja siksi myös työn yhteisyys on mieletöntä. Sitä tehdään vain valtaa pitävän tyydyttämiseksi. Onneksi tämä asetelma ratkeaa, kun nuori muuttaa kotoaan (ja siivoaa siellä sitten ihan itsenäisesti sitä vähän isompaa omaa huonettaan, tiskaa astiansa ja jaksaa pyöräillä matkansa).

Vankilassa ja työpaikalla tilanne on tietenkin toinen. Siellä ei vangin vapautumista tai nuoren kollegan eläköitymistä odottaen voi langeta oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen huolettomaan välitilaan ajautumatta anarkiaan tai yhteisöä hajottavaan eriarvoisuuteen. Koti on tila, jossa tämä "lankeaminen" on mahdollista kunhan ei liikaa usko kasvattamiseen. No, tietenkin lapsensa sotkujen siivoaminen itsenäistymiseen asti on ärsyttävää. Mutta lasta se ei ainakaan entisestään sisäisesti huononna. Ellei lapsensa kohdalla ole kyse persoonallisuushäiriöstä (jolloin itsepintaisesta kasvatuksesta tulee vieläkin enemmän järjetöntä valtataistelua), hän kyllä on jo tullut tietoiseksi vanhempiensa ja sisarustensa närkästyksestä yhteisistä sopimuksista lipsuttaessa. Jo sisäistettyä herruutta ei enää erikseen tarvitsee kasvattamalla korostaa. Hän jo ymmärtää velvollisuuksiensa käytännöllisen funktion vaikka ei sitä täysimittaisesti vielä toteuttaisikaan. Itsenäistymistä voi siis odottaa kasvatuksen metafysiikan sitä pahemmin häiritsemättä. Jopa iloiten siitä lapsensa kanssa.

Väitän siis, että kasvattamien on pitkälti aikuisten välinen ongelma. Tai siitä aivan liian helposti tulee sellainen.  Se elää meissä kasvattavaksi esimerkiksi luultuna, mutta pahimmassa tapauksessa ihmissuhteita tuhoavana turhamaisuutena vielä senkin jälkeen, kun se on käynyt tarpeettomaksi lapsessa. Nöyrrynkö tiskaamaan astiat sen jälkeen, kun olen liian monta kertaa käskyttänyt asiasta lastani? Ehkäpä juuri niin onkin tehtävä. Ehkä juuri se onkin suurinta uskoa hänen sisimpäänsä.

(Iloista 18-vuotispäivää tyttärilleni!)
-
P.S.
Suosittelen kirjoitukseni oheislukemiseksi Judith Harrisin kiisteltyä teosta Kasvatuksen myytti.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

PSYKOPAATIN HAHMOSTA TERRENCE MALICKIN JULMASSA MAASSA

Lähestulkoon lapsellisen pidäkkeettömästi ihailemastani Terrence Malickin esikoiselokuvasta Julma maa (Badlands, 1973) kirjoitin näin:

Vaikuttava ja pakottoman runollinen atmosfääri; realismi ja metaforisuus soivat yhteen, ovat ikään kuin yhtä elementtiä; teoreettinen ja kirjallinen mutta silti puhdasta elokuvaa ja voimakkaasti elämyksellinen; Lost in translationin tavoin tätäkin voi syyttää ehkä ohuehkoksi, mutta puolustus on sama: juuri keveydestä ja pitäytymisestä päähenkilöiden tilassa ja hetkessä kasvaa elokuvan uskottavuus ja vaikuttavuus.*

Nyt haluan puolustaa elokuvaa psykopaattitutkimuksen klassikkoa Robert Harea vastaan. Sivuilla 80 ja 81 hän kirjoittaa teoksessaan Ilman omaatuntoa Malickin elokuvasta seuraavasti:

"Badlans perustuu löyhästi  Charles Starkweatherin ja hänen tyttöystävänsä Caril Ann Fugaten uraan murhaajina. Se on epämiellyttävä fiktio, mutta sen ydin on realistinen. (Martin Sheenin näyttelemä) Kit Carruthers luo mielikuvitushahmon, jonka vastustamaton viehätysvoima ja taitava sanatulva sopivat erittäin vakuuttavasti psykopaatin luonnekuvaan. Päähenkilön kiintymys tyttöystäväänsä Hollyyn käy kuitenkin liian syvälliseksi ja vahvaksi vaikuttaakseen todelta. Elokuvaa voisi pitää Hollywoodin tuottamana puhdassydämisen psykopaatin romantisoimistarinana, mutta katsotaanpa uudelleen. (-) Jos Kit edustaa elokuvantekijän käsitystä psykopaatista, siinä tapauksessa Holly onkin todellinen psykopaatti. Holly ei pysty tuntemaan syviä tunteita. Loistava näyttelijä Sissy Spacek on tehnyt Hollysta ulkopuolisen ja pelkän puhuvan naamion."

Hare on tärkeä nimi psykopatian tutkimuksessa mutta elokuvaa, ainakaan tätä, hän ei mielestäni välttämättä lue kyllin tarkasti. Voidaan nimittäin kysyä, miten aito ja syvä tuo Kitin suhde Hollyyn on? Eikö tyttö ole Kitille lähinnä romanttisen (ja juuri psykopaattisen ohuen) roolin todistaja? Eikö Kit enemmänkin halua tulla nähdyksi Hollyn kautta kuin rakasta tätä? Minusta kyllä. Kit jos kuka on juuri narsistinen (ja klassisen kylmä) psykopaatti, joka käyttää toisen ihmisen läsnäoloa itsensä vahvistamiseen.

(Kitin ja Hollyn suhdetta voisi myös lukea amerikkalaisen (populaari)kulttuurin ja siinä elävän ihmisen mentaalisena maisemana, sen yleistyksenä, mutta se on ehkä jo toisen kirjoituksen aihe**...ellen sitten myöhemmin innostu jatkamaan vielä tässä...)
_

*Jutussa Blogistin 10+1 parasta elokuvaa

** ks. Unohtumaton Badlands

lauantai 28. kesäkuuta 2014

TIETOFINLANDIAN AINESTA?

Luen Hannu Lauerman kirjoituskokoelmaa Hyvän kääntöpuoli. Hän on kirjoittanut tärkeän kirjan hyvin. Lauseet osuvat tarkasti ja kirjaa lukiessa tulee ajatelleeksi omaa ajatteluaan kirjoitusten aiheesta riippumatta. Tuota lumetta käsittelevää tekstiänikin muokkasin sen vaikutuksesta. Tietokirjalta ei enempää voi vaatia. Tietysti pitävien faktojen lisäksi.

Lauerman kirjoitus vankien hoitamisesta on ehkä paras aiheesta lukemani.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

TAITEEN VÄISTÄMÄTTÖMÄSTÄ BANALISOITUMISESTA

"Taideteokset ovat lopultakin ainoa ihmisten välisen viestinnän kokonaisvaltainen ja kahlehtimaton muoto tässä maailmassamme."

Näin John Dewey teoksessaan Taide kokemuksena. Koska taide kieltämättä antaa paljon vapauksia, väite on ainakin osittain totta. Ja samasta syystä se sisältää myös hassun paradoksin. Jos nykymusiikista mitään ymmärtämättömänä maallikkona selittäisin Magnus Lindbergille, miksi pidän niin valtavasti hänen Kraftistaan, hän epäilemättä joutuisi kohteliaisuuttaan valehtelemaan minulle, etten banalisoi hänen teostaan.

Jos maestro jostain käsittämättömästä syystä nyt lukee tämän postaukseni, pyydän häntä kommentoimaan ja tietenkin julman rehellisesti.

(P.S. Eikö tämäkin kirjoitus ole keino ylittää oma banaaliutensa? Vähän niin kuin itselleen nauraminen, johon pitää ehtiä vain ja ainoastaan siksi, etteivät muut ehdi nauramaan sinulle ensin. Sillä ei kai itselle nauramiselle muuta syytä ole? *)
-
*Enemmän itselle nauramisen myytistä jutussa Marx puhuu (ks. vuoden 2012 tekstit)

torstai 12. kesäkuuta 2014

VAPAAN TAHDON LUMEESTA ELI PERUSTAVIMMASTA USKOSTA



Tämä Miroslav Bartakin pilapiirros on monin tavoin ymmärrystä avaava kuva.

Ensin herää ajatus voimattomuudesta ja neuvottomuuden naamioimisesta kömpelöin tavoin. Tai lumelääkityksestä. Mutta heti myös syvempiä kysymyksiä: Eikö lumeellakin ole joissain tapauksissa merkitystä? Ja voiko lumeen osuutta aina täsmällisesti erottaa aidosta vaikutuksesta? Eikö myös lume, vaikkapa metaforien tavoin, voi avata vuorovaikutuksen ja organismin kanavia ja yhteisen kokemuksen rakentavia virtoja joskus jopa eksaktia totuutta ja matemaattista tarkkuutta paremmin? Missä määrin olemassaolossamme siis on kyse juuri voimaannuttavasta lumeesta? Ehkä tuon lääkärin sittenkin kannattaa käyttää tuota metodiaan. Ainakin jos se on viimeinen toivo hänenkin mielestään.

Nykyisten neurologisten tutkimusten mukaan ihminen on hermostollisesti "päättänyt" toiminnastaan muutaman murtosekunnin ennen tietoista päätöstä. No. Tämäkin tulos on jo asetettu uskottavasti kyseenalaiseksi (intentio herää ennen fyysistä toimintaa*), mutta jos se pitäisi paikkansa, äkkiä voisi ajatella, että emme ole millään tavoin tahdoltamme vapaita ja että arvomaailmalla ja moraalilla ei siksi olisi mitään merkitystä. (Ja että samasta syystä työni rikosseuraamusalalla olisi tyystin mieletöntä.) Mutta nähdäkseni on juuri päinvastoin: juuri vapaan tahdon puuttuminen tekisi tärkeäksi sen arvo- ja asennemaailman, joka meihin on kirjautunut ja kasautunut olemassaolomme voimalla ja jonka pohjalta sitten valintojamme enemmän tai vähemmän vapaasti koemme tekevämme. Ehkä vapaa tahto onkin nimi tuolle tiedon ja kokemuksen kasaumalle, ei tyhjyydessä tapahtuvalle mielivallalle niin kuin usein tahdotaan ajatella. Eivätkö valintamme synny juuri aiempaan kokemukseemme perustuvan tietämyksen ja taipumuksen perusteella, eivät sittenkään mielivaltaisesti? Pääsääntöisesti emme ole arvaamattomia olentoja. Vapaa tahto on siis käytännössä kokemuksesta oppimista ja sen avulla tulevaan varautumista.** Siksi tuota (siis jo uskottavasti kritisoitua) muutamaa murtosekuntia, joka edeltää vapaaksi uskomaamme valintaa, on syytä täyttää mielekkäillä arvoilla ja asenteilla niin, että vaikka sitten determinoidusti tai vaistomaisesti toimisimme mahdollisimman oikein.

Entä potilaan tunne tuossa kuvassa? Onko hän hämmentynyt, turhautunut, raivostunut vai kenties jopa vaikuttunut? Tai onko ehkä niin, että hänen on uskottava naamion lumeeseen pysyäkseen järjissään? Niin kuin meidän kaikkien, ettemme putoaisi tyhjyyteen?


Väitetäänhän, että ihmisen on uskottava johonkin. Epäilemättä. Ainakin jossain määrin lumeeseen mutta aivan varmasti vapaaseen tahtoon (mikäli ne nyt sitten ovat edes erotettavissa). Koska tunne vapaasta tahdosta kuuluu ontologiseen rakenteeseemme ja koska sitä on käytännössä yhtä mahdotonta vahvistaa kuin kumota, sitä on oikeastaan mieletöntä edes yrittää epäillä. Vapaa tahto on ihmiselle jumalaakin välttämättömämpi. Siis syvintä mahdollista uskoa. Vain uskossamme siihen voimme eläytyä valintoihimme moraalisina olentoina ja odottaa sitä muilta ja keskustella keskenämme mielekkäästi.

Vapaa tahto on ehkä jo evoluution legitimoimien arvojen ja tarpeiden efekti, mutta sellaisenakin paras mahdollinen esimerkki lumeen välttämättömyydestä.
-


*Ks. YouTubestaTieteen päivät: Vapaa tahto.

**John Deweyn Pyrkimys varmuuteen sivuaa aihetta. Sivulla 218 hän avaa vapaan tahdon ongelmaa nautittavan selkeästi ja konkretitisesti. Hannu Lauerman kirjoituskokoelmaa Hyvän kääntöpuoli suosittelen myös, koska juuri sen vaikutuksesta tarkensin tätäkin kirjoitusta.


Tärkeää on tutustua myös kädellisten tutkimukseen jos arvoista ja vapaasta tahdosta haluaa keskustella. Kädellisten tutkijan Franz De Waalin kirjoista on suomennettu yksi: Hyväluontoinen (Terra Cognita 2000). Tunnetuin lienee Chimpanzee politics (The Johns Hopkins University Press 1989).

perjantai 23. toukokuuta 2014

KOKENEIDEN KORVAAMATTOMUUDESTA

 

Sanotaan että kokeneiden työntekijöiden mukana lähtee työelämästä jotain arvokasta ja korvaamatonta. Oma alani vain on niin alati uusiutuvaa, että itseni kaltainen pian 54-vuotias ja vaikkapa vajaa kolmekymppinen työkaverini olemme tasavanhoja työelämän suhteen. Kumpikin opettelee uutta yhtä kokemattomana mutta ehkä on jopa niin, että nuorempi tekee sen motivoituneemmin kun näköpiirissä on vielä "toivottoman" paljon työvuosia. Ja sosiaalinen dynaamisuus taas on synnynnäistä, joten sekään ei oikeastaan kuulu ammatillisen paremmuuden piiriin: 63-vuotiaan tilalle tuleva parikymppinen voi omata ylivoimaisen sosiaalisen osaavuuden tai vaikkapa eettisesti ja filosofisesti uteliaamman mutta kuitenkin realistisemman mielen.

Myytti kokeneiden työntekijöiden viisaudesta elää sitkeästi tietenkin siksi, ettei mieltämme haluta pahoittaa. Mutta rehellistä ja käytännöllistä puhetta kuulisin silti mieluummin. Sanokaa vain, että eläkeiän on pitkityttävä talouden vuoksi ja siksi työntekijöitä on siedettävä jo keskimäärin parhaan teränsäkin menettäneenä.


Itse palkkaisin epäilemättä mieluummin nuoremman hyväksi havaitsemani työntekijän kuin vanhemman hyväksi havaitsemani. Itseäni en siis enää palkkaisi työhön, joka vaatii jatkuvaa kouluttautumista ja motivoitumista uudistumiseen.

Tässä nimettömäksi jätettävän - ei alallani työskentelevän - ystäväni mukaan työntekijää ei kaivata työpaikalla muutaman päivän kuluttua hänen jäätyään eläkkeelle tai siirryttyään muihin tehtäviin toisaalle. "Jos joistakin puhutaan, niin ikävistä ihmisistä. Hyvistä tuskin ollenkaan." Ja minä lisään hänen yksityisajatteluunsa omaani esittämällä, "että niitä ikäviä kun on kiva ajatella kun niistä on päässyt eroon mutta hyviä ei halua ajatella kun niitä ei kuitenkaan saa takaisin". Ja jos joskus olenkin kuullut jonkun työntekijän mukavuutta kaivattavan, niin hänen ammattitaitonsa, kokemuksensa ja osaamisensa korvaamattomuudesta en muista kuulleni puhuttavan hirveän kaipaavaan tai tarvitsevaan sävyyn.

Niin se vain on. Korvaamattomuuttamme ei voi laskea iästä.

tiistai 20. toukokuuta 2014

MERKIN JA SISÄLLÖN KUMMALLISESTA SUHTEESTA





                                            Voiko fiktiossa esiintyä itsenään?
















LAINATTUA KAUNEUTTA


Tämä on Vesa Haapalan Versoja-blogissaan postaama runo. Olen kateellinen.
                                                                         

AJATUS

Ajatus muuttumattomasta, pysyvästä Jumalasta.

Ajatus siitä, että kaikki virtaa, ettei mikään toistu sellaisenaan.

Ajatus siitä, että muuttumattomuus on määrittämättömissä ja persoona.

Ajatus siitä, miten vaikea on antaa esimerkki sublimoitumisesta ja härmistymisestä.

Ajatus siitä, että tie ylös ja alas on yksi ja sama, että tämä on pysyvintä.

Ajatus siitä, että subjekti puhuu.

Ajatus siitä, että teossa on kuva tekijästä.

Ajatus jäljittelystä: mimesiksestä, imitaatiosta.

Ajatus siitä, että kaikki kehittyy. Ajatus siitä, että kaikki ehtyy.

Ajatus siitä, että kaikki on kohti kuolemaa.

Ajatus siitä, miten helppoa kuolema on unohtaa ajatuksessa

elämästä ja iankaikkisuudesta (kun siinä ei kuitenkaan ole mitään tajuttavaa).

Ajatus kairoksesta. Ajatus kaivoksesta, joka romahtaa.

Ajatus siitä, että kaikki on nyt. Ajatus siitä, että historia on tullut.

Ajatus pää alaspäin kääntyneen Mikki Hiiren muotoisesta vesimolekyylistä.

Ajatus vedystä ja heliumista, jotka muodostavat 70 % tähtien massasta.

Ajatus alkuaineista ja niiden hajoamisesta.

Ajatus kuumuudesta, hamartiasta, katarsiksesta.

Ajatus metheksiksestä, ihosta. Ajatus tyhjästä, ei-mistään.

Ajatus hapettumisesta, oksennuksesta.

Ajatus painosta ja painovoimasta.

Ajatus laihtumisesta, mutta siten että lihakset on treenattu esiin.

Ajatus paremmasta näkyvyydestä, merellä ja mediassa.

Ajatus siitä, että joku kantaa (edustan sinua, uusi mahdollisuus).

Ajatus siitä, miten puolueet jälleen kaappaavat metafysiikan haltuunsa eikä kukaan usko.

Ajatus siitä, etten taida äänestää, kun ajokortti on hukassa.

Ajatus siitä, että passi meni vanhaksi.

Ajatus poliisin voimattomuudesta, poliisiylijohtajan voimasta.

Ajatus alastomasta brunetesta saamassa sisään ja iholle.

Ajatus huomisesta, jota en tahdo ajatella.

Ajatus hyvyyden mahdollisuudesta. Ajatus syyllisyydestä.

Ajatus siitä, miten helppoa on puhua asian vierestä.

Ajatus levosta muttei nukkumisesta. Ajatus lorun lopusta ja aivan siitä alusta.

Ajatus: mitä siinä oli? mitä oli sitä ennen? miten siihen päädyttiin?

Ajatus, että ehkä parasta on antaa olla. Ajatus yksinkertaisimmasta ja kevyimmästä,

avaruuteen karkaavasta vedystä, jota on vain prosentin verran tässä kuplassa

jossa elämme, mutta maailmankaikkeudessa huomattavasti enemmän.

                                                           
Kaunista! Uskon kyllä että olen ajatellessani, mutta kuinka paljon tätä satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen?

tiistai 29. huhtikuuta 2014

TAIDE KOMMUNIKAATIONA (Taide 5/14)

En ole taiteen ammattilainen enkä kriitikko, mutta "kulutan" taidetta ja pohdin sen olemusta mielelläni. Itselleni taide ja taiteen filosofia tarkoittavat tärkeältä osin eläytymistä ja siitä kommunikoimista, siis yhteisöllistä toimintaa.

Tämän yleisö - johon siis itse kuulun - kyllä aika hyvin ymmärtää jo asemastaan käsin. Taiteilijalle asia tuntuu olevan usein ongelmallisempi. Jossain vaiheessa prosessia hän ikään kuin näyttää irtaantuvan tästä yhteisestä ja jaetusta oliosta, teoksestaan, ja jättää sen yleisönsä vapaasti määriteltäväksi olematta enää itse osa tuota yhteisöä. Tekemisiinsä kyllääntyminen tietenkin on ymmärrettävää, mutta kyllä usein selitteeksi niistä vetäytymiseen kuulee haluttomuuden selittää teoksiaan.

Ja kyllä: teos puhuu puolestaan. Mutta miksi siitä pitäisi vetää se johtopäätös, että tekijän kuuluisi vaieta (ja sillä tavoin paradoksaalisesti jopa korostaa ja mystifoida tekijyyttään)? Eikö juuri teoksen alkaessa puhua itsenäisesti ja tekijän vieraannuttua siitä myös tekijästä tule osa kommunikoivaa yhteisöä? Eikö teoksesta tule juuri tuolloin myös hänelle yhteisönsä kanssa jaettava yhteinen ja vieras olio, jota hän ei selittämällä pysty tukahduttamaan? Siitäkin huolimatta, että juuri hän tuolla oliolla on pyrkinyt jotain viestimään ja siksi ehkä siitä jotain enemmän kokee tietävänsä? Sillä miksi tekijän sisäisen tiedon pitäisi olla enemmän teosta typistävä kuin yhteisöä rikastuttava seikka?

Vai käyttääkö tekijä itsekään sitä huomaamatta ehkä valtaa vaikenemalla, irtisanoutumalla vuorovaikutuksesta? Nousee sillä tavoin yhteisöllisen toiminnan yläpuolelle saaden siitä jotain määrittelemätöntä nautintoa? Ikään kuin taiteilija olisi raivostuttavan vaatimaton illan isäntä, joka vähättelee tarjoiluaan siinä toivossa, että juuri vaatimattomuus tekee hänestä ylittämättömän kaikessa etevyydessään.

Itseä ja muita kuunteleva ja korjaava puhe on uutta luovaa ja olemista avaavaa toimintaa. Ilman sitä edes niissä heideggerilaisissa talonpojan kengissä ei ole totuuden tapahtumista. Väitän, että ajatellaksemme enemmän meidän kaikkien on puhuttava enemmän mutta tietenkin aina vain terkemmin ja eläytyvämmin. Tähän taide ja sen filosofia antaa tilaisuuden jos mikään. Toisin sanoen se luo elämyksellisen tilan, jossa kohdata itsensä muiden ja muut itsensä kautta. Taide on elämyksellistä minuuden jakamista ja vaihtoa siinä määrin, kuin se ehkä yleensäkään on mahdollista.

John Deweyta mukaillen väitän lopuksi seuraavaa: Vasta taiteen ajatteleminen ja siitä puhuminen tekee taiteesta sitä, mitä siitä mielestäni pohjimmiltaan haemme: elämäntuntoa tihentävää yhteisöllistä toimintaa.*
-
*John Dewey: Taide kokemuksena, s.15

perjantai 25. huhtikuuta 2014

KOTIMAISTEN KLASSIKKOJEN AJATTOMUUDESTA

Minua on aina häirinnyt vanhan (raja kulkee kai jossain 40-luvulla) suomalaisen kirjallisuuden teatraalinen ja ylevöitetty kieli, ikään kuin halu erottautua taiteella aikansa kansankielestä. Esimerkiksi Juhani Ahon Juhaa en voi lukea muutamaa sivua enempää kun heti alkaa häiritä kauno(!)kirjalliset koukerot jotka pilaavat sinänsä hyvän ja suoraviivaisen tragedian. Tai ellei esimerkiksi Pentti Haanpään Noitaympyrä ehdottomuudessaan ja illuusiottomuudessaan olisi niin ajaton ja vaikuttava, en sen kieltä jaksaisi muutamaa sivua enempää 

Ja tämähän on tämä ajassa kuluminen siis juuri proosan ongelma: Kalevalaa ja Kanteletarta ihailen ja Kiven Sydämeni laulua, mutta Seitsemää veljestä en enää oikein tahdo jaksaa: tyypit huutavat kuin teatterilavalta yleisöön kääntyen että varmasti perällekkin kuuluu, eivät siis tunnu puhuvan romaanitodellisuudessa toisilleen. Kivikään ei siis enää pelasta kiistattomista kansallisista ansiostaan huolimatta minulle suomalaista klassikkoutta. Alastalon salissa taitaa olla niitä ainoita... ja tuo Noitaympyrä siis ajankohtaisessa ja tylyssä ehdottomuudessaan muttei sekään kielessään. (Siitä että pidän valtavasti Salista kuten jokainen blogini lukija tietää*, ei tässä synny ristiriitaa. Salissa kun koko avantgardistinen kakku on kirjoitettu tietoisesti liioitellen metakirjallisuudeksi jonnekin Kantelettaren ja yli hypättävine lukuineen Tristram Shandyn väliin ja siksi aikakautensa ohittaen... tai ainakin aikakauden kielelliset koukerot ja kliseet on hyvin tuohon tietoiseen meta-asenteeseen ja tyylittelyyn hukutettu; kyllä Kilpikin muissa teksteissään ärsyttävältä hienostelijalta tuntuu.)

Tämä suomalaisten klassikkojen kaunosieluisuus ja rahvaskielen killottaminen nousi jälleen mieleeni kun selailin Aune Tudeerin vuoden 1917 käännöstä Londonin Lumikenttien tyttärestä. Ihan toimivaa kieltä vieläkin, ei vihiäkään kaunoilusta. Luetutin sitä kohta täysi-ikäisillä tyttärilläni ja ihmettelivät hekin käännöksen ajattomuutta. Toinen käännös mikä sai miettimään moisia, oli nyt ilmestynyt painos Jalmari Finnen suomentamasta Monte Criston Kreivistä vuodelta 1911. (Laitoin Otavalle kyselyn sen kieliasusta, siis että onko suomennosta päivitetty vai onko se alkuperäismuodossaan. Sain vastauksen, että vain joitain oikeikirjoituksia on muutettu nykykieleen mutta siinä kaikki.) Myös Coloniuksen ja Krankin Kotiruoka vuodelta 1908 on ihan käypää kieltä nykyiselläänkin. Asiatekstin kun ei tarvinnut kaunoilla kansalle.

Selatessani näitä kirjoja ja ihmetellessäni niiden käännöksen ajattomuutta mietin, pitikö kääntäjiä aisoissa "liian" maltillinen alkuteksti, jotta kaunoiluun olisi syntynyt edes houkutusta. Kääntäjä ei siis ehkä päässyt toteuttamaan suomalaisen aikalaiskirjailijan tavoin taiteellista turhamaista itseään, mikä juuri oli tuhoisaa tuona aikana tekstin ajattomuuden kannalta. Kun vaikkapa tuota Ahon Juhaa lukee, niin muuhun johtopäätökseen en voi tulla kuin että liian paljon vapautta oli kirjoittaa puhutun rahvaskielen tai liian suoran proosaviihteen rinnalle jotain ajattomampaa, ikuista (ja kuinkas sitten kävikään). Murrosikäinen kaunokirjallisuutemme ei luottanut vielä kylliksi itseensä kirjoittaakseen rohkeasti suoraan ja rahvaasti.**

Sitten kaikesta tästä tuumailusta heräsi vielä vihoviimeinen kysymysten kysymys: miksi kukaan ei puhu suomalaisten klassikkojen kääntämisestä nykysuomelle? Kun kerran ulkomaan klassikkojenkin kohdalla siitä niin tärkeänä välttämättömyytenä puhutaan. Joku kumma tabuisuus tähän liittyy. Eikä alkuperäisten katoaminen kirjallisuushistorian uumeniin ole ongelma. Julkaistaisiin sitä vanhaakin vain uuden rinnalla. Ahon Juhan haluaisin lukea nykysuomella ja maistella tylyn eleetöntä parisuhdetragediaa. Ja kyllä ne veljeksetkin varmasti taas ainakin ihan uteliaisuudesta minullekin kelpaisivat.

Kyllä! Jos olisin yläasteen tai lukion opettaja, pistäisin oppilaat suomentamaan ilmeeltään auttamattoman vanhentuneita kotimaisia klassikkoja.
_

*Ks. Kirjoittamisen kopeus ja Milloin teatterin näyttämö ja valistuksen katedeeri muuttuivat mielen maisemaksi suomalaisessa kirjallisuudessa?

**Olen kysynyt ranskalaisia klassikkoja alkukielellä lukevalta blogistilta, ovatko ne nykylukijalle todellakin yhä ns. käypää kamaa ja hän piti niitä täysin kurantteina vielä nytkin. Vaikuttaa siis siltä, että tässä kotimaisten klassikkojen kielellisessä hienostelussa on siis kyse kulttuurimme nuoruudesta, puberteetista. Asiatekstit kyllä olivat suhteellisen ajatonta kirjoittamista.