Onko filosofisesti perusteltua pistää näitä kolmea samaan otsikkoon. Kyllä minusta.
Aloitetaan Kierkegaardista.
"Jos ---jatkettaisiin todistelua --- kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt." Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49
Mitä vikaa tässä argumentissa on? Sitä, että mistä ihmeestä Kierkegaard voi tietää, millaista läsnäoloa uskon suhteen tuon mainitsemansa ilmestyksen (sillä mitä muuta kristinuskon epäilemätön totuus voisi olla ilman, että se taas olisi pelkkää sanan todistelua?) ja sitä seuraavan nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa? Missä todellisuudessa hän on sen voinut käydä kokemassa? Ja kaipaisimmeko siellä enää minkäänlaista vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko subjektia ollenkaan? Uskoa subjektin välineelliseksi jalustaksi? Tuntuukin, että Kierkegaard ajattelee huolimattomasti vain siksi, että ei halua luopua uskostaan, koska sen myötä katoaisi myös kokemus vapaasta ja vahvasta subjektista.
Ja jos nyt sitten siihen Lacaniin, niin hänen terminologiansa valossa usko ei saa tulla Kierkegaardille liian reaaliseksi ; konkreettisen todeksi tulleen uskon pursuaminen subjektin tuottaman uskonnollisen symbolisaation ylitse on pelottavaa symbolisen itseyden katoamista ja siksi niin vastustettavaa. Reaalista ei siis ole ilmestyksen kuvitelma sinänsä - sehän voidaan jo kuvitella ja ajatella, siis symbolisoida ja imaginarisoida - vaan sen herättämä levottomuus; ettei sitä voi (edes mahdottomanakaan!) haluta, koska se uhkaa subjektin järjestystä.
Kierkegaard kritisoi Hegelin kokonaisfilosofiaa, mutta hänen vastaavansa tuntui lymyävän hänen sisällään eräänlaisena ehdottoman ja vapaan subjektin puolustuksena ja subjektin valmiiksitulemisen irrationaalisena kauhuna.
Sitten Kantiin.
Perustellessaan Prolegomenassaan apriorisia ajan ja avaruuden kategorioitaan Kant kirjoittaa (s.79): "...kun jättää kappaleiden (---) empiirisestä havainnoinnista pois kaiken empiirisen, nimittäin aistimukseen kuuluvan, jäävät aika ja avaruus vielä jäljelle."**
Eikö tämä tunnu tutulta? Minusta aiemmin esitetty Kierkegaard-lainaus ja tämä paljastavat yhtäläisen eksymisen metafysiikan hetteikköihin (vaikka Kant juuri sitä yrittääkin kritisoida).
Kysyn nyt samoin: Missä todellisuudessa Kant on käynyt kokemassa ajan ja avaruuden ilman aistimuksia? Miten aika ja avaruus ilmenisivät hänelle tuolloin? Ilmenisivätkö lainkaan missään käsitettävässä muodossa? Ja eikö objektiksi jää jäljelle ainakin itse havainnoida subjekti suhteessa avaruuteen? Onko siis idea tyhjästä avaruudesta edes mahdollinen? Eikö Kant Kierkegaardin tavoin tässä tule luoneeksi metafyysisen jaon kokemuksen ja eräänlaisen tieto-opillisesti virheellisen tuonpuoleisuuden kesken?
Ehkä lacanilainen reaalinen kävi Kantillekin sietämättömäksi. Siitä, mikä lopultakin saattoi olla vain koettavissa, piti yrittää saada aikaan jotain selkeästi ymmärrettävää ja argumentoitavaa; ilmaisematon reaalinen piti nostaa symbolisen ja imaginaarisen rinnalle. Vain näin ahdistuksesta saattoi vapautua ja säilyttää eheän subjektiviteetin.
Uskallan esittää, että Kantia ja Kierkegaardia kumpaakin riivasi irrationaalinen pelko eheän ja vapaan subjektikokemuksen hajoamisesta. Eikä tämä Kantin ja Kierkegaardin tiedollinen ja eksistentiaalinen paradoksi filosofian avulla ole yhäkään ratkaistavissa. Korkeintaan Deweyn pragmatismilla ohitettavissa.
_
*Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; hänen kirjoitukseensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta pääsee tästä linkistä: www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
** Kantille apriori on kokemuksen välttämättömyyttä, sitä että kokemus kyllä voi opettaa millaisia ominaisuuksia olioilla on mutta ei sitä, että toisin ei voisi olla. Jos siis jokin mielletään välttämättömäksi, sen on oltava apriorinen. Koska objektiksi avaruuden välttämättömään ideaan kuitenkin on aina jäätävä tuo ideoiva subjekti kuten tässä kirjoituksessa väitän, apriori voi olla apriori vain käytännöllisesti, ikään kuin absoluuttina kokemuksena. Apriori on siis eräänlaista jakamattoman reaalisen "mahdotonta" kokemista, jossa jako sisäisiin kategorioihin ja ulkoiseen empiriaan käy mielettömäksi.
Suosittelen myös Werner Heisenbergin teosta Fysiikka ja filosofia, jossa hän sivuilla 95-102 arvioi Kantia modernin fysiikan näkökulmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti