torstai 27. helmikuuta 2014

RUNO VUODELTA 2007







                                                  Kirjoitin
                                                  pitkästä
                                                  aikaa
                                                  runon.

                                                  Tuli 
                                                  näin
                                                  lyhyt
                                                  runo

                                                  tosi
                                                  pitkästä
                                                  ajasta.







KUINKA NÄKYMÄTÖN TIIKERI ELÄÄ







                                              


                                              
                                               Ehkä Blake kirjoitti jumalasta,
                                               mutta onneksi hän asetti tiikerinsä
                                               kysymyksen muotoon. Teon ja
                                               tapahtumisen väliin.












REAALISEN ÄÄNIÄ







                                                 Hyvä on aineen
                                                 huomaamatonta
                                                 sujuvuutta
                                                 ja huono
                                                 muistuttaa
                                                 minua tästä.

                                                 Näin oikeat
                                                 sanat
                                                 varoittavat
                                                 pimeistä
                                                 paikoista.











TIETOISUUS









                                     Jos ei usko mihinkään, aine todistaa vapaudesta.  










                      

tiistai 25. helmikuuta 2014

LILO JA SARASVUO

Ensin ajattelin, että Sarasvuon on moraalitonta antaa henkirikoksen avustamiseen syyllistyneelle Joel Lilolle televisioaikaa. Koin sen kyseenalaiseksi populismiksi. Kun katsoin haastattelun, muutin mieltäni.

Parikymmentä vuotta sitten olisi ollut relevanttia närkästyä siitä, että Lilo saa aikaa mediassa, mutta nyt sosiaalisen median ja blogien aikakaudella julkisuus on jo Lilon hallussa ja hänellä on, kuten arvata saattaa, ihailijoita. Siksi nyt jos milloinkaan juuri julkisuusajan sisällöllä on merkitystä ja tässä haastattelussa sisältö on laadukasta. Sarasvuon suorat ja kursailemattomat kysymykset sekä Lilon haastaminen anteeksipyyntöön, siis epämuodikas moralistisuus, olivat eräänlaista somelaisessa "alakulttuurissa" rakentuvan lilopersoonan ja koko tuon kulttuurinkin haastamista.

Sillä ei ole merkitystä, oliko Lilon anteeksipyyntö ja asiallisuuteen pyrkiminen aitoa. Tärkeintä oli efektin uskottavuus ja sitä se kyllä oli. Vaikka Lilo kieltäisikin myöhemmin kaiken hempeilynsä, hän ei voi enää kieltää sitä uskottavaa efektiä, johon Sarasvuo hänet houkutteli ja joka nyt mahdollisesti elää omaa elämäänsä. Särö nihilistisessä roolissa saattaa olla korjaamaton niin hänessä itsessään kuin lilolaisen puhtauden ihailijoissakin. Kysymys siis kuuluu: Voiko Lilon nihilismi Sarasvuon jälkeen enää olla täysin puhdasta?

Viralliset tahot (josta yhtä itsekin edustan) joutuvat lähtökohtaisesti olemaan mahdollisimman neutraaleja tällaisissa tilanteissa ja siksi voivat jopa luonnollistaa huomaamattaan asiakkaansa asenteita. On hyvinkin mahdollista, että Sarasvuo oli ensimmäinen ihminen, joka kohtasi Lilon epävirallisen ja epätieteellisen suorin mutta asiallisin moraalisin vaatimuksin. Minusta hän edusti maltillista kadunmiestä laadukkaasti. Hän puhui ulos niitä ajatuksia, joita jokainen mielessään ajattelee ja kysyy mutta ei joko kykene tai voi niitä kysyä ääneen. 


Kouluampumisia käsittelevässä Nuorisotutkimusseuran nettijulkaisussa Kauhajoen jälkipaini kirjoitin näin: "Koulusurmien "evoluutio" saattaa näyttää tältä: yhä vahvemmin tekijät kokevat ottavansa haltuun alakulttuurisen välineen (globaalin sosiaalisen median) ja halveksivansa itseään sairaaksi tulkitsevaa humanistispsykologista "toiseutta" (jonka diskurssin yhä paremmin oppivat sisäistämään)." Eli mitä asiallisemmin, etäännytetymmin ja tieteellisemmin ymmärrämme väkivaltaa ja sen tekijöitä, sitä asiallisemmalta myös tuntuu tähän sivistyneeseen diskurssiin liittyminen ja itsensä kokeminen sen "tieteellisenä" osana moraalin tai etiikan asiaa mitenkään häiritsemättä. Juuri tämän ammatillisen asiallisuuden Sarasvuo mielestäni haastoi.

Sarasvuosta saa usein sellaisen käsityksen, että hän haastateltaviensa imussa nostaa itsensä rooliin, jossa saa tilaisuuden esitellä omaa uskaliasta ja luovaa luonteenlaatuaan. Sekään ei mitätöi tämän haastattelun merkitystä, jonka jälkeen reaalinen Lilo sijaitsee jossain sosiaalisen median ja Sarasvuon välissä. Sieltä yhteenkään sanaan tai kuvaan edes itsekään täysin palautumatta.

maanantai 17. helmikuuta 2014

TOTUUS








Äkkiä tätä kaikkea voi tulla ikävä, tätä ääntä ja valoa.













ALASTON RAKKAUS







                                                  Kun sanat
                                                  löytävät
                                                  toisensa

                                                  niissä
                                                  tuntuu
                                                  kaikkeuden
                                                  paino.

                                                  Mutta
                                                  sanojen
                                                  erot
                                                  eivät koskaan
                                                  katoa.

                                                  Ne jakavat
                                                  yhteisintä
                                                  tyhjyyttä.



                                               



                         












keskiviikko 12. helmikuuta 2014

EUTANASIA, BADIOU JA SOTILASPOIKA (ja Derridan différance perimmäisimpänä etiikkana)

1 
Alain Badioulle
 etiikka tarkoittaa sivuille vilkuilematonta, ainutkertaista tekoa. Ennen hyvän ja pahan määrittelyä, näin hänet olen ymmärtänyt. Totuuden subjektin partikulaarista uskollisuutta totuuden Tapahtumiselle (kirjoitetaan todellakin isolla!). Sen jälkeen jokin ei enää ole entisensä. Hän tarjoaa esimerkin taiteesta ja uskonnosta: Schönbergin peruuttamattomuuden musiikin historiassa ja Paavalin heräämisen. Mitkään teoriat, opit, valmiit käsitykset asioiden olemuksesta (kuten vaikkapa sitten pahuudesta), tieteet tai instituutiot eivät ymmärtääkseni ole Badioulle tarpeeksi partikulaarista ja singulaarista, eli erityistä ja yksittäistä ollakseen totuuden Tapahtumista.(Mieleeni tulee Sartren tietoisuuden ja minän absoluuttinen ero ja siitä seuraava vapaus ennen olemuksellisia määrittelyjä.)

Tuntuu, että badioulaisen eettisen singulariteetin täytyisi olla niin ainutkertaista, että se luhistuu matemaattiseen pistemmäisyyteen, singulariteettiin, ennen kuin ehtii tulla miksikään mielekkääksi ja koettavaksi tuoksi olioksi, vaikkapa sitten Hyväksi tai Pahaksi. Siksi koenkin Badioun Tapahtumiseen tarttuvan sigulariteetin metafyysisenä teoriana. Varsinkin jos sillä yritetään vähäänkään perusella etiikkaa ja sillähän yritetään.

Tapahtuma tietenkin väistämättä tapahtuu, mutta se on pelkkä truismi. WTC-iskujen jälkeen USA ei ollut entisensä kun tapahtuma tapahtui. Totuus sinänsä tietenkin tapahtuu eettisyydestä piittaamatta ja siksi WTC on totuuden tapahtumista jos mikä. Totuus ei ole välttämättä eettistä mutta eettisyys on välttämättä totuuden tapahtumista, koska eettisyys on tapahtuma sikäli kun joku sitä toteuttaa.

Mutta se mikä Tapahtumiseen tarttujalta vielä puuttuuon sittenkin nähdäkseni eettisesti tärkeintä: merkitysten hitaus; viive ja sisäinen ero merkityksissäSingulariteetin epätarkkusperiaate.  Eli Tapahtumiseen tarttumista tärkeämpää ja ensisijaisempaa on merkitysten hitaus ja sisäinen ero, paikantamattomuus.

Toisin sanoen: Epäröiminen ennen badioulaista sitoutumista tai uskollisuutta on alkuperäisintä etiikkaa. Eettisyys on tietoisuuden kykyä erottaa oleminen ja pitäminen; sen kykyä rajauttaa oleminen, valmius tunnistaa sisäinen ero. (Fasistille ero on heti ulkoinen; eikö sisäisyyksiensä lohkeamissa viipyvä fasisti ole jo itsessään ristiriitainen käsite?)

Itselleni badioulainen singulariteetti voi olla siis mielekäs vain epäröintinä ja viiveenä merkitysten suhteen, ei konkreettisena sitoutumisena ja tarttumisena tapahtumaan. (Tämän perusteella
 lienee selvää, että minulle Badioun metafyysistä singulariteettia ja Tapahtumaa perustellumpi "eettinen teorioita" on vaikkapa Derridan différance. Se pitäytyy etiikan reaalisimmassa elementaarisuudessa sanomatta vähääkään enempää. Minulle Derrida oli perimmäisin eetikko jos kuka.)

2
Voiko mikään olla enemmän yleistä etiikkaa haastavaa singulariteettia kuin tilanne, jossa joku pyytää minulta apua kuolemisessa, siis eutanasia?*

Ei ilmeisesti Badioun mielestä, koska hän näyttää tietävän paremmin, mikä eutanasiassa on perustavinta: "Eikö eutanasiassa ole kysymys siitä, että vanhuuden ja kuoleman näkeminen on eläville sietämätöntä?" ja "Huomatkaamme - sillä niin asiat ovat - että bioetiikka ja valtion pakkomielle eutanasiaan ovat eksplisiittisesti natsismin kategorioita."

Näin kysyy ja huomauttaa Badiou teoksessaan Etiikka - essee pahan tiedostamisesta (s.44) ja epäilemättä on myös näin. Kuoleva on joskus elävälle liikaa ja eutanasiaa voidaan tarjota ratkaisuksi siihen. Mutta miksi Badiou ei muka huomaa, että kuolevakin on vielä elävä, jolle ei vain kuolevan näkeminen vaan myös sen subjektiivinen (itsensä singulaari) kokeminen voi olla sietämätöntä? Miksi hän niin röyhkeästi puhuu eutanasiasta valtion pakkomielteenä eikä singulaarisena valintana?

Eikö Badiou tässä uhraa kuolevan singulariteetin poliittiselle ja filosofiselle agendalleen, siis ideologialle? Siksikö filosofia on hänelle sittenkin olemassa? Onko filosofian oltava sittenkin enemmän ideologiakritiikkiä kuin singulaariin sitoutumista? Niin tämän eutanasiakommentin ainakin minä luen. 

Mikä
  Badioulle siis eutanasiassa Tapahtuu? Mihin hän tarttuu ja sitoutuu? Vai katsooko hän tässä ylimielisesti Tapahtumisen ohi? Käykö tässä niin, että hän sitoutuu liikaa ideologioiden ja kuolevia kavahtavien elävien kritisoimiseen kuin kuolevan singulariteettiin? Käykö hänen(kin) kohdallaan niin, että älymystön (ja filosofin) ylivoimainen halu aina vastustaa "systeemiä" johdattaa hänet harhaan, hylkäämään yksittäisen ihmisen tapahtumisen? (Saman tekevät ihmiset, jotka eutanasian yhteydessä välittömästi alkavat puhua kivunlievityksestä välttyäkseen puhumasta yksityisestä kauhusta.)

3
Romaani joka puristaa lukijansa singulariteettiin, eutanasian singulaariin tapahtumiseen ja siitä käytävään ideologiseen kamppailuun, on Dalton Trumbon Sotilaspoika. Sen se tosin tekee epäilemättä tahattomasti. Romaanin ilmipyrkimys on pasifistinen. Päähenkilä on pommista sokeutunut, kuuroutunut, torsoutunut ja puhekyvytön Johnny. Hän vaatii (päällään tyynyyn morsettamalla) itselleen mielekästä olemassaoloa edes siten, että hänet, tai mitä hänestä on jäljellä, vietäisiin vaikkapa näytteille varoitukseksi sodan mielettömyydestä. Sitä ei tietenkään soveliaisuuden ja inhimillisyyden takia sallita. 


Itse ohjaamassaan ja kirjoittamassaan elokuvaversiossa Trumbo kirjaimellistaa myös kysymyksen eutanasiasta. Johnny haluaa itsensä tapettavan, koska hänen toiveeseensa näytteillepanosta ei suostuta. Ja Johnnya kohtaan syvää myötätuntoa kokeva hoitaja sitä yrittääkin siinä onnistumatta kun Johnny pelastetaan viime hetkellä. Mutta mihin? Elämän arvokkuuden abstraktiin ideologiaanko?


Sotilaspoika kysyy tärkeitä kysymyksiä: Millä tavoin tämän elävältä haudatun käyttämä sana on olemassa? Kenen hallussa se on? Mihin sen ja samalla olemisen mielekkyys perustuu? Luhistuuko se muiden pakottamana omaan (ei siis enää edes sanan käyttäjän) singulariteettiinsa, johonkin jakamattomaan ja kokemattomaan pisteeseen?

4
Se, mikä on perustavinta sanan ja havainnon mahdollistumiseksi, ei ole suoraan ilmaistavissa, mutta kyllä jotenkin hyväksyttävä mielekkyyden ehtona. Pelkät abstraktit merkit (esim. ahtböx, sjtslr jne.) eivät luo eroja, joissa merkitykset voisivat syntyä ja joihin ihminen voisi identifioitua. Pelkkä "puhdas" ero ei riitä, jotain "enemmän" tarvitaan. Tätä kutsutaan ontiseksi tai reaaliseksi. Vaikka emme siis voi ilmaista tuota merkkien ja havainnon "ylimäärää", se on uskottava mielekkääksi. Ja aina puhuessamme ja maailmaa kokiessamme heti uskommekin niin.

Sotilaspojassa tämä usko horjuu. Se on kertomus mielekkään puheen kamppailusta katoamistaan vastaan. Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja singulariteetti kuuluu enemmän muille, koska siitä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksittäisyys on menettänyt kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Hänen oma singulariteettinsa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Eikö sen näkeminen kuulukin olla eläville sietämättömän Tapahtumista?

5

Mihin sitten tarttua eutanasian kohdalla? Mikä tapahtuu? Mikä Badioulta jää huomaamatta? Dalton Trumbon romaani tai ennemminkin siis elokuva, on hyvä yritys jopa vastata tähän kysymykseen.
Sotilaspoika on käsitteellinen hiukkaskiihdytin, jossa Johnnyn singulariteetti ja toisten ihmisten eettinen ideologia törmäävät valon ylittävällä nopeudella. Seurauksena on loogisella välttämättömyydellä käsitteellinen pimeys, singulariteetin katoaminen kokemisen piiristä. Siinä sen totuuden Tapahtuminen. Juuri singulariteettiin hoitaja yrittää tarttua yrittäessään (elokuvassa) tappaa Johnnyn.

Johnnyn ja hoitajan välillä siis tapahtuusingulariteettien välillä jaettava yhteisin ja jakamattomin tyhjyys. Ilman vähäisintäkään ideologiaa (ja valitettavasti lopulta myös ilman vähäisintäkään mielekkyyttä). Siinäpä mitä badioulaisin hetki. Eikö juuri eutanasia ole badioulaisinta mitä kuvitella saattaa vaikka hän itse muuta yrittää esittää?


Kaiken tämän perusteella uskallan tulkita Badiouta näin: Kun hän kirjoittaa eutanasiasta, sen sietämättömyydestä eläville, hän mielestäni väistää juuri yhteisen tyhjyyden kirjoittamalla ideologiakritiikkiä. Hän kieltää sen saman singulariteetin, josta itse niin kiihkeästi saarnaa.

________________

*Kyllä: on olemassa yhtä singulariteettia ja kollektiivista etiikkaa haastavaa kuin eutanasia. Nimittäin seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan uskovaisen tilanne. Ks. tästä blogista kirjoitus Onko nietzscheläinen armo mahdollinen?

lauantai 1. helmikuuta 2014

EN VAIKUTU TAJUNNANVIRRASTA

Tajunnanvirta on jostain syystä aina tuntunut minusta keinotekoiselta eikä koskaan niin spontaaniltajasuoraankokemuksestakumpuavaltajasitäkuvaavalta kuin sen kirjoittaja yrittää vakuuttaa. Yllättäviä sanajärjestyksiä, taukoja ja sijamuotoja, joiden kai kuuluisi luoda efekti havainnosta ja assosiaatioista toisiin ennen niistä kirjoitettua todistetta, säännöllistä lausetta. Tajunnanvirrassa on kuitenkin se hassu paradoksi, että sen pyrkimys välittömyyden vaikutelmaan tuntuu aina liian ajatellulta ja asetetulta. Sitä lukiessa huomaa ajattelevansa aina liikaa älykästä suunnittelijaa.

"Takertuneina ikkunalaudalla  kaksi kärpästä surrasi, takertuneina. Hehkuva viini hänen kitalaessaan viipyi nielaistiin. Murskataan viinipuristimessa Burgundin rypäleet. Auringonlämpö se on. Näkyy salaiselle kosketukselle kertoen minulle muisti."* 




_

 *James Joyce, Ulysses, suomennos Leevi Lehto.