keskiviikko 12. helmikuuta 2014

EUTANASIA, BADIOU JA SOTILASPOIKA (ja Derridan différance perimmäisimpänä etiikkana)

1 
Alain Badioulle
 etiikka tarkoittaa sivuille vilkuilematonta, ainutkertaista tekoa. Ennen hyvän ja pahan määrittelyä, näin hänet olen ymmärtänyt. Totuuden subjektin partikulaarista uskollisuutta totuuden Tapahtumiselle (kirjoitetaan todellakin isolla!). Sen jälkeen jokin ei enää ole entisensä. Hän tarjoaa esimerkin taiteesta ja uskonnosta: Schönbergin peruuttamattomuuden musiikin historiassa ja Paavalin heräämisen. Mitkään teoriat, opit, valmiit käsitykset asioiden olemuksesta (kuten vaikkapa sitten pahuudesta), tieteet tai instituutiot eivät ymmärtääkseni ole Badioulle tarpeeksi partikulaarista ja singulaarista, eli erityistä ja yksittäistä ollakseen totuuden Tapahtumista.(Mieleeni tulee Sartren tietoisuuden ja minän absoluuttinen ero ja siitä seuraava vapaus ennen olemuksellisia määrittelyjä.)

Tuntuu, että badioulaisen eettisen singulariteetin täytyisi olla niin ainutkertaista, että se luhistuu matemaattiseen pistemmäisyyteen, singulariteettiin, ennen kuin ehtii tulla miksikään mielekkääksi ja koettavaksi tuoksi olioksi, vaikkapa sitten Hyväksi tai Pahaksi. Siksi koenkin Badioun Tapahtumiseen tarttuvan sigulariteetin metafyysisenä teoriana. Varsinkin jos sillä yritetään vähäänkään perusella etiikkaa ja sillähän yritetään.

Tapahtuma tietenkin väistämättä tapahtuu, mutta se on pelkkä truismi. WTC-iskujen jälkeen USA ei ollut entisensä kun tapahtuma tapahtui. Totuus sinänsä tietenkin tapahtuu eettisyydestä piittaamatta ja siksi WTC on totuuden tapahtumista jos mikä. Totuus ei ole välttämättä eettistä mutta eettisyys on välttämättä totuuden tapahtumista, koska eettisyys on tapahtuma sikäli kun joku sitä toteuttaa.

Mutta se mikä Tapahtumiseen tarttujalta vielä puuttuuon sittenkin nähdäkseni eettisesti tärkeintä: merkitysten hitaus; viive ja sisäinen ero merkityksissäSingulariteetin epätarkkusperiaate.  Eli Tapahtumiseen tarttumista tärkeämpää ja ensisijaisempaa on merkitysten hitaus ja sisäinen ero, paikantamattomuus.

Toisin sanoen: Epäröiminen ennen badioulaista sitoutumista tai uskollisuutta on alkuperäisintä etiikkaa. Eettisyys on tietoisuuden kykyä erottaa oleminen ja pitäminen; sen kykyä rajauttaa oleminen, valmius tunnistaa sisäinen ero. (Fasistille ero on heti ulkoinen; eikö sisäisyyksiensä lohkeamissa viipyvä fasisti ole jo itsessään ristiriitainen käsite?)

Itselleni badioulainen singulariteetti voi olla siis mielekäs vain epäröintinä ja viiveenä merkitysten suhteen, ei konkreettisena sitoutumisena ja tarttumisena tapahtumaan. (Tämän perusteella
 lienee selvää, että minulle Badioun metafyysistä singulariteettia ja Tapahtumaa perustellumpi "eettinen teorioita" on vaikkapa Derridan différance. Se pitäytyy etiikan reaalisimmassa elementaarisuudessa sanomatta vähääkään enempää. Minulle Derrida oli perimmäisin eetikko jos kuka.)

2
Voiko mikään olla enemmän yleistä etiikkaa haastavaa singulariteettia kuin tilanne, jossa joku pyytää minulta apua kuolemisessa, siis eutanasia?*

Ei ilmeisesti Badioun mielestä, koska hän näyttää tietävän paremmin, mikä eutanasiassa on perustavinta: "Eikö eutanasiassa ole kysymys siitä, että vanhuuden ja kuoleman näkeminen on eläville sietämätöntä?" ja "Huomatkaamme - sillä niin asiat ovat - että bioetiikka ja valtion pakkomielle eutanasiaan ovat eksplisiittisesti natsismin kategorioita."

Näin kysyy ja huomauttaa Badiou teoksessaan Etiikka - essee pahan tiedostamisesta (s.44) ja epäilemättä on myös näin. Kuoleva on joskus elävälle liikaa ja eutanasiaa voidaan tarjota ratkaisuksi siihen. Mutta miksi Badiou ei muka huomaa, että kuolevakin on vielä elävä, jolle ei vain kuolevan näkeminen vaan myös sen subjektiivinen (itsensä singulaari) kokeminen voi olla sietämätöntä? Miksi hän niin röyhkeästi puhuu eutanasiasta valtion pakkomielteenä eikä singulaarisena valintana?

Eikö Badiou tässä uhraa kuolevan singulariteetin poliittiselle ja filosofiselle agendalleen, siis ideologialle? Siksikö filosofia on hänelle sittenkin olemassa? Onko filosofian oltava sittenkin enemmän ideologiakritiikkiä kuin singulaariin sitoutumista? Niin tämän eutanasiakommentin ainakin minä luen. 

Mikä
  Badioulle siis eutanasiassa Tapahtuu? Mihin hän tarttuu ja sitoutuu? Vai katsooko hän tässä ylimielisesti Tapahtumisen ohi? Käykö tässä niin, että hän sitoutuu liikaa ideologioiden ja kuolevia kavahtavien elävien kritisoimiseen kuin kuolevan singulariteettiin? Käykö hänen(kin) kohdallaan niin, että älymystön (ja filosofin) ylivoimainen halu aina vastustaa "systeemiä" johdattaa hänet harhaan, hylkäämään yksittäisen ihmisen tapahtumisen? (Saman tekevät ihmiset, jotka eutanasian yhteydessä välittömästi alkavat puhua kivunlievityksestä välttyäkseen puhumasta yksityisestä kauhusta.)

3
Romaani joka puristaa lukijansa singulariteettiin, eutanasian singulaariin tapahtumiseen ja siitä käytävään ideologiseen kamppailuun, on Dalton Trumbon Sotilaspoika. Sen se tosin tekee epäilemättä tahattomasti. Romaanin ilmipyrkimys on pasifistinen. Päähenkilä on pommista sokeutunut, kuuroutunut, torsoutunut ja puhekyvytön Johnny. Hän vaatii (päällään tyynyyn morsettamalla) itselleen mielekästä olemassaoloa edes siten, että hänet, tai mitä hänestä on jäljellä, vietäisiin vaikkapa näytteille varoitukseksi sodan mielettömyydestä. Sitä ei tietenkään soveliaisuuden ja inhimillisyyden takia sallita. 


Itse ohjaamassaan ja kirjoittamassaan elokuvaversiossa Trumbo kirjaimellistaa myös kysymyksen eutanasiasta. Johnny haluaa itsensä tapettavan, koska hänen toiveeseensa näytteillepanosta ei suostuta. Ja Johnnya kohtaan syvää myötätuntoa kokeva hoitaja sitä yrittääkin siinä onnistumatta kun Johnny pelastetaan viime hetkellä. Mutta mihin? Elämän arvokkuuden abstraktiin ideologiaanko?


Sotilaspoika kysyy tärkeitä kysymyksiä: Millä tavoin tämän elävältä haudatun käyttämä sana on olemassa? Kenen hallussa se on? Mihin sen ja samalla olemisen mielekkyys perustuu? Luhistuuko se muiden pakottamana omaan (ei siis enää edes sanan käyttäjän) singulariteettiinsa, johonkin jakamattomaan ja kokemattomaan pisteeseen?

4
Se, mikä on perustavinta sanan ja havainnon mahdollistumiseksi, ei ole suoraan ilmaistavissa, mutta kyllä jotenkin hyväksyttävä mielekkyyden ehtona. Pelkät abstraktit merkit (esim. ahtböx, sjtslr jne.) eivät luo eroja, joissa merkitykset voisivat syntyä ja joihin ihminen voisi identifioitua. Pelkkä "puhdas" ero ei riitä, jotain "enemmän" tarvitaan. Tätä kutsutaan ontiseksi tai reaaliseksi. Vaikka emme siis voi ilmaista tuota merkkien ja havainnon "ylimäärää", se on uskottava mielekkääksi. Ja aina puhuessamme ja maailmaa kokiessamme heti uskommekin niin.

Sotilaspojassa tämä usko horjuu. Se on kertomus mielekkään puheen kamppailusta katoamistaan vastaan. Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja singulariteetti kuuluu enemmän muille, koska siitä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksittäisyys on menettänyt kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Hänen oma singulariteettinsa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Eikö sen näkeminen kuulukin olla eläville sietämättömän Tapahtumista?

5

Mihin sitten tarttua eutanasian kohdalla? Mikä tapahtuu? Mikä Badioulta jää huomaamatta? Dalton Trumbon romaani tai ennemminkin siis elokuva, on hyvä yritys jopa vastata tähän kysymykseen.
Sotilaspoika on käsitteellinen hiukkaskiihdytin, jossa Johnnyn singulariteetti ja toisten ihmisten eettinen ideologia törmäävät valon ylittävällä nopeudella. Seurauksena on loogisella välttämättömyydellä käsitteellinen pimeys, singulariteetin katoaminen kokemisen piiristä. Siinä sen totuuden Tapahtuminen. Juuri singulariteettiin hoitaja yrittää tarttua yrittäessään (elokuvassa) tappaa Johnnyn.

Johnnyn ja hoitajan välillä siis tapahtuusingulariteettien välillä jaettava yhteisin ja jakamattomin tyhjyys. Ilman vähäisintäkään ideologiaa (ja valitettavasti lopulta myös ilman vähäisintäkään mielekkyyttä). Siinäpä mitä badioulaisin hetki. Eikö juuri eutanasia ole badioulaisinta mitä kuvitella saattaa vaikka hän itse muuta yrittää esittää?


Kaiken tämän perusteella uskallan tulkita Badiouta näin: Kun hän kirjoittaa eutanasiasta, sen sietämättömyydestä eläville, hän mielestäni väistää juuri yhteisen tyhjyyden kirjoittamalla ideologiakritiikkiä. Hän kieltää sen saman singulariteetin, josta itse niin kiihkeästi saarnaa.

________________

*Kyllä: on olemassa yhtä singulariteettia ja kollektiivista etiikkaa haastavaa kuin eutanasia. Nimittäin seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan uskovaisen tilanne. Ks. tästä blogista kirjoitus Onko nietzscheläinen armo mahdollinen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti