Ensin ajattelin, että Sarasvuon on moraalitonta antaa henkirikoksen avustamiseen syyllistyneelle Joel Lilolle televisioaikaa. Koin sen kyseenalaiseksi populismiksi. Kun katsoin haastattelun, muutin mieltäni.
Parikymmentä vuotta sitten olisi ollut relevanttia närkästyä siitä, että Lilo saa aikaa mediassa, mutta nyt sosiaalisen median ja blogien aikakaudella julkisuus on jo Lilon hallussa ja hänellä on, kuten arvata saattaa, ihailijoita. Siksi nyt jos milloinkaan juuri julkisuusajan sisällöllä on merkitystä ja tässä haastattelussa sisältö on laadukasta. Sarasvuon suorat ja kursailemattomat kysymykset sekä Lilon haastaminen anteeksipyyntöön, siis epämuodikas moralistisuus, olivat eräänlaista somelaisessa "alakulttuurissa" rakentuvan lilopersoonan ja koko tuon kulttuurinkin haastamista.
Sillä ei ole merkitystä, oliko Lilon anteeksipyyntö ja asiallisuuteen pyrkiminen aitoa. Tärkeintä oli efektin uskottavuus ja sitä se kyllä oli. Vaikka Lilo kieltäisikin myöhemmin kaiken hempeilynsä, hän ei voi enää kieltää sitä uskottavaa efektiä, johon Sarasvuo hänet houkutteli ja joka nyt mahdollisesti elää omaa elämäänsä. Särö nihilistisessä roolissa saattaa olla korjaamaton niin hänessä itsessään kuin lilolaisen puhtauden ihailijoissakin. Kysymys siis kuuluu: Voiko Lilon nihilismi Sarasvuon jälkeen enää olla täysin puhdasta?
Viralliset tahot (josta yhtä itsekin edustan) joutuvat lähtökohtaisesti olemaan mahdollisimman neutraaleja tällaisissa tilanteissa ja siksi voivat jopa luonnollistaa huomaamattaan asiakkaansa asenteita. On hyvinkin mahdollista, että Sarasvuo oli ensimmäinen ihminen, joka kohtasi Lilon epävirallisen ja epätieteellisen suorin mutta asiallisin moraalisin vaatimuksin. Minusta hän edusti maltillista kadunmiestä laadukkaasti. Hän puhui ulos niitä ajatuksia, joita jokainen mielessään ajattelee ja kysyy mutta ei joko kykene tai voi niitä kysyä ääneen.
Kouluampumisia käsittelevässä Nuorisotutkimusseuran nettijulkaisussa Kauhajoen jälkipaini kirjoitin näin: "Koulusurmien "evoluutio" saattaa näyttää tältä: yhä vahvemmin tekijät kokevat ottavansa haltuun alakulttuurisen välineen (globaalin sosiaalisen median) ja halveksivansa itseään sairaaksi tulkitsevaa humanistispsykologista "toiseutta" (jonka diskurssin yhä paremmin oppivat sisäistämään)." Eli mitä asiallisemmin, etäännytetymmin ja tieteellisemmin ymmärrämme väkivaltaa ja sen tekijöitä, sitä asiallisemmalta myös tuntuu tähän sivistyneeseen diskurssiin liittyminen ja itsensä kokeminen sen "tieteellisenä" osana moraalin tai etiikan asiaa mitenkään häiritsemättä. Juuri tämän ammatillisen asiallisuuden Sarasvuo mielestäni haastoi.
Sarasvuosta saa usein sellaisen käsityksen, että hän haastateltaviensa imussa nostaa itsensä rooliin, jossa saa tilaisuuden esitellä omaa uskaliasta ja luovaa luonteenlaatuaan. Sekään ei mitätöi tämän haastattelun merkitystä, jonka jälkeen reaalinen Lilo sijaitsee jossain sosiaalisen median ja Sarasvuon välissä. Sieltä yhteenkään sanaan tai kuvaan edes itsekään täysin palautumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti