JARMUSCHIN VALOISA PIMEYS: Only lovers left alive

Katsoin ennen elokuviin lähtöä mielestäni Jarmuschin parhaan elokuvan Broken flowersin ja se onkin sitten todella hyvä. En uskonut saavani Only lovers left alivesta vastaavaa kokemusta mutta vielä mitä. Se oli nautittava nihilismin ylitys; Jarmuschin valoisaa pimeyttä ja elämän vapautunut ylistys; helmeilevää limunietzscheä ja vähän niin kuin Maria Ruotsalan Apeiron itselleni toimivammassa kuosissa.

Lähdin elokuvista iloisena ja valoisin mielin pitkästä aikaa. Tunsin että joku oli halunnut sanoa näinä kaiken suhteellistavina aikoina jotain todella tärkeää ja itseäni ilahduttavaa, puhua olemassaolosta  vailla vähättelevää ironiaa (alun huolestuttavasta patsastelusta ja itsetyytyväisestä suurten nimien pudottelusta huolimatta).

Elämän ylistystähän tämä oli pimeyteen verhottuna. Valo vain piti keksiä itse. Ja sieltä se huokui kuin tarkkaan katsoi eikä niin tarkkaankaan tarvinnut katsoa. Varsinkin höpsö ja vastuuton sisko oli älykäs ja hulppea veto. Siihen kaiken keskelle häiritsemään Nietzschensä vinoon ymmärtäneen ahdistusrokkarin turhamaista tuskaisuutta ja eksyttämään hänet ja vaimonsa pois elämänunohduksen ja veripussien valtakunnasta takaisin elävän veren piiriin. Kaiken turhamaisuuden ja elämänkieltämisen jälkeen jäi taas jäljelle vain tahto elämään.

Teille jotka taiteen ja filosofian turvin haluatte vahvistaa romanttista ahdistustanne, tässä elokuvassa on aivan liikaa sydäntänne polttavaa valoa.