perjantai 14. maaliskuuta 2014

OLKIKOIRAT JA MUITA KULTTUURIELÄIMIÄ


"Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan." Pauline Kael


Juuri näin. Ja tämähän on yleensä toimintaelokuvien (mikä siis Olkikoirat ei ole) perusideana. Enemmän tai vähemmän kärjekkäästi ilmenevänä. Ja fiktio yleensäkin enemmän tai vähemmän maailmankuvan "tyrkyttämistä". Kun teos perustuu selkeälle humanismille tai reflektoivalle älylliselle itsekriittisyydelle, tätä ei vain niin helposti huomaa.

Mikäli Kaelin kommentti on Olkikoiria kritisoiva (niin olen ymmärtänyt) edustan tässä eri kantaa. Itse pidän tuota Kaelin mainitsemaa ominaisuutta juuri kiinnostavana taiteen ominaisuuttena. Olkikoirien kohdalla olen aina vaikuttunut nimittäin juuri siitä, ettei Peckinpahin maailmankuvan ja teoksen eroa voi selkeästi erottaa (ja tämä on usein minua kiihottavampi yksityiskohta erityisesti viihteessä kuin oikeassa ja turvallisessa taiteessa, joka yrittää yleensä vakuuttaa - ehkä tekijöiden itsekään sitä huomaamatta - yleisönsä kuuluvan sille eettisesti oikealle puolelle todellisuutta).

Tämän eettisesti harmaan alueen mestariteos on mielestäni James Dickeyn Syvä joki*. Ja tarkoitan nyt romaania, en kulttuuriselle keskiluokalle siistittyä John Boormanin elokuvaa.

Syvän joen ristiriitaisen vaikuttavuuden voisi tiivistää ajatukseen, että romaanin kertojaminästä muodostuu tarinan edetessä yksi kirjallisuuden historian vastenmielisimmistä hahmoista. Kärjistäen: heikkoutta inhoava moraaliaan reflektoimaton "fasisti". Ja mikä häiritsevintä, Dickeyn romaania lukiessa mieleen kaiken tyylillisen ja muodollisen loistokkuuden lävitse huokuu ilkeä kysymys: voiko toinen ihminen muuttua julman kokemuksen jälkeen siitä ikävästi muistuttavaksi ja lopulta torjutuksi objektiksi? (Siksikö Jeesuksen kärsimyshistoria aina pitää esittää vailla inhorealistista kiusaamista ja kiduttamista? Voisiko hän esimerkiksi kirjaimellisesti raiskattuna olla kaikkien heidän vapahtaja, jotka häntä sellaisena nyt pitävät? Voisiko inhomme syvimmällä tasolla piinattu yksilö olla vapauttava metafyysinen sankarimme? Mainittakoon nyt tässäkin, ettei edes Mel Gibsonin verinen Kristuksen kärsimys tuonut tähän uutta näkökulmaa.*)


Ehkä tärkein seikkä Dickeyn romaanissa on, ettei hän kysy tätä kysymystä kirjaimellisesti vaan asettaa sen taiteessaan lähestulkoon nihilistisen eleettömästi esille. Se ilmenee romaanin "maisemassa". Syvä joki ei ole humaani taideteos siinä mielessä, että tarjoaisi lukijalleen tuota taiteen turvallisen lämmintä kättä ja yhteistä soppea humanismin kodissa. Sitä lukiessa on pakko miettiä jopa Dickeyn mahdollisesti fasistista heikkoutta halveksivaa asennetta maailmaan ja kanssaihmisiinsä. (Sitäkin olen miettinyt erään kanssalukijani myötävaikutuksella, oliko Syvä joki vastareaktio aikalaisen hippikulttuurin ihanteille.)

Minulle Syvä joki siis esittää kysymyksen, missä (itsessäni) kulkee heikkoutta halveksivan fasismin ja psykologisen inhorealismin raja? Missä inhoni rekisterit ja fasistiset arvot leikkaavat toisiaan? Milloin reaktiivisuus muuntuu asenteeksi ja lopulta aatteeksi?

Rajan voi ainakin yrittää vetää seuraavasti: Fasistin voi ajatella perustelevan arvojaan ehdottoman tilanteen logiikalla vielä sen jälkeenkin, kun sitä ei enää konkreettisesti tarvita; hänen arvonsa ovat ikään kuin ehdottoman tilanteen lisäarvoa jota hän varjelee odottaen sen uutta täytäntöönpanoa (ja tämä sopii tietysti myös kommunistiseen militaristiin). Juuri tämä säilytettävän lisäarvon uhka Olkikoirissa ja Syvässä joessa hämmentää humanistista mieltä.

Tätä lisäarvoa Kael mielestäni säikähtää Olkikoirissa, siis että sen tarina yleistää ehdottoman mutta kuitenkin satunnaisen tilanteen. Siksi Kael vaatii Olkikoiriin reflektoivaa - ja mielestäni samalla teosta latistavaa - etäisyyttä sisältöön. Kommentoidessaan Olkikoiria Kael selvästikin olettaa todellisuuden, jossa voimme kokea maailman "puhtain käsin", vailla pelottavaa ja impulsiivista konkretiaa jossa väärä ideologia aktivoituu.


Ikään kuin välihuomautuksena mainittakoon, että arvostamani Rambo IV on mainio esimerkki elokuvasta, joka on minulle tämän impulsiivisen väärän mutta juuri siksi haastavan ideologian puhtainta puristetta. Erityisesti se miten pasifistisen retkikunnan miesjohtaja on kirjoitettu. Hänelle tärkeintä on ideologian puhtaus: kun Rambo pelastaa retkikunnan naisen jokirosvojen piinalta, mies paheksuu tämän voimankäyttöä ohittaen naisen ahdistuksen. Kohtaus on manipulatiivinen ja kuuluu lajityypin tapaan perustella aseellista ratkaisua. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään helpompaa eettisessä ja moraalisessa haastavuudessaan.

Syvässä joessa (ja Olkikoirissa) juuri tuo tilanteen julman ehdottomuuden tuottama ideologinen lisäarvo ja ylijäämä ja se miten sitä vaistomaisesti haluaisimme psyykeeseen säilöä ja tarvittaessa käyttää, on niin hämmentävää, ei julma tilanne sinänsä. Se, miten kertoja romaanin viimeisillä sivuilla - Dickeyn sitä mitenkään eettisesti sovittamatta tai reflektoimatta - hylkää raiskatun ihmisen  ja kuinka julma kokemus alkaa elää kertojan äänessään kauniin kuulaana, lähes ideologisoituneena visiona, on kauheinta mutta myös kauneinta Syvässä joessa.
_


*Ks. myös kirjoitukset James Dickeyn Syvä joki sekä Pyhitetystä ja yliluonnollisesta kärsimyksestä, jossa Mel Gibsonin elokuvasta lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti