Minua on aina häirinnyt vanhan (raja kulkee kai jossain 40-luvulla) suomalaisen kirjallisuuden teatraalinen ja ylevöitetty kieli, ikään kuin halu erottautua taiteella aikansa kansankielestä. Esimerkiksi Juhani Ahon Juhaa en voi lukea muutamaa sivua enempää kun heti alkaa häiritä kauno(!)kirjalliset koukerot jotka pilaavat sinänsä hyvän ja suoraviivaisen tragedian. Tai ellei esimerkiksi Pentti Haanpään Noitaympyrä ehdottomuudessaan ja illuusiottomuudessaan olisi niin ajaton ja vaikuttava, en sen kieltä jaksaisi muutamaa sivua enempää.
Ja tämähän on tämä ajassa kuluminen siis juuri proosan ongelma: Kalevalaa ja Kanteletarta ihailen ja Kiven Sydämeni laulua, mutta Seitsemää veljestä en enää oikein tahdo jaksaa: tyypit huutavat kuin teatterilavalta yleisöön kääntyen että varmasti perällekkin kuuluu, eivät siis tunnu puhuvan romaanitodellisuudessa toisilleen. Kivikään ei siis enää pelasta kiistattomista kansallisista ansiostaan huolimatta minulle suomalaista klassikkoutta. Alastalon salissa taitaa olla niitä ainoita... ja tuo Noitaympyrä siis ajankohtaisessa ja tylyssä ehdottomuudessaan muttei sekään kielessään. (Siitä että pidän valtavasti Salista kuten jokainen blogini lukija tietää*, ei tässä synny ristiriitaa. Salissa kun koko avantgardistinen kakku on kirjoitettu tietoisesti liioitellen metakirjallisuudeksi jonnekin Kantelettaren ja yli hypättävine lukuineen Tristram Shandyn väliin ja siksi aikakautensa ohittaen... tai ainakin aikakauden kielelliset koukerot ja kliseet on hyvin tuohon tietoiseen meta-asenteeseen ja tyylittelyyn hukutettu; kyllä Kilpikin muissa teksteissään ärsyttävältä hienostelijalta tuntuu.)
Tämä suomalaisten klassikkojen kaunosieluisuus ja rahvaskielen killottaminen nousi jälleen mieleeni kun selailin Aune Tudeerin vuoden 1917 käännöstä Londonin Lumikenttien tyttärestä. Ihan toimivaa kieltä vieläkin, ei vihiäkään kaunoilusta. Luetutin sitä kohta täysi-ikäisillä tyttärilläni ja ihmettelivät hekin käännöksen ajattomuutta. Toinen käännös mikä sai miettimään moisia, oli nyt ilmestynyt painos Jalmari Finnen suomentamasta Monte Criston Kreivistä vuodelta 1911. (Laitoin Otavalle kyselyn sen kieliasusta, siis että onko suomennosta päivitetty vai onko se alkuperäismuodossaan. Sain vastauksen, että vain joitain oikeikirjoituksia on muutettu nykykieleen mutta siinä kaikki.) Myös Coloniuksen ja Krankin Kotiruoka vuodelta 1908 on ihan käypää kieltä nykyiselläänkin. Asiatekstin kun ei tarvinnut kaunoilla kansalle.
Selatessani näitä kirjoja ja ihmetellessäni niiden käännöksen ajattomuutta mietin, pitikö kääntäjiä aisoissa "liian" maltillinen alkuteksti, jotta kaunoiluun olisi syntynyt edes houkutusta. Kääntäjä ei siis ehkä päässyt toteuttamaan suomalaisen aikalaiskirjailijan tavoin taiteellista turhamaista itseään, mikä juuri oli tuhoisaa tuona aikana tekstin ajattomuuden kannalta. Kun vaikkapa tuota Ahon Juhaa lukee, niin muuhun johtopäätökseen en voi tulla kuin että liian paljon vapautta oli kirjoittaa puhutun rahvaskielen tai liian suoran proosaviihteen rinnalle jotain ajattomampaa, ikuista (ja kuinkas sitten kävikään). Murrosikäinen kaunokirjallisuutemme ei luottanut vielä kylliksi itseensä kirjoittaakseen rohkeasti suoraan ja rahvaasti.**
Sitten kaikesta tästä tuumailusta heräsi vielä vihoviimeinen kysymysten kysymys: miksi kukaan ei puhu suomalaisten klassikkojen kääntämisestä nykysuomelle? Kun kerran ulkomaan klassikkojenkin kohdalla siitä niin tärkeänä välttämättömyytenä puhutaan. Joku kumma tabuisuus tähän liittyy. Eikä alkuperäisten katoaminen kirjallisuushistorian uumeniin ole ongelma. Julkaistaisiin sitä vanhaakin vain uuden rinnalla. Ahon Juhan haluaisin lukea nykysuomella ja maistella tylyn eleetöntä parisuhdetragediaa. Ja kyllä ne veljeksetkin varmasti taas ainakin ihan uteliaisuudesta minullekin kelpaisivat.
Kyllä! Jos olisin yläasteen tai lukion opettaja, pistäisin oppilaat suomentamaan ilmeeltään auttamattoman vanhentuneita kotimaisia klassikkoja.
_
*Ks. Kirjoittamisen kopeus ja Milloin teatterin näyttämö ja valistuksen katedeeri muuttuivat mielen maisemaksi suomalaisessa kirjallisuudessa?
**Olen kysynyt ranskalaisia klassikkoja alkukielellä lukevalta blogistilta, ovatko ne nykylukijalle todellakin yhä ns. käypää kamaa ja hän piti niitä täysin kurantteina vielä nytkin. Vaikuttaa siis siltä, että tässä kotimaisten klassikkojen kielellisessä hienostelussa on siis kyse kulttuurimme nuoruudesta, puberteetista. Asiatekstit kyllä olivat suhteellisen ajatonta kirjoittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti