MYÖTÄTUNNON TUOLLA PUOLEN

Rikosseuraamustyön periaatteena on usko ihmisen muutokseen. Siksi olisi tuomittava vain ihmisen teot eikä häntä itseään. Mutta myönnettävä on että kummasti se helpottaa, jos tekijä uskottavasti katuu ja sillä tavoin ilmaisee tuota tuomitsematonta ihmistä. Senkin olen kokenut onneksi suhteellisen monta kertaa.

Itse en osaa uskoa tekojen tuolla puolen ilmenevään olemukselliseen ihmisyyteen. Sadisti joka ei koskaan ilmaise katuvansa ja kärsivänsä teoistaan (muuta kuin sosiaalisena uskottavuuden ongelmana), tekee minulle vaikeaksi subjektin ja teon välisen erottelun. Mutta koska peilisoluni mitä ilmeisemmin toimivat suhteellisen moitteettomasti ja siksi kykenen tuntemaan myötätuntoa toista ihmistä kohtaan ja samastumaan häneen lähestulkoon painovoiman kaltaisella luonnonlain voimalla, julminkin sosiopaatti on liiaksi kaltaisensi jotta voisin nähdä hänet absoluuttisena toiseutena.

Miten siis reagoisin, jos ihmisvihainen rikoksiin syyllistynyt nihilisti, selkeä psyko- tai sosiopaatti, vaatisi tulla erotetuksi ihmisyydestä ja tekojensa ohella myös itsensä tuomitsemista? Vaatisi että pahuus olisi osa häntä? Ihan vain uhmatakseen hyväntahtoisuuteen perustuvaa humanistista maailmankuvaani. Pitäisikö minun olla kuulematta tätä osaa hänen ihmisyydestään? Tai määriteltävä hänen olemuksensa sairaudeksi tai traumaksi tai vaikkapa sitten niiden peilisolujen toimimattomuudeksi? Määriteltävä siis paha jonkinlaiseksi hyvän alakäsitteeksi sekä hylättävä vapaan tahdon merkitys hänen toiminnastaan? (Tosin silloin vapaa tahto on kyseenalaistettava myös itseni suhteen; peilisolujeni efektoima hyvyyteni kun ei tee tahtoani välttämättä sen vapaammaksi kuin pahuus hänen tahtoaan.) Pitäisikö minun tehdä siis toisesta ihmisestä hyvyyteni tahdoton objekti ja vapautua sillä tavoin hänestä ja samalla sisäisestä eettisestä ristiriidastani?

Nämä kysymykset ovat mainitussa kovin teoreettisessa mutta mahdollisessa esimerkissä väistämättömiä. Ne kuuluvat tietoisen ja jaettavaa kieltä käyttävän olennon kohtaamiseen ammattiin katsomatta. Omassani tuo tilanne vain voisi olla todennäköisempi kuin vaikkapa linja-autonkuljettajalla.

Missä määrin siis voin olla tuomitsematta ihmistä hänen tekojensa, tai tarkemmin, hänen omiin tekoihinsa suhtautumisen perusteella? Siinäpä kysymys, johon minulla ammatillisen etiikkani pohjalta kuuluisi olla suhteellisen valmis vastaus. Ja olenkin sen pystynyt itselleni antamaan. Nimittäin Ajan kiertotietä myöten. Se kun on hyväntahtoisia peilisolujammekin toimivampi luonnonlaki kun kysymme, mikä meissä kaikissa, taustoihimme ja patologioihimme katsomatta, on yhteisintä. Kun uskon ihmisen muutokseen, uskon hänen muutokseensa ajassa eikä missään muussa. Mitään muuta ihmisyyttä ei ennen tätä tarvitse olettaa.

Satunnaisesti meitä epäilemättä yhdistää ja erottaa perimä, onnettomuudet, lähimmäistemme julmuus, persoonallisuutemme tyyppi, viivästymiset kehityksessämme, sairaudet ja sattuma. Tähän kaikkeen voi suhtautua myötätunnon, ammatillisuuden tai jopa säälin rekistereillä, mutta aika on niistä vapaa. Sen koen jaettavaksi vähiten satunnaisella ja "moraalittomalla" tasolla. Tulevaisuutemme on yhteisintä apriori. Sen kautta jaamme muutkin inhimilliset omanaisuutemme; juuri aika tekee niiden jakamisen välttämättömäksi. Kaikki muu on toissijaista. Ihminen jota jopa vihaisin ja inhoaisin nyt siksi, että hän siekailematta nauttii tuottamastaan pahasta katumatta sitä, voi tietämättömässä yhteisessä tulevaisuudessamme saada odottamatonta apua neurologialta ja kokea äkillistä myötätuntoa ja katumusta - nähdä kuin sokea joka saa näkönsä takaisin. Tätä mahdollisuutta ei keneltäkään kukaan toinen ihminen saa (kuolemantuomion kannattajien tavoin) riistää.

Koska on siis mahdotonta tietää todennäköissyyttä tarkemmin edes omaa tulevaisuuttaan, koska siis ajassa olemme itsekin itsellemme vieraita, tulevaisuutta ei vain saa vaan ei myöskään voi määritellä toiselle. Siinä se ontologinen paikka ja aika, jossa jokaisen ihmisen kohtaaminen - jopa hänen itse sitä tahtomatta - on mahdollista.