tiistai 29. huhtikuuta 2014

TAIDE KOMMUNIKAATIONA (Taide 5/14)

En ole taiteen ammattilainen enkä kriitikko, mutta "kulutan" taidetta ja pohdin sen olemusta mielelläni. Itselleni taide ja taiteen filosofia tarkoittavat tärkeältä osin eläytymistä ja siitä kommunikoimista, siis yhteisöllistä toimintaa.

Tämän yleisö - johon siis itse kuulun - kyllä aika hyvin ymmärtää jo asemastaan käsin. Taiteilijalle asia tuntuu olevan usein ongelmallisempi. Jossain vaiheessa prosessia hän ikään kuin näyttää irtaantuvan tästä yhteisestä ja jaetusta oliosta, teoksestaan, ja jättää sen yleisönsä vapaasti määriteltäväksi olematta enää itse osa tuota yhteisöä. Tekemisiinsä kyllääntyminen tietenkin on ymmärrettävää, mutta kyllä usein selitteeksi niistä vetäytymiseen kuulee haluttomuuden selittää teoksiaan.

Ja kyllä: teos puhuu puolestaan. Mutta miksi siitä pitäisi vetää se johtopäätös, että tekijän kuuluisi vaieta (ja sillä tavoin paradoksaalisesti jopa korostaa ja mystifoida tekijyyttään)? Eikö juuri teoksen alkaessa puhua itsenäisesti ja tekijän vieraannuttua siitä myös tekijästä tule osa kommunikoivaa yhteisöä? Eikö teoksesta tule juuri tuolloin myös hänelle yhteisönsä kanssa jaettava yhteinen ja vieras olio, jota hän ei selittämällä pysty tukahduttamaan? Siitäkin huolimatta, että juuri hän tuolla oliolla on pyrkinyt jotain viestimään ja siksi ehkä siitä jotain enemmän kokee tietävänsä? Sillä miksi tekijän sisäisen tiedon pitäisi olla enemmän teosta typistävä kuin yhteisöä rikastuttava seikka?

Vai käyttääkö tekijä itsekään sitä huomaamatta ehkä valtaa vaikenemalla, irtisanoutumalla vuorovaikutuksesta? Nousee sillä tavoin yhteisöllisen toiminnan yläpuolelle saaden siitä jotain määrittelemätöntä nautintoa? Ikään kuin taiteilija olisi raivostuttavan vaatimaton illan isäntä, joka vähättelee tarjoiluaan siinä toivossa, että juuri vaatimattomuus tekee hänestä ylittämättömän kaikessa etevyydessään.

Itseä ja muita kuunteleva ja korjaava puhe on uutta luovaa ja olemista avaavaa toimintaa. Ilman sitä edes niissä heideggerilaisissa talonpojan kengissä ei ole totuuden tapahtumista. Väitän, että ajatellaksemme enemmän meidän kaikkien on puhuttava enemmän mutta tietenkin aina vain terkemmin ja eläytyvämmin. Tähän taide ja sen filosofia antaa tilaisuuden jos mikään. Toisin sanoen se luo elämyksellisen tilan, jossa kohdata itsensä muiden ja muut itsensä kautta. Taide on elämyksellistä minuuden jakamista ja vaihtoa siinä määrin, kuin se ehkä yleensäkään on mahdollista.

John Deweyta mukaillen väitän lopuksi seuraavaa: Vasta taiteen ajatteleminen ja siitä puhuminen tekee taiteesta sitä, mitä siitä mielestäni pohjimmiltaan haemme: elämäntuntoa tihentävää yhteisöllistä toimintaa.*
-
*John Dewey: Taide kokemuksena, s.15

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti