"Yritän lukea Beckettiä, tällä kertaa Molloyta, mutta se vaatii minulta liikaa uskonnollista mieltä; tämä turhuuden apostolius, lannistunut maahan tuijottelu, jumalan ja tarkoituksen katoamisen romantiikka; absurdius uskonnon korvikkeena; totisuuteen verhottu hengellinen pettymys... Kuvittelen Nietzschen lukemassa Beckettiä ja uskon, että hän olisi nähnyt tässä liikaa kristillistä reaktiivisuutta; kaunaa tyhjyyttä kohtaan. Mutta siihenhän synkkyyden ja tarkoituksettomuuden apostolius aina perustuu, pettymyksestä viriävään kaunasn tyhjyyttä kohtaan. Kyllä. Nietzschen mielestä Beckettin tyhjyys olisi ollut itsetarkoituksellisen pimeää, eikä siinä hänen mielestään olisi ollut vähäisintäkään vetovoimaa ilman uskonnollista kaikupohjaa.
Sitä vastoin Salingerin Siepparia hän olisi rakastanut. Caulfieldin vapauttavaa epäluotettavuutta vailla kaunaista vakavuutta."
Noin kirjoitin tämän blogin jutussa Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa. Pettymys liian satunnaiseen ja tarkoituksettomaan olemassaoloon on minulle uskonnottomana ihmisenä kummallinen pakkomielle, johon jatkuvasti tunnun törmäävän muuten ihan järjellisissäkin asiayhteyksissä. Sitä haudotaan aina vain, viimeksi tuossa otsikossa mainitussa Helsingin Sanomien Jani Kaaron kolumnissa 2.4.2014
Että ensin ikään kuin halutaan uskoa johonkin joka on sitten menetetty tieteen seurauksena ja sitten kaivataan sitä takaisin... Uskonnottomana minulle tuota poissaolon kohdetta ei vain ole ja siksi se ei aiheuta myöskään tyhjää paikkaa sen enempää ulkoisessa kuin sisäisessäkään todellisuudessani. Joulupukkiinkin olen joskus uskonut mutta kun huijaus paljastui, en ole loppuelämääni ollut joulupukin poissaoloon pettynyt... Tosin joulupukin olemassaoloa tai olemattomuuttahan ei voi todistaa jumalaa paremmin. Kaikki kerrat jotka paljastuivat isiksi ja veljiksi, voivat vain olla sen oikean pukin korvaavia kertoja; juuri samaan aikaan oikea pukki saattoi olla vaikkapa naapurissamme. Eli Hyvää Joulua siis kaikille jo nyt: Joulupukki voikin olla olemassa!
Jokainen joulu ilman pukkia ei siis ole minulle pettymys. Ei myöskään elämä ilman jumalaa ja turhinta mitä voisin tietää, olisi olemassaolonsa tarkoituksettomuuteen pettynyt itseni kaltainen ateisti. Jo hänen ajattelemisensa tuntuu neliön tunkemiselta ympyrään
Olennainen huomio Beckettistä, inspiroi minua kovasti! Voi näyttää siltä, että hänen kirjoituksissaan vallitsi jonkinlainen askeettinen ihanne, maailmasta pois kääntymisen ele. Toisaalta mainitsemasi itsetarkoituksellisuus viittaa toisaalle: ei tarkoituksettomuuden tarkoituksellisuutta vaan itsetarkoituksellisuus! Ei tyhjyyden vakavuutta vaan leikkiä tyhjyydellä - Beckett humoristina. Jos asiaa ajattelee tältä kannalta, reaktiivisuuden vaikutelma hälvenee hiukan.
VastaaPoistaMP
Lueppa Siepparin uus käännös - ellet alkukielellä sitä sitten ihan lue. Se se vasta on kaunista ja vapautunutt leikkiä tyhjyydellä! Sen romaanin valtavuutta tässä suhteessa ei oikein ole huomiotu. (Kiitos terävästä kommentista!)
VastaaPoistaLuen!
VastaaPoistaJa mm. tossa beckettniitzejasiepparijutussani tässä blogissa avaan teesejäni siepparista lisää jos kiinnostaa.
VastaaPoista