tiistai 15. heinäkuuta 2014

KANTIN KEHÄ

Mitä Kant sittenkään toi lisää Humen ongelmaan? Eikö hän kategorioillaan vain siirtänyt Humen tuskaileman syyn ja seurauksen havaitsemattomissa olevan lain ruumiimme ulkopuolelta sen sisäpuolelle? Ajatukselle havaintojen takana olevasta säännöstä sinänsä vain määriteltiin uusi paikka ja sitten uskottiin oman ruumiin todistusvoimaan apriori. Siis sen saman ruumiin, joka sekin on osa sitä ajattelun objektia, luontoa, jota kutsumme ulkopuoleksi ja jota piti epäillä. Eikö Kantin taikatemppuun sittenkin tarvittu uskoa aineettoman sielun kaltaiseen järkeen, joka sitten voi luoda kolmannen tilan sisäisen ja ulkoisen väliin ja mahdollistaa sisäiselle epäilemättömän muodon ja ulkoisille olioille niiden mahdottomuuden?

Eli palatkaamme vapaasti muotoillen Descartesiin. Ainut mitä on mahdotonta epäillä, on että jokin ajattelee. Siinä on mielestäni lähestulkoon uskottavin ajatus, mitä filosofiassa on koskaan ajateltu. Kant vain muotoili sen uudelleen käyttämällä liikaa turhia sanoja siitä, mikä ei ole mahdollista. Siis puhumalla turhaan olioista itsessään. Ja uskoi tässä filosofisessa taantumisessaan sitten keksineensä jotain ehdottoman uutta ja epäilemätöntä vaikka keksikin vain järjen kategoriaksi nimittämänsä metafyysisen ja epäilemättömän hengen. Siirsi ulkoisen suhteen aikaan ja paikkaan sisäiseksi entiteetiksi.

Kantista ei todellakaan ole hyötyä kaltaiselleni pragmatistille. On täydellisen hyödytöntä todistella olioiden sinänsä mahdottomuutta. Tai kuten John Dewey asian kiteyttää, "lääkärin on hyödytöntä pinnistellä mielikuvitustaan ja ajatella, että sairas ihminen on joukko kategorioiden järjestämää aistimellista dataa". Todellakin. On turhaa käyttää mielikuvitustaan, jos sjattelee huonisti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti