"Aivan kuten usko siihen, että maagiset seremoniat säätelevät kylvön kasvua täyteen tähkään tukahduttaa yritykset tutkia luonnollisia syitä ja niiden vaikutuksia, samalla tavalla dogmaattisten sääntöjoen omaksuminen toiminnan perustaksi kasvatuksessa (---) heikentää pyrkimystä selvittää edellytyksiä, jotka liittyvät järkevien suunnitelmien laatimiseen." Näin John Dewey teoksessa Pyrkimys varmuuteen sivulla 42.
Usko kasvatukseen elää niin vahvana, että tuntuu kyseenalaiselta edes epäillä sitä. Vielä senkin jälkeen kun huomaa kasvatettavan jo ymmärtävän, mitä häneltä odotetaan, haluaa yhä muokata tuota ymmärrystä. Syy ymmärryksen ja toiminnan ristiriitaan kun tuntuu aina vain olevan kasvatuksen riittämättömyydessä tai väärässä metodissa kasvattajan ymmärtämättä, että on astuttu jo valtakamppailun puolelle. Velvollisuuksien ja oikeuksien eli yhteisen tilan hallinnan, tai tarkemmin: hallinnan tunnun rekisteriin. Silloin ymmärryksen ja toiminnan ristiriitojen mahdolliset syvemmät syyt, ehkä temperamenttiset tai jopa patologiset, jäävät liian helposti huomiotta ja lapsi täydellisen yksin. Ihmisestä on löydettävissä se subjektiivinen raja, jossa kasvatus ei enää ole vastaus ja jonka jälkeen siitä tulee kasvattajien välinen projekti.
On selvää, että yhteisö ja sen jakama tila voi toimia vain yhteisten sopimusten ja niiden mukaan toimimisen myötä. Ja tämän tilan ja siinä vietetyn ajan funktiossa juuri piilee kodin ero muihin yhteisöllisiin tai yhteisöja jakaviin tiloihin, kuten työpaikkaan tai vaikkapa vankilaan.
Annan kaikkien tunteman esimerkin. Kun teini-ikäinen lapsemme jättää huoneensa siivoamatta, herää meissä vastustamaton halu kasvattaa häntä, muokata siis hänen ymmärrystään ja asennettaan. Ja kuitenkin hän on jo useamman kerran siivonnut sen tietäessään saavansa ikäisiään vieraita. Hän on siis pragmaatikko, joka odottaa todellisuudelta ja velvollisuuksiltaan mielekkyyttä. Hänen asenteessaan ei siis ole vikaa. (Samaahan aikuinenkin odottaa instituutioilta, joiden tasa-arvoinen tai -arvoton jäsen hän on.) Kun isä tai äiti vaatii oman huoneen siivoamista an sich, se tuntuu perusteettomalta, koska olemisen tila ei ole yhteinen ja siksi myös työn yhteisyys on mieletöntä. Sitä tehdään vain valtaa pitävän tyydyttämiseksi. Onneksi tämä asetelma ratkeaa, kun nuori muuttaa kotoaan (ja siivoaa siellä sitten ihan itsenäisesti sitä vähän isompaa omaa huonettaan, tiskaa astiansa ja jaksaa pyöräillä matkansa).
Vankilassa ja työpaikalla tilanne on tietenkin toinen. Siellä ei vangin vapautumista tai nuoren kollegan eläköitymistä odottaen voi langeta oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen huolettomaan välitilaan ajautumatta anarkiaan tai yhteisöä hajottavaan eriarvoisuuteen. Koti on tila, jossa tämä "lankeaminen" on mahdollista kunhan ei liikaa usko kasvattamiseen. No, tietenkin lapsensa sotkujen siivoaminen itsenäistymiseen asti on ärsyttävää. Mutta lasta se ei ainakaan entisestään sisäisesti huononna. Ellei lapsensa kohdalla ole kyse persoonallisuushäiriöstä (jolloin itsepintaisesta kasvatuksesta tulee vieläkin enemmän järjetöntä valtataistelua), hän kyllä on jo tullut tietoiseksi vanhempiensa ja sisarustensa närkästyksestä yhteisistä sopimuksista lipsuttaessa. Jo sisäistettyä herruutta ei enää erikseen tarvitsee kasvattamalla korostaa. Hän jo ymmärtää velvollisuuksiensa käytännöllisen funktion vaikka ei sitä täysimittaisesti vielä toteuttaisikaan. Itsenäistymistä voi siis odottaa kasvatuksen metafysiikan sitä pahemmin häiritsemättä. Jopa iloiten siitä lapsensa kanssa.
Väitän siis, että kasvattamien on pitkälti aikuisten välinen ongelma. Tai siitä aivan liian helposti tulee sellainen. Se elää meissä kasvattavaksi esimerkiksi luultuna, mutta pahimmassa tapauksessa ihmissuhteita tuhoavana turhamaisuutena vielä senkin jälkeen, kun se on käynyt tarpeettomaksi lapsessa. Nöyrrynkö tiskaamaan astiat sen jälkeen, kun olen liian monta kertaa käskyttänyt asiasta lastani? Ehkäpä juuri niin onkin tehtävä. Ehkä juuri se onkin suurinta uskoa hänen sisimpäänsä.
(Iloista 18-vuotispäivää tyttärilleni!)
-
P.S.
Suosittelen kirjoitukseni oheislukemiseksi Judith Harrisin kiisteltyä teosta Kasvatuksen myytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti