perjantai 1. elokuuta 2014

KIRJALLISUUDEN KURT COBAIN eli kuuluuko Thomas Bernhardia ottaa vakavasti?

Luin juuri Thomas Bernhardin Betonin. Yritin ensin Kyllää ja Hakkuuta mutta en jaksanut ainakaan vielä kumpaakaan. Mutta Betoni koukutti. Kommentoin tämän kirjoituksen raakaversiolla Mika Kukkosen Taas yksi kirjablogiin suurinpiirtein aiheesta fiktion rajat ja kirjailijan asemointi siinä. Bukowski ja Bernhard tulivat minulle heti mieleen. Bukowskin kohdalla tuo kysymys kirjailijan asemasta tekstissä ei ole hirveän tärkeä. Bernhardin kohdalla kirjailijan ja kertojan suhde on oleellinen.

Onko kyse kansallisia ja henkilökohtaisia patologioitaan yleistävästä Thomas Bernhardista (jolloin en jaksaisi hirveästi kiinnostua) vai niitä liioittelevasta ja siten lukijaa henkisestä unestaan elämän riemukkuuteen herättelevästä satiirikosta (jolloin taas hyvinkin kiinnostun... ja kyllä: ajattelen elämästä ja olemassaolosta noin positiivisesti silläkin riskillä että uskottavuuteni kärsii)? Onko Bernhard siis sittenkin julmin ja itsetuhoisin satiirikko sitten ikinä? Olenkin sitä mieltä, että jos Bernhardin kyynistä puolta lukee liian tosissaan, hän on tylsä.

Mutta antoiko Bernhard tylsyyteensä edes itse mahdollisuutta? Vai vittuiliko se vain meille jotka haluamme ottaa kirjallisuuden liian vakavasti? Siis meille, jotka ylensimme itsemme eläytymällä hänen kipuunsa? Oliko Bernhard kirjallisuuden Kurt Cobain joka vittuili hänen sairauttaan romantisoivalle ja hänet fetisoimalla itseään pakenevalle yleisölle liioittelemalla rock-kliseitä?

Onko Bernhardin kertojiin samastuminen siis luovaan ansaan menemistä? Halusiko hän itse sitä ja siksi loi näitä ehdottomia henkilöitä? Tilanne on vähän sama kuin Haneken Funny Gamesissa, joka olisi hylättävä jotta lukisi sitä oikein (eli väkivallan katsomisen järjettömyytenä tekijän itsensä mukaan). Ovat nämä itävaltalaiset sitten kummallisia...

No. Betoni siis luettu ja uskon sen upeasta lopusta saavani ehkä vastauksia. Rouva Härdtlin kertomus saa Rudolfin ehdottomuuden sittenkin säröilemään. Hän ei todellakaan jaksa olla loppuun saakka se kyyninen nihilisti, jota lähes koko kirjan ajan vakuuttelee itselleen ja lukijalleen olevansa. Kirjan viimeiset kolme riviä, joissa Rudolf syötyään suuren määrän unitabletteja herää lopulta pelosta suunniltaan, kääntävät kaiken luetun ehkä jos ei päälaelleen niin melkein. Mistä Rudolf on suunniltaan? Oliko Härdtlin pariskunnan julma rakkaustragedia jopa hänelle liikaa? Pettikö rouva Härdtl tehdessään itsemurhan (mikäli oikein käsitin) Rudolfissa sittenkin kytevän pateettisen ja melankolisen romantikon? Ettei rouva Härdtlistä sittenkään ollut Rudolfin ihmisvihan kannattelijaksi?

Pateettisen romantikon? Minusta Bernhardin ehdottomuuden voi todellakin nähdä pateettisena ja romanttisena. Väitän että jokainen vähänkin nihilismiin viettävä viisastelija on romantikko, joka etsii nihilisminsä ylittävää ehdotonta objektia. (Nietzschen koko filosofia oli tätä etsimistä, tai jopa sen julistamista yleisölle.) Betonissa tämä toteutuu viimeisillä sivuilla ja lopulta viimeisillä riveillä vaikuttavasti.

Mutta missä määrin Bernhardin pateettiset kertojat on tulkittava hänen teoksiaan määritteleviksi ääniksi? Hänen omaksi äänekseen? Vai tarjosiko hän siis niitä meille vain ivatakseen myös lukijoitaan. Luodakseen ärsyttävän metatason? Myös se jos mikä tekisi Bernhardista kiinnostavan kirjailijan. Tosin edelleen romanttisen.


-
*Ks. kirjoitus Hassuja leikkejä Salossa (ja kirjoitukseni Pessimistin yksinäinen sydän voisi olla Bernhardin kirjoittama näytelmä hänen ikuisesta turhautumisestaan tullessaan liian tosissaan otetuksi...)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti