lauantai 2. elokuuta 2014

MINUUDEN JA JUMALAN HUONOSTA RINNASTAMISESTA

Kiitos taas Mika Kukkosen blogin, sain syyn kirjoittaa ja tulla luetuksi. Sieltä nappasin kirjoituksesta Mini-Zarathustra tämän Richard Haymanin ajatuksen siitä, mistä jumalan kuolemaakin syvemmästä Nietzsche kirjoittaa: "Jumalan poissaoloon saatamme tottua, mutta miten kommunikoida, jos usko kieleen ja totuuteen menetetään? Jos usko minän koherenttiuteen menetetään, niin kuinka saatamme ajatellessamme tietää, kuka ajattelee?"

Haymanin mukaan Nietzsche kirjoittaa siis ajattelumme jumalaakin syvemmistä rakenteista. Minusta Haymanin vertaus jumalan ja minuuden välillä kuitenkin ontuu ja siksi hän ei myöskään Nietzschen suhteen mielestäni sano mitään aidosti kiinnostavaa.

Onko minuus jumalan kaltainen epäilyn objekti, jonka suhteen filosofi meitä aidosti voisi horjuttaa? Jumalan merkitys selittävänä voimana ja vaikuttajana on hapertunut ja sen asema siksi marginalisoitunut. Minuus taas ei selitä mitään vaan on selittämisen tarpeen ehto. Se vain on. (Samaa voi sanoa vapaasta tahdosta mielekkään kommunikaation rakenteena ja ehtona: minun on uskottava kuulijani vapaaseen tahtoon jotta koen puheeni mielekkäänä; ks. kirjoitus Vapaan tahdon lumeesta.) Jo minuuden - ja vapaan tahdon - epäily ajattelemisen avulla, filosofoimalla, on hötyistä metafysiikkaa. Edes Nietzschellä ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa - ja onko Descartesin jälkeen kenelläkään ollut?

Jos minästä ja vapaasta tahdosta kuitenkin haluaa puhua uskomuksina, voi sanoa niiden olevan ainoita universaaleja ja välttämättömiä uskomuksia, mikäli haluamme säilyttää tuntemamme yhteiskunnan ja käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, syyllisyydestä ja syyttömyydestä sekä kommunikaatiosta. Mutta minuuden ja vapaan tahdon nimittäminen uskomukseksi ei yhäkään tuo niihin mitään lisää, koska niiden aitoa olemassaoloa ja tehtävää maailman selittäjinä on mahdotonta testata. Samasta syystä niiden poissaoloon ei voi tottua samalla tavoin kun jumalan, jonka tarpeettomuuden moraalin ja maailman selittäjänä olemme enemmän tai vähemmän hyväksyneet. Uskomuksella ei niiden kohdalla ole mitään käyttöä, kuten Wittgenstein sanoisi.

Haymanin virhe on siis siinä, että hän pitää uskomuksen kohdetta, eli jumalaa, uskomuksen mahdollistaman metatason, eli minuuden, kaltaisena ja siksi yhtä mielekkäästi epäiltävänä ja samalla tavoin katoavaisena.

2 kommenttia:

  1. Haasteena lainaan sinulle taas katkelman, tällä kertaa Shlomith Rimmon Kenanin "Kertomuksen poetiikasta". Puhe on siitä, onko pysyvien minuuksien rakentaminen fiktiossa passé.

    "Paitsi ilmoituksia Jumalan, humanismin, tragedian kuolemasta meidän vuosisatamme on kuullut julistettavan myös henkilön kuolemaa. "Nykyisessä romaanissa vanhentunutta ei ole romaanimaisuus vaan henkilö", sanoo Barthes. "Erisnimeä ei voi kirjoittaa."

    ...

    "Nathalie Sarraute ei vastustanut vain psykologisen syvyyden ideaa vaan myös sen seurausväittämää, yksilöllisyyden ideaa – hän keskittyi "anonyymiin, "esi-inhimilliseen" kerrostumaan kaiken yksilöllisen variaation alla. Hän toivoi, että hänen lukijansa "sukeltaisi ja uppoutuisi lopullisesti substanssiin, joka on anonyymi kuin vesi, magmaan, jolla ei ole nimeä eikä ääriviivoja.""

    VastaaPoista
  2. Terve ja kiitos! Minulle Barthesin ja Sarrauten ajatukset ovat mielekkäitä eettisenä retoriikkana, pyrkimyksenä häiritä eräänlaista lukijan ontologista kolonialismia. (Sama koskee Derridaa joka on minulle eetikko ja ehkä tärkein sellainen.) Muuten koen tuon jonkinlaisena ihmisen viehtymyksenä aineesta vapautumiseen siten, että kokemus läsnäolosta kuitenkin säilyy. Henkeä ja ainetta jakavana filosofiana. Tätähän idän ja lännen filosofiat janoavat uskontojen rinnalla. Ilman tulkitsemaani eettis-poliittista retoriikkaa Barthes ja Sarraute ovat minulle ainakin noiden sitaattien perusteella läsnälon metafyysikkoja jos ketkä.

    Huomaatko Mika kun nauta märehtii heti kun heität heiniä sen eteen!

    VastaaPoista