Silti hiipii mieleeni läsnäolon petollinen metafysiikka, joka uskoo aina kokonaisuuden olevan osatekijää enemmän. Nimittäin kun mietin, että mikä yksittäinen kokemus riittäisi edustamaan puhdasta olemassaoloni iloa? Että mikä tekee yksittäisestä kokemuksesta kokonaisuuden osana validin? Yksi Sopranosin jaksoko vai pitääkö katsoa kokonainen tuotantokausi vai kenties jopa odottaa, että sarjan valmistaminen lopetetaan ja tehdä vasta sitten arvio siitä, kannattiko tämä kaikki? Mikä täällä oikein riittää? Lasillinen likööriä vai pikkuisen enemmän? Että vähän tuntuisi? Kun ajattelen olemassaoloani suorana ja katkon se osiin, ymmärrän jotain. Osa, edes pikkusievin nousuhumala, ei voi olla kokonaisuutta vähäisempi jos kokonaisuus itsessään on arvokas. Niin kuin satunnainen olemassaoloni tietenkin on. Osatekijän arvokkuus ei vaadi kokonaisuutta tai - mikä on ehkä sama asia - metafyysistä arvottajaa tuekseen.
Näin kirjoittaa Seppo Tanninen blogikirjoituksessaan Maailma vastaan taidemaailma:
"Nykyään ihmisten todellisuususko on niin vahvaa, että tuskin kukaan enää pelkää taiteen sekoittuvan todellisuuteen ja turmelevan ihmissielua. Kuitenkin nämä ”antiikkiset” ajatusmallit jylläävät yhä vieläkin ”sieluissamme” ja mielipiteissämme pitäen yllä vihamielistä asennetta kaikkiin taidemuotoihin. Olipa kyse taiteen merkityksestä elämän tärkeänä sisältönä, taiteilijoiden toimeentulosta tai taiteen asemasta kouluopetuksessa, niin nuo väärät ajatusmallit pomppaavat esiin suoraan ikiaikaisista ajattelutottumuksistamme. Vaikka juhlapuheissa niin usein toista todistetaan."
Tuosta mainitsemastani maailman pilkkomisestahan tässäkin on kysymys, yksityiskohdan arvokkuudesta tai arvottomuudesta kokonaisuuden osana. Kommentoin Sepolle näin:
"Juuri näin Seppo! Taiteen vähättely on läsnäolon metafysiikkaa, jumalan kaipuuta, kiittämätöntä pettymystä satunnaiseen ja juuri siksi täydelliseen olemassaoloomme. "Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin'."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti