Länsimaisen filosofian historiassaan Bertrand Russell kritisoi John Deweyn pragmatistista totuuskäsitystä. Sivulla 417 Russell kirjoittaa hänen ja Deweyn tärkeimmän eron olevan siinä, että kun hän arvostelee uskomusta sen syiden perusteella, Dewey arvostelee sitä sen seurausten perusteella. Russellin mielestä Dewey siis kääntää uskomusten logiikan päälaelleen.
Eli pragmatismissa totta on se mikä toimii? Näinhän se tulee helposti tiivistettyä. Mutta väärin se nähdäkseni sittenkin menee. Deweyn pargmatismia kun on mielestäni luettava juuri antiikin filosofiaa ja sen metafyysistä totuuskäsitystä vasten. Eli sitä antiikin "ensimmäisen filosofian" ajatusta, että filosofia käsittelee perimmäistä ja pysyvää entiteettiä, demonstroi sitä. Tämän käsityksen Deweyn mukaan tieteellisen testaamisen ja toimimisen periaate lopulta muutti, tosin ei täydellisesti koska ajatus pysyvästä entiteetistä kummittelee mielessämme yhä, mikä uskonnossa tietenkin näkyy kirjaimellisesti.
Deweyn filosofia on siis nähdäkseni tämän filosofisen perinteen kriittistä kommentointia. Siinä valossa se näyttäytyy mielekkäänä ja pystyy vastustamaan Russellin kritiikkiiä. Ja tuskin Deweykään tai kukaan muukaan pragmatisti ajattelee valkoisen valheen olevan totta siksi, että se saa aikaan halutun lopputuloksen. Tai että kun tarkoitus pyhittää keinot, siitä tulee totuuden ilmaisua. Lopputulos voi toki olla näissä tapauksissa eettisesti oikea, mutta epätosin perustein.
Enkä usko, että edes Dewey saattoi ajatella toiminnan ja tieteellisen testaamisen olevan mahdollista ilman minkäänlaista ideaa ennakoitavasta pysyvyydestä. Vähintäinkin tällainen "käytännöllinen metafysiikka" tarvitaan maailman mielekkääseen kokemiseen ja vaikkapa siihen, että voi kirjoittaa niin kuin Dewey Pyrkimyksessä varmuuteen sivulla 73 kirjoittaa:
"On eri asia saada tukea argumentilta, joka seuraa mielivaltaisesti oletetuista premisseistä, ja argumentilta, joka tuo esiin jo elintärkeisiin tosiasioihin perustuvien väitteiden seuraukset."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti