Rohkenen leikkiä ajatuksella, että
Kantin reaktio Humen syyn ja seurauksen aiheuttamaan neuvottomuuteen oli reaktio lacanilaisen reaalisen* mahdottomuuteen. Objekti pikku a:n pakottamaan liikkeeseen.
Kantille Humen neuvottomuus oli tuskastuttavaa, koska se oli liian reaalista. Siinä aineen tympeä ylijäämä tuntui huolestuttavasti vievän voiton kaikkeen sulautuvasta ja kaiken selittävästä järjestä ja hengestä. Siksi hänen oli rakennettava mahdottomuus. Toisin sanoen lausuttavissa ja kuviteltavissa oleva reaalinen eli kategorioilla perusteltu subjekti, järki; ratkaistava ulkoinen arvoitus tuomalla se subjektiin, sisäisyydeksi (kykenemättä yhäkään ongelmaa selittävään kokoavaan funktioon).
Oireellista on, että vasta kun Kant uskoi pystyneensä tähän, hän kykeni puhumaan levollisesti olioiden itsensä mahdottomuudesta. Ne oli ikään kuin kierrätetty symbolisen kautta sittenkin käsitettäviksi. Toisin sanoen: Humen villiyttämä reaalinen ei tehnyt häntä enää levottomaksi. (Sitä vastoin Hume myönsi neuvottomuutensa ratkaisemattomaksi ja oman kertomansa mukaan hän sovitti ongelman pitämällä hauskaa ystävien ja viinin kera. Viini, laulu (ja naiset?) oli hänen tapansa "ratkaista" reaalisen ongelma.)
Nähdäkseni koko (subjektiivisen) sisäisen ja (objektiivisen) ulkoisen kiista siis kumpuaa tästä lausumattoman reaalisen sietämättömyydestä; kyvyttömyydestämme hyväksyä ontologista ja episteemistä halkeamaa sisällämme. Subjektiin palautuvien kategorioiden nimeäminen, "uusi symbolinen", ei tee reaalisesta yhtään näkyvämpää tai ymmärrettävämpää. Kokemuksemme silleen jättäminen ei todellakaan ole filosofien parhaimpia ominaisuuksia.
-
*Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti