KUOLLUTTA KATSELLESSA - muisto nuoruudestani

Sanoille ja havaitsemiselle tapahtuu kummia kun katselee joskus tuntemaansa kuollutta. Hänen liikkumattomuutensa kun tuntuu peiliäkin tarkemmalta ja joltain enemmältä kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä yrittää nimittää. Minun ensimmäinen kuolleeni oli äitini äiti. Muistan mielikuvitukseni voimattomuuden kun todellisuus ei antanutkaan sille pohjaa, vaikka isoäitini tuttuus sitä kummallisesti lupasi. Kaltaisuus menetti merkityksensä. Ehkä juuri siksi tunsin olevani elävintä mitä tiesin. Jostakin syystä isäni näkemien vuosia myöhemmin ei enää tehnyt samaa vaikutusta.

RUNOUDEN HILJAINEN TIETO: Raymond Carver

Tuntuu teeskentelyltä sanoa että taide on valmistautumista kuolemaan. Olette varmasti tämän joskus kuulleet jonkun sanovan. Kuoleminen on aina jotain muuta, enemmän tai vähemmän. Mutta ehkä taide lohtuna on silti totta. Eräänlaisena yrityksenä valmistautua tyhjyyteen tai lopulliseen elämykseen. Toivoo ettei elämyksen jälkeen enää tulisi mitään koska se mitä sittenkin tulee, arkistoi elämyksen nollahetken taas arkipäiväisyyden arkistoihin. Ehkä tuolla tavoin taiteen voi sanoa olevan ontologialtaan totuttelemista kuolemaan, johonkin todella lopulliseen (jos ei usko tuonpuoleiseen). Tai lohtua. Mutta tietenkin se samasta syystä on yhtälailla todellisuuspakoa ja halua metafysiikkaan ja saa siksi minut tuntemaan itseni melkeinpä kiusallisen etuoikeutetuksi tässä epäoikeudenmukaisessa ja äkkinäisen julmassa maailmassa.

Olen joskus ajatellut, että lohduttaessaan taide ei lörpöttele (Heidegger) vaan on tosinta mihin se pystyy. En ole siitä ihan varma, mutta jos taide edes efektiivisesti pystyy olemaan valmistautumista kuolemaan, tai edes lohtua, Raymond Carverin runo Mitä lääkäri sanoi sitä on. (Runo löytyy kokoelmassa Rivi riviltä, lyönti lyönniltä.) Kohdassa jossa kertoja kiittää lääkäriä tämän kertoessa hänelle syövän parantumattomuudesta, runous ei todellakaan lörpöttele vaan nousee jollekin jakamattoman toden tasolle. 

ONKO RIKKINÄINEN KELLO KOSKAAN OIKEASSA?

Taide ja kulttuuri halutaan mieltää lähtökohtaisesti avoimena instituutiona. "Ei taidetta tarvitse ymmärtää..." Väitän kuitenkin, että taiteilija ei sisimmässään ajattele näin vaan tuskastuu latteuksista joita hänen teoksistaan lausutaan, varsinkin epävirallisessa mediassa eli vaikkapa laadukkaan kritiikin kuuluvuutta muka uhkaavissa blogeissa.

Tästä voi tietenkin tehdä hämmentävän johtopäätöksen: jos kaikki ovat oikeassa, kuka ne typerät mielipiteet niihin blogeihin sitten kirjoittaa? Ja edelleen: ovatko kaikki kyllä oikeutettuja taide-elämyksiinsä mutta eivät kirjoittammaan niistä julkisesti?

Taide on instituutio, joka tuntuu olevan aina puolellani. Eräänlainen toteutunut utopia välineiden puhtaudesta, avoimuudesta ja tasa-arvosta. Ja sittenkin tunnen siitä puhuessani olevani usein se riikkinäinen kello, joka on oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa mutta väärästä syystä ja siksi ei tarkkaan ottaen oikeassa ollenkaan.

JENGIT JA ETNISYYS

Lähetin tämän sähköpostin Maahanmuuttajanuorten yhdistykseen ja kävimme lyhyen mutta itselleni virkistävän kirjeenvaihdon. Lähetin tekstin myös HS:n mielipidepalstalle mutta tietääkseni tätä ei ole julkaistu. Koska koen asian tärkeäksi, julkaisen kirjeen tässä pikkuisen vielä fiksattuna versiona. Tekstin julkisuuden olen tehnyt Maahanmuuttajanuorten yhdistyksellekin jo heti selväksi.

Tässä kirje:

Olen rikosseuraamustyöntekijä, siis Rikosseuraamuslaitoksen virkamies. Ammattini puolesta teoriat rikollisuuden syistä ja niihin puuttumisesta ovat tulleet tutuiksi ja sen ainakin olen oppinut, että kaikki yksinkertaistukset ja erityisesti niihin liittyvät ideologiset lataukset ovat itse asian ja sitä ehkä kipeästi elävän yksilön kannalta jopa kohtalokkaita. Yksilön voi hylätä hyvääkin tarkoittaviin ideologisiin kiistoihin.

Näin mielestäni tapahtuu juuri nyt, kun puhutaan jengiväkivallasta ja maahanmuuttajataustaisten nuorten osuudesta siihen sekä yleensä maahanmuuttajuuden merkityksestä nuorten syrjäytymisessä. Tässä keskustelussa ongelmien keskiössä elävät yksilöt jäävät sekä etnistä taustaa korostavien että sitä vähättelevien ideologisen kiistan jalkoihin. Kun jengistä ja epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta puhutaan samaan aikaan, on selvää että seuraava kysymys kuuluu: Millaista maahanmuuttopolitiikkaa nämä nykyisen kritisoijat sitten oikein haluavat; mihin tällä jengiin viittaamisella taas oikein pyritään? Ja samalla juuri tämän kysymyksen epäluuloiset ja usein kyynisetkin esittäjät osaltaan jatkavat samaa yksilön ideologista hylkäämistä.

Väitänkin nyt, että tämä ideologinen kahtiajakoisuus ohjaa pitkälti koko keskustelua. Siis yhtä lailla myös etnistä taustaa vähättelevien hyvää tarkoittavaa ja tasa-arvoa edustavaa ajattelua. Tästä syystä ideologisen kiistan kummatkin osapuolet hylkäävät nämä nuoret johonkin sellaiseen olemassaoloon, jota kumpikaan osapuoli ei oikein osaa tai jopa uskalla ymmärtää.

Minustakin tuo kysymys yhtäältä maahanmuuttopolitiikasta sinänsä ja toisaalta siihen liittyvistä poliittisista ja ehkä arveluttavistakin pyrkimyksistä on kyllä aiheellinen, mutta se ei saa kuitenkaan tarkoittaa maahanmuuttajaperheen ja nuoren unohtumista tämän kiistan katveisiin.

Ehdotankin, että poliitikot ja päättäjät agendoihinsa katsomatta ja poliittisen tulevaisuutensa hetkeksi unohtaen katsovat nykyhetken todellisuuteen, kääntävät yhteisen katseensa maahanmuuttajaperheisiin ja kysyvät heiltä, onko etnisyydellä tässä mitään merkitystä vaiko eikö ole ja jos on, miten sen suhteen voisi yhdessä toimia. Muilta kuin näiltä perheiltä kun ei taida vastausta tähän kysymykseen saada.

LINKLATERIN BOYHOOD SEKÄ MUU ELOKUVA JA TELEVISIO JÄLKEEN MILLENIUMIN

Listojen tekeminen on halpaa huvia mutta myös helpointa ja mitä paljastavinta itsensä ilmaisua. Elokuvahistorian mielitiettyni olen jo aiemmin blogissani listannut mutta kuluva vuosituhat antaa hyvän syyn listata lisää. Oikeastaan innostukseni sai aikaan Rickhard Linklaterin lähes koko kuluneen vuosituhannen kuvattu Boyhood. Mitkä elokuvat ja tv-sarjat ovat siis tehneet minuun vaikutuksen kuluvana vuosituhantena? Tässä jatkossa ehkä täydentyvää listausta mieleen juolahtavassa järjestyksessä. Tällä kertaa minulle riittää että näissä teoksissa jokin on tehnyt poikkeuksellisen vaikutuksen. Täydellisiä niiden ei tarvitse olla. En esittele teoksia sen tarkemmin, mutta netistähän kaikkien tiedot löytyvät:

Kill Bill 1, Pusher II, Lilja 4-ever, Melankolia, Raid 2, Mission impossible III, Taulukauppiaat, Reindeerspotting (dok), Nauttikaa köyhyydestä (dok), Medusan isku, Others, Laitakaupungin valot, Härmä, Noi albiino, Uusi maailma, Happy go lucky, Match point, Rambo, District 9, Ilonen talo (tv), Profeetta, Boardwalk empire (tv), Inland empire, True detective (tv), Harry Brown, Jahti, Dexter (tv), Lincoln, Tekoäly, Rakkaus, Kätketty, Fargo (tv), Breaking bad (tv), 24 (tv), Vallan linnake (tv), Kuninkaan puhe, City of god, Uskollinen puutarhuri, Hush, Gran Torino, Kuu, Musta joutsen, Sopranos (tv), Lost in translation, Nader ja Simin: ero, Kaukana taivaasta, Pieniä valkoisia valheita, Zero dark thirty, Valveunessa, Animal kingdom, Purge - puhdistuksen yö, House of cards (tv), Naapurit (dok), Only lovers left alive...

Entä tuo Boyhood? Olisin tiivistänyt loppua. Pojan kasvaessa täysi-ikäiseksi häneen keskittyvä kerronta tuntuu hieman jähmettävän elokuvaa ja loppua alkaa pikkuisen jo odottamaan. Niin kauan kuin kerronnan keskiössä pysyy koko perhe, elokuvan energisyys vie mennessään. Aluksi elokuvan ainutlaatinen näkökulma olemiseen ja aikaan viritti mietteita elämästä yleensä sekä elokuvan ontologiasta, mutta sitten unohduin tämän elämän kipupaikat mukavan luistavasti ohittavan arkisen freskon vietäväksi ilman sen enempiä pohdintoja. (Linklaterin likka perheen tyttärenä on tosi hyvä!) Boyhood on suurelta osin niin vaikuttava elokuva että kyllä se kuuluu listaani ehdottomasti. Vaikuttavuuden ei tarvitse merkitä täydellisyyttä. (Oliko muuten pimiössä poikaa puhutteleva opettaja Linklater? Jos joku tietää, kommenoikaa. En löytänyt netistä vastausta.)