Ohjaaja Juho Kuosmasen ja kirjoittaja/kuvaaja J-P Passin alle tunnin kestävä Taulukauppiaat on maineensa Cannesissa ansainnut ja ehdottomasti Jussitkin olisivat sen kohdalla osuneet oikeaan paikkaan. Ja äskettäin televisiossa esitetty lyhytelokuva Hevoshullu sen myös todistaa: Kuosmanen ja Passi taitavat tällä hetkellä olla maailman parhaita tekemään luonnollista dialogia ja todentuntuisia ihmisiä luonnollisessa valossa. Erityisesti yksi Taulukauppiaiden kohtaus osoitti tekijöiden osaavuuden rakentaa pienistä liikkeistä suuria tunteita ja suurta elokuvaa. Kun taiteilija Luukkonen vierailee tyttärensä luona, tytär muistelee kummallisuuttaan alakoulun luokkakuvassa. "Kyllä kyllä..." tokaisee Luukkonen ja liikuttuu sen verran, että sen juuri huomaa. Juuri näin. Liioittelematta ja tarkasti herkistelemällä pitää elokuvaa tehdä.
Jos pitäydytään vain suomalaisessa elokuvassa, enpä muista sitten Surmanluotien, Syntisen laulun tai Tulitikkutehtaan tytön nähneeni niin hienoviritteisesti rekisteröityä ihmisen liikettä, käyttäytymistä ja tunnetta. Dokumenteista tulee mieleeni vain hieno Reindeerspotting... Ja nyt puhun suomalaisista elokuvista pelkästään siksi, että muuten vertailujen lista kävisi turhan pitkäksi, en siksi, että suomalaista elokuvaa pitäisi jotenkin väheksyä muodostamalla siitä alempi luokkansa.
Jos pitäydytään vain suomalaisessa elokuvassa, enpä muista sitten Surmanluotien, Syntisen laulun tai Tulitikkutehtaan tytön nähneeni niin hienoviritteisesti rekisteröityä ihmisen liikettä, käyttäytymistä ja tunnetta. Dokumenteista tulee mieleeni vain hieno Reindeerspotting... Ja nyt puhun suomalaisista elokuvista pelkästään siksi, että muuten vertailujen lista kävisi turhan pitkäksi, en siksi, että suomalaista elokuvaa pitäisi jotenkin väheksyä muodostamalla siitä alempi luokkansa.
Mutta loppu ontuu. Tarkalleen lottokuponkien täytöstä lähtien. Erityisesti taiteilija Luukkosen elliptinen katoaminen on elokuvan realistiseen ja dokumentaariseen tyyliin nähden epäuskottava; ikään kuin tekijät eivät olisi malttaneet pitää näppejään irti taiteesta. Kaurismäen romantiikassa tai Antonionin eksistentiaalisissa maisemissa tällainen sanaton elliptisyys ja jättämällä vapauttaminen olisi toiminut, nyt en siihen vain näiden dokumentaarisen tosilta tuntuvien ja todesti reagoivien henkilöiden kohdalla usko. Sanattomassa sopimuksessaan he toimivat kuin jossakin toisessa elokuvassa, liian abstraktein motiivein. Heidän reagoimisensa ja toimintansa maistuu kirjoittajan ja ohjaajan ideoimalta. Käsikirjoitus näkyy liikaa läpi. Ollakseen elokuvan kokonaisuuden kanssa tasapainoinen Luukkosen kummallinen lähtö vaatisi esimerkiksi otoksia armeijaan lähtevän Tonin uskottavista, lähinnä kai ihmettelevistä, reaktioista katoamisen suhteen, Luukkosen haeskeluakin...
Tällaista flirttailua taiteen kanssa ei olisi tarvittu ja ilman sitä antaisin kaikki 5 tähteä. Nyt 4. Harmillista huolimattomuutta minun silmääni muuten niin vakuuttavassa elokuvassa. Ehkä tekijät ovat pyrkineet tyylin muutokseen ihan tietoisesti mutta minulle se nyt ei vain kelpaa. Mutta yhäkään en ihmettele menestystä Cannesissa. Taulukauppiaat on ainutlaatuinen elokuva kaikilla mittareilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti