torstai 29. tammikuuta 2015

AJANKOHTAISTA LUKEMISTA

"Hyvä esimerkki tuosta kirjallisuuden ja todellisuuden rajan ylittämisen henkilökohtaisesta kauhusta on, kun kysytään aatteellisesti motivoituneiden joukkomurhien jälkeen filosofian ammattilaisilta, "tulkitsiko se tai tuo niitzensä väärin tässä" ja kun sitten kiirehditään heti vastaamaan että "kyllä tulkitsi" ja sillä tavoin muotoillaan epävakaa filosofia ja itseys turvalliseen ja "hengeltään" tasapainoisempaan ja validimpaan mittaan.

Itse en ole varma, onko Nietzsche saumoiltaan patologinen ja vaarallinen ajattelija vaiko eikö. Ja juuri koska se riippuu pelottavan paljon lukijasta, tämä pelko ehkä saa vaikkapa kouluampumisten nietzscheläisten perustelujen kommentoijan kuulostamaan noin vakuuttuneelta Nietzschen väärintulkintaa todistellessaan ja oikoessaan. Hän on kuin kuin liberaali kristitty, joka selittää Vuorisaarnan helvetillä pelottelua parhain päin tai muslimi, joka vakuuttelee, etteivät islamistit ole aitoja muslimeja tai ettei jihad ole oikeaa sotimista vaan pelkästään itsensä kanssa kilvoittelua. Siis näin, vaikka minkä tahansa uskon aitoudesta ja aste-eroista on kyllä hirveän vaikeaa, jos ei mahdotontakin, kenenkään asiantuntijan tai edes tuon uskonnon itsensä edustajan sanoa mitään varmaa. Ellei sitten väitetä pyhissä kirjoissa kirjoitetun jotain, mitä siellä ei objektiivisesti sanoen ole kirjoitettu tai sitten on päinvastaisten väittämien vastaisesti. Silloin voi väitteen vain sanoa olevan epätosi ottamatta kantaa väittäjän uskon laatuun. Uskonsa toteuttamisen ja seurausten erilaisuudesta toki voi jotain sanoa, mikä tosin jo sanomattakin ilmenee meille tiedonvälityksessä kauhistuttavan selkeästi."



Noin kirjoitin jutussani Nietzsche ja Houellebecq.
Mikä siis on tällä hetkellä Painovoiman sateenkaartakin ajankohtaisempi ja tärkeämpi teos kuin
Koraani? Ja ihan ihan maailmankatsomukseen tuijottamatta.
Löytyyköhän kirjastosta vielä varaamatta? Kun kaikki sitä nyt julkisista mielipiteistään päätellen tietenkin janoavat.



tiistai 27. tammikuuta 2015

KUN KIELEN TAKANA EI TODELLAKAAN OLE MITÄÄN



Löytyykö toista niin selkeästi tyhjää käsitettä kuin puolueettomuus?
Ellei sitä sitten hyväksytä selviytymisen synonyymiksi.
Ehdotuksia otetaan vastaan.







keskiviikko 21. tammikuuta 2015

BUKOWSKI: ASKEETTI ILMAN KIELTÄYMYSTÄ


"Luen terassilla saunaneteisen lämpimässä illassa Bukowskin Naisia. Kissa meditoi; välillä sataa.
En lue sitä kuin romaania vaan niin kuin runoa: vähän kerrallaan ja varovasti ja tällä kertaa hiljaa
ja hitaasti ääneen, jotta olisin enemmän yhtä sen kanssa. Hyvien juttujen kanssa käy näin.
Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin."

"Luen Buddhan opetuksia Dhammapadasta. Nietzsche taisi olla oikeassa. Askeesi on petollisinta nihilismiä, elämän kieltämistä pakenemalla tyhjyyteen; olemassaolon jakamista pettymyksen ja palkitsemisen rekisteriin. Siitä vapautan itseni lukemalla vähän Bukowskin Naisia. Kuljen Buddhan hämärästä Bukowskin valoon."

Nuo kaksi postausta olen kirjoittanut Bukowskista. Mikä hänessä on niin erikoista, että minun hänestä on niin tykättävä? Hänen välineellinen, suora, vaivaton ja kirkas tyylinsä, jossa kieli tuntuu hyvin huolletulta ja käytännölliseltä työkalulta. Ja koska minä olen lukenut Bukowskia vain suomeksi, kiitos kuuluu myös suomentajalle, Rauno Ekholmille.




maanantai 19. tammikuuta 2015

MIKSI JARI EHRNROOTH EI ANNA MINULLE MITÄÄN (Haastattelu Helsingin Sanomissa 10.1.)

Koska hän haluaa palata metafysiikkaan. Puhuu korkeammasta olennosta johon hyvyyttä, totuutta ja kauneutta tavoitellessamme voimme vedota tai jonka varjoon langeta. Yhtäältä sanoo että se on olento josta ei oikeastaan voi sanoa mitään ja toisaalta kuitenkin jotakin sanoo vedotessaan metafyysiseen olioon joka jäsentäisi hyvyyttämme ja viisauttamme. Määrittelee sitä hyvinkin tarkkaan asettaessaan tarpeemme sitä vasten. Puhuisi vain ihan reilusti arvojamme ohjailevasta Jumalasta jolle tietenkin silloin pitäisi olettaa tietoinen ja arvioiva subjektius että tässä olisi mitään mieltä. Mutta tähän hänkin taitaa olla liiaksi valistuksen lapsi eikä halua tehdä itsestään epäuskottavaa itseään arvostavien silmissä. Ja kaitselmuksen puhdas lumekin taitaa olla mahdoton kun se kerran on suhteellistettu liian epämääräiseksi entiteetiksi, ja koska vain puhdas lume voi tuottaa ihmeen kaltaisia vaikutuksia, taitaa Jari E pelkästään romantisoida etiikkaa. Ehkä hän sitten saa voimaa jonkin täydellisen kaipuusta mutta minulle se ei riitä. Siihen etiikka on aivan liian konkreettinen ja käytännöllinen asia.

lauantai 17. tammikuuta 2015

PROFEETAT KYSEENALAISINA SANANVAPAUDEN JA FUNDAMENTALISMIN EDUSTAJINA (31.3.15 päivitettyä juttua käytetty Frank Martelan blogijutun ”Me ja ne – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan" kommenttina

Onko minkään uskonnon profeettaa perusteltua käyttää opin fundamentaalisen luennan ja toiminnan vertauskuvana tai edustajana ja katsoa sen jälkeen tästä karkeasta yleistyksestä loukkaantuneiden vastustavan sananvapautta? Tulkitaanko tuosta sananvapauden epätarkkuudesta loukkaantuminen nyt, kun puolensa on heti valittava, liian herkästi sananvapauden vastustamiseksi? Tietenkin tuo loukkaantuminen on argumentoitava selkeästi ja laillisesti, että siihen voidaan edes periaatteessa vastata. Oleellista sananvapauden suhteen tietenkin on se, mihin tuo loukkaantuminen johtaa, millaiseen "täytäntöönpanoon" ja se, onko "täytäntöönpanon" puitteissa mahdollista käydä minkäänlaista rakentavaa keskustelua sananvapauden rajoista. Kai tärkeää on, että sananvapaus voisi tuottaa sitä arvoa, johon se vapauden itseisarvossaan juuri pyrkii, tai ainakin mielestäni pitäisi pyrkiä: myös vilpittömään vastuuseen sanan tarkkuudesta. Ja tähän on kummankin osapuolen annettava toiselle mahdollisuus. Muuten sananvapaudesta tulee, Nietzscheä mukaillen, kaunaista reaktiivisuutta. Vihan automaatti.




tiistai 13. tammikuuta 2015

SATTUMANVARAISUUDEN SIETÄMÄTTÖMYYDESTÄ

Tuon edellisen tekstin tuttavaltani ja muutamalta muulta läsnäolevalta herkesin minäkin sitten kysymään kysymyksen: Miksi näitä väkivaltaisia iskuja heti hätäillään "kehumaan" hyvin suunnitelluiksi ja ammattimaisiksi ihan ulkoministeriämme myöten? Ikään kuin kirjoitettaisiin täydellistä käsikirjoitusta toimintaelokuvaan. Rynnäkkökivääri takapenkille, ovesta sisään ja lipas tyhjäksi niin kyllähän siinä ihmisiä kerralla aika paljon voi kuolla. Miksi tuon pitäisi kertoa mitään hyvästä suunnittelusta saatikka ammattimaisuudesta? Ja kun vielä se pahuksen henkilöllisyystodistuskin unohtui sinne autoon!

Tulimme siihen johtopäätökseen, että ehkä ajatus siitä, että kuka tahansa kyllin fanaattinen ja määrätietoinen henkilö voisi tehdä tuon, kouluampumisten tapaan, on liian pelottava ajatus ja siksi vastustajan toiminta on dramatisoitava koulutusta vaativaksi ja haastavaksi. Että edes turvallisuudentunteen rippeet meissä säilyisivät. Hyvin organisoitua vastustajaa on pikkuisen helpompi hahmottaa kuin yksittäistä ja täysin ennakoimatonta fanaatikkoa. "Ja sillä voi myös tehdä itsestään asiantuntevamman", lisää tuttavani ja jatkaa: "Ja onhan nyt lausunnon antaminen täsmällisestä ja kontrolloidusta osaamisesta niin sanotusti paljon seksikkäämpää kuin harrastajien satunnaisesta sähläämisestä."

PARODIAN MAHDOTTOMUUDESTA (päivitetty 22.1.)

          Eräs tuttavani mietti ääneen kiinnostavan kysymyksen: Mihin nämä islamisteja parodioivat pilapiirrokset kohdistuvat saatikka vaikuttavat kun heidän fundamentalisminsa ja meidän valistunut sananvapautemme eivät puhu keskenään? Kuoliko ihmisiä siis vain sen vuoksi, että pidimme hauskaa fanaatikkojen kustannuksella?
          Hyvä kysymys, joka väistämättä herättää niitä lisää: Onko niin, että jos elämme erillissä ajattelun "paradigmoissa", väkivalta voi joissain tapauksissa olla ainut ymmärrettävä ja niitä yhdistävä kieli? Vain sotako voi joissain tapauksissa ratkaista paradoksin? Niin kuin nyt näissä iskuissa näyttää käyneen. Syrjäytyminen ja kotouttaminen ovat oleellisia kysymyksiä tietenkin, mutta kuitenkin vain erottelevia tekijöitä: ne erottelevat lopulta sen osan fundamentalismia muista, jotka ovat mukana aidosti uskonnollisesta syystä. On vaikea määritellä, missä uskonnon ja maallisen eriarvoisuuden raja kulkee. Ehkä se todellakin nähdään vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, kun eriarvoisuus ja kotouttamisen ongelma eivät toivottavasti enää ole selittäviä tekijöitä.
          Kuuluuko meidän siis oikeastaan yllättyä mistään, jos olemme itsellemme rehellisiä? Ja onko niin sanotusti viisaammankaan enää mahdollista väistyä? Niin ei tapahtunut WTC-iskujen jälkeen eikä varmasti nytkään: vapaudesta kummassakin tapauksessa halutaan peruuttamattomasti pitää kiinni, oli lopputulema mikä tahansa. Tosin amerikkalaisia länsimaalaisen vapauskäsityksen yleistämisestä ja omimisesta on paljon helpompi kritisoida kuin pariisilaisia intellektuelleja. Eiffeltornilla ja WTC:llä on eroa.
          No. Tietenkin on toki niin, että tämä amerikkalaisten kurja kohtalo on seurausta siitä ihan todellisesta vapauden romantiikasta ja sen omimisesta, jota he niin herkästi harrastavat. Poikia Irakissa kiitettiin "vapautemme puolesta taistelemisesta". Vaikka ihan aikuisten oikeasti islamistien ikeessä elävät sittenkin enemmän vaikkapa ne kouluistaan siepatut tytöt kuin newyorkilainen liikemies tai suunnatonta pihviään ahmiva texasilainen.

maanantai 12. tammikuuta 2015

NIETZSCHE JA HOUELLEBECQ: HALUAMMEKO KIRJALLISUUDEN TODELLA MUUTTAVAN MAAILMAA TAI EDES ITSEÄMME?

1
"Något försvarstal eller klargörande inför det nya boksläppet kom dock inte: ”Jag tror inte att Le Pen behöver min hjälp och jag tror inte att skönlitteratur förändrar världen, det kan essäer och manifest göra, inte romaner”, förklarade Houellebecq i fransk tv i tisdags."

Tuossa ote Michel Houllebecqin haastattelusta Aftonbladetista. Häneltähän on ilmestynyt, ei vielä suomennettu, islamia käsittelevä Soumission, joka on äkkiä hyytävän ajankohtainen. Kirjailija on joidenkin lähteiden mukaan poliisisuojelussa. Tuo sitaatti nostaa kuitenkin mieleeni yleisemmän kysymyksen kirjallisuuden vaikutuksesta ja merkityksestä kirjallisuuden "ulkopuoliseen" todellisuuteen.

Mielestäni yksi tärkeä kysymys Houellebecqin kohdalla on se, haluammeko aidosti hänen kirjoittaman kirjallisuuden muuttavan maailmaa ja erityisesti: mihin suuntaan? Kysehän on vain siitä, missä määrin se muuttaa maailmaa ja miten, koska varmastihan se muuttaa sitä. Väittää muuta on pelkkää turhamaista suuruudenhulluutta (kun maailma ei siis kokonaan muutu kirjoittamani takia). Mielestäni tässä sitaatissa puhuu Houellebecq, joka on pettynyt johonkin, nyt ei niinkään siihen arvojen, taiteen ja (muiden) metafyysisten merkitysten kuten vaikkapa toimivan uskonnollisuuden puuttumiseen ja rappeutumiseen mihin hän on yleensä pettynyt, vaan siihen, ettei kirjallisuus muuta maailmaa (mikä taas osaltaan ehkä on seurausta juuri tuosta metafyysisestä turhaumasta). Ja se taas, luulisin, ruokkii mainiosti hänen kyynisyyttään ja antaa voimaa kirjoittaa lisää hänen itsensä mielestä hyödyttömiä romaaneja.

Ehkä satiirilehti Charlie Hebdonkin kirjoittajat ja piirtäjät ajattelivat ettei tämä maailmaa oikeasti muuta - ja juuri siksi uskalsivat lajityyppiään niin rohkeasti harrastaa? Mutta toisin kävi. Tuli polttopulloa ja lyijyä kammariin ja nyt ei voi enää perääntyä. Ja pysyvämpi kuva maailmastahan muuttuu niin hitaasti ettei sitä yhdellä vedoksella huomaa. Entä mitä Nietzsche ajatteli filosofiastaan kun ei vielä natseista ja muista hänen filosofiallaan joukkomurhiaan perustelevista mitään tiennyt? (Se muuttuuko maailma kirjoittajan haluamaan suuntaan, on sitten taas toisen kirjoituksen aihe.)

2
Miten fiktio (tai filosofia) muuttaa maailmaa, riippuu tietenkin kustakin lukijasta erikseen. Lukija on tekstin arvaamattomin ja pelottavin osa ja häntä on mahdotonta erottaa siitä. Raja fiktion ja todellisuuden välillä on vedetty lukijaan. Tekstin ja lukijan limittyessä syntyy jotain ääretöntä, pelottavaa ja arvaamatonta ja sitä kaikkein tavoittamattominta reaalista. Teksti todentuu, ylittää itsensä, juuri valintaan ryhtyvän tai ryhtymättömän lukijan kautta. Juuri häntä (itsessämme tai toisessa) yritämme hallita puhuessamme "vain" kirjallisuudesta ja fiktiosta tai taideteoksen itseisarvosta. Väitän, että kun luemme esimerkiksi nyt sitten vaikka Houellebecqia (aina tuon meinaa kirjoittaa väärin!), kysymme itseltämme teorian ja käytännön rajoja ja sitä, miten sen suhteen haluamme ja rohkenemme toimia ja lopulta sitä, mitä olemme valmiita menettämään ottaessamme kirjallisuuden (liian) vakavasti. Tämä tunne minulle tulee erityisesti Nietzscheä lukiessa. Onko hänet jossain määrin kiellettävä jotta häntä voisi lukea levollisin mielin? Onko asetettava selkeä sairauden ja terveyden raja selvitäkseen hänestä? Entä tiesikö hän itsekään mitä puhui ja kirjoitti ja minkälaista lukijaa itselleen toivoi? Houellebecqin kohdalla on ihan relevanttia, ainakin jossain määrin, kysyä itseltään samoja kysymyksiä.

3
Hyvä esimerkki tuosta kirjallisuuden ja todellisuuden rajan ylittämisen henkilökohtaisesta kauhusta on, kun kysytään aatteellisesti motivoituneiden joukkomurhien jälkeen filosofian ammattilaisilta, "tulkitsiko se tai tuo niitzensä väärin tässä" ja kun sitten kiirehditään heti vastaamaan että "kyllä tulkitsi" ja sillä tavoin muotoillaan epävakaa filosofia ja itseys turvalliseen ja "hengeltään" tasapainoisempaan ja validimpaan mittaan.

Itse en ole varma, onko Nietzsche saumoiltaan patologinen ja vaarallinen ajattelija vaiko eikö. Ja juuri koska se riippuu pelottavan paljon lukijasta, tämä pelko ehkä saa vaikkapa kouluampumisten nietzscheläisten perustelujen kommentoijan kuulostamaan noin vakuuttuneelta Nietzschen väärintulkintaa todistellessaan; kuin kristityltä, joka selittää vapahtajansa sanoja paremmin päin.  Tai muslimilta, joka vakuuttelee varmuuden vuoksi, etteivät islamistit ole aitoja muslimeja tai jihad myös oikeaa sotaa vaan pelkästään sisäistä kilvoittelua, vaikka minkä tahansa uskon aitoudesta ja aste-eroista on kyllä hirveän vaikeaa, jos ei mahdotontakin, kenenkään asiantuntijan tai edes tuon uskonnon itsensä edustajan sanoa mitään varmaa. Ellei sitten väitetä pyhissä kirjoissa kirjoitetun jotain, mitä siellä ei objektiivisesti sanoen ole kirjoitettu tai sitten on päinvastaisten väittämien vastaisesti. Silloin voi väitteen vain sanoa olevan epätosi ottamatta kantaa väittäjän uskon laatuun. Uskonsa toteuttamisen ja seurausten erilaisuudesta toki voi jotain sanoa, mikä tosin jo sanomattakin ilmenee meille tiedonvälityksessä kauhistuttavan selkeästi.


4
On etuoikeutemme ylijäämää pitää pelkkänä hupina ja ajanvietteenä filosofioiden keksimistä ja niiden harrastamista, kirjojen kirjoittamista ja niiden lukemista, taiteen tekemistä ja sen selittämistä, pelottavien ja kauhistuttavienkin tapahtuminen janoamista ja jopa niiden kokemista, tyhjyyden sanallistamista tai silleen jättämistä. Ainakin siihen asti, kunnes jokin pakottava valta tai olosuhteiden mahdottomuus todistaa ne jälleen toiseksi.

tiistai 6. tammikuuta 2015

YMMÄRTÄMISESTÄ

Siinä määrin ihminen rakastaa itseään, että heti kun ajattelee arvoituksellisesta taiteesta tai vaikkapa vaikeasta runoudesta jotakin ymmärtävänsä, se helposti myös tuntuu hyvältä. Ymmärtäminen on siis yhtä petollista kuin se on välttämätöntä.

torstai 1. tammikuuta 2015

YLIARVOSTETTU, ARVOISEKSEEN SELITETTY VAI ARVOISENSA EIJA-LIISA AHTILA? (päivitetty teksti)

Eija-Liisa Ahtilan elokuvat tulee katsottua kun niitä televisiossa esitetään. Ja kuunneltua asiantuntijoiden ja hänen itsensä selitykset niitä tarjottaessa. Viimeksi taisivat Yle Ykkösen tai Teeman kommentoijat olla lähinnä amerikkalaisia. Kai olen näin sitkeä siksi, että haluaisin ymmärtää, mihin Ahtilan arvostus perustuu kun en millään pysty olla sen perusteita epäilemättä.

Installaatioina teokset voivat hyvinkin olla vaikuttavia spektaakkeleita, jos niitä vain pääsisi näkemään monelle seinälle heitettynä kuten kai pitäisi. (Se kumollaan oleva kuusi on mahtava.) Mutta niiden kuvan ja todellisuuden suhdetta pohtivan sisällön koen aina jotenkin kevyenä ja kuluneena suhteessa itsetietoiseen ja älyllisyyttä korostavaan muotoon. Enkä usko, etta tämä seikka kohdallani mihinkään muuttuisi oikeallakaan tavalla nähtynä. Jotenkin hämmentävän ilmeistä niiden sisältö on. Aina tulee olo, että ei tämä voi olla tässä! Jotakin täytyi jäädä huomaamatta vai johtuuko kaikki hype sittenkin vain taideinstituution innostuksesta kaikkea uudistavaksi oletettua kohtaan? Siltä nimittäin niitä amerikkalaisia kommentoijia kuunnellessa jotenkin tuntui.

No. Toisaalta en jaksa enää innostua saatiikka vakuuttua joskus itsekin intoilemani Robert Bressonin selittäjien perusteluista eli tehkää johtopäätöksenne vapaasti siitä: "Jos tuo ei syty enää Bressonista niin ei kai sitten voi Ahtilaakaan vaatia ymmärtämään..." Tosin tässä minulla on tukenani edes Abbas Kiarostamin mielipide Bressonista: että tämän kirjoitukset elokuvasta ovat tehneet häneen suuremman vaikutuksen kuin itse elokuvat. Ahtilan kanssa taidan olla ihan yksin.

27.12.  Teemalla esitetyn  Marian ilmestyksen kanssa kävi taas huonosti vaikka alku tuntuikin lupaavalta. Korpista kertovassa "luontodokumentissa" korpin havaintokentästä lähinnä metafyysisiä oletuksia jaaritteleva selostaja kuvailee mitä lintu näkee. Äkkiä havaintokenttään ilmestyy joulupukki ja senkin selostaja kertoo kuin korpin kokemusmaailmaan luonnollisesti kuuluvana yksityiskohtana vaikka kyseessä on tietenkin "väärään" kategoriaan kuuluva objekti. Tästä sitten seuraa väistämättä kaiken muunkin selostetun suhteellistuminen, sen luonnollisuuden katoaminen (ja samalla kaikkien luontodokumenttien toisinnäkeminen). Korppi ja sen kokemusta kuvaileva kieli ovat yhteensovittamattomia. Asuttavat eri maailmoja joista toinen, se korpin, jää meille oikeastaan tuntemattomaksi. Ikään kuin kuvailevasta ja objektoivasta kielestä yli.

Joulupukki oli oivaltava idea. Pieni suuri ele ja tietääkseni uniikki. Todella hieno. Mutta sitten ei enää tapahdu mitään yhtä raikasta ja havahduttavaa. Kaikki tuntuu tuon idean vähemmän innovatiiviselta toistolta. Toisenlaista eläintä, aiheeseen sopivaa raamatullista aasia, selitetään ja kuvataan tieteellisen ulkokohtaisesti ja objektoivasti, paloitellaan osiin, kun taas aidosti ilmestyksiin uskova Mariaa esittävä harrastajanäyttelijä - elokuvassa siis tehdään elokuvaa ilmestyksestä - saa eläimeen aidomman kontaktin. Ja samalla elokuvan näkökulmakin hetkeksi muuttuu Marian kautta kokonaan aasin subjektiiviseksi näkökulmaksi. Tämän koen latteasti alleviivaavaksi ideaksi, elokuvalliseksi kliseeksi. Kitsiksikin oikeastaan...

...ellei Ahtilan tarkoitus sitten ole juuri alleviivata myös taiteellisen kieliopin kliseisyyttä ja sen viittauksellista mahdottomuutta itsessään, taiteen valkoista valheellisuutta - sen joulupukin tavoin. Ehkä hän tahtookin sanoa, että edustamme aasin näkökulmaan siirryttäessä yhäkin tyhjää paikkaa vaikka uskomme olevamme jotenkin aidommin läsnä subjektiivisen otoksen kautta. Ehkä hän dekonstruoi havaintomme ja yrittää saada meidät huomaamaan, että on ymmärrettävä juuri tämän "semanttisen katoamisen", havainnon tyhjyyden, eettinen merkitys: että taidekin on uskonnon tavoin vain yksi utopia tyhjyyden täyttymisestä ja välineiden puhtaudesta ja että sekin, taas uskonnollisen dogmatiikan tavoin, vain ruokkii erehtymättömyytemme tunnetta jos emme ole tarkkaavaisia. (Ja tekee sen huomaamattomammin kuin luonnontieteet tai historiantutkimus, koska uskottelee runollisuudessaan ja mystisyydessään olevansa jotakin muuta kuin objektoivaa kieltä.)

Jos tämän taiteen eettisen ongelman tiedostaa johdonmukaisesti, päätyy väistämättä yleisempään etiikkaan. Ymmärtää sen, ettei voi omistaa mitään sellaista, mitä on mahdotonta yhteisen kielen puuttuessa edes eläytymisellään esineellistää. Juuri siksi tyhjä, epävarmuuttamme ruokkiva paikka ei siis ole koskaan tyhjä eettisesti. Tarjoaako Ahtila siis meille eräänlaista "derridalaista" elementaarisinta etiikkaa* taiteen ja uskonnon tuolta puolen? Voi olla, vaikka elokuvan viimeinen otos mielestäni yhdistääkin - myönteisen tulkintani vastaisesti - kaksi sovittamatonta havainnoinnin kategoriaa lattean kaikkitietävästi yhteen.

No. Ehkä minä selitän tässä Ahtilan elokuvaa itseään paremmaksi tai sitten sen juonikas idea oli juuri siinä miten sitä selitin tai jotain ihan muuta mitä en ole ymmärtänyt ja siten marinani yliarvostuksesta aiheetonta. Päättäkää itse. Kyllä Marian ilmestys on vielä Areenalta nähtävissä.

Korjaavia kommentteja otan tietenkin vastaan...
-
*Ks. kirjoitus Puutteen evankeliumi