Eräs tuttavani mietti ääneen kiinnostavan kysymyksen: Mihin nämä islamisteja parodioivat pilapiirrokset kohdistuvat saatikka vaikuttavat kun heidän fundamentalisminsa ja meidän valistunut sananvapautemme eivät puhu keskenään? Kuoliko ihmisiä siis vain sen vuoksi, että pidimme hauskaa fanaatikkojen kustannuksella?
Hyvä kysymys, joka väistämättä herättää niitä lisää: Onko niin, että jos elämme erillissä ajattelun "paradigmoissa", väkivalta voi joissain tapauksissa olla ainut ymmärrettävä ja niitä yhdistävä kieli? Vain sotako voi joissain tapauksissa ratkaista paradoksin? Niin kuin nyt näissä iskuissa näyttää käyneen. Syrjäytyminen ja kotouttaminen ovat oleellisia kysymyksiä tietenkin, mutta kuitenkin vain erottelevia tekijöitä: ne erottelevat lopulta sen osan fundamentalismia muista, jotka ovat mukana aidosti uskonnollisesta syystä. On vaikea määritellä, missä uskonnon ja maallisen eriarvoisuuden raja kulkee. Ehkä se todellakin nähdään vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, kun eriarvoisuus ja kotouttamisen ongelma eivät toivottavasti enää ole selittäviä tekijöitä.
Kuuluuko meidän siis oikeastaan yllättyä mistään, jos olemme itsellemme rehellisiä? Ja onko niin sanotusti viisaammankaan enää mahdollista väistyä? Niin ei tapahtunut WTC-iskujen jälkeen eikä varmasti nytkään: vapaudesta kummassakin tapauksessa halutaan peruuttamattomasti pitää kiinni, oli lopputulema mikä tahansa. Tosin amerikkalaisia länsimaalaisen vapauskäsityksen yleistämisestä ja omimisesta on paljon helpompi kritisoida kuin pariisilaisia intellektuelleja. Eiffeltornilla ja WTC:llä on eroa.
No. Tietenkin on toki niin, että tämä amerikkalaisten kurja kohtalo on seurausta siitä ihan todellisesta vapauden romantiikasta ja sen omimisesta, jota he niin herkästi harrastavat. Poikia Irakissa kiitettiin "vapautemme puolesta taistelemisesta". Vaikka ihan aikuisten oikeasti islamistien ikeessä elävät sittenkin enemmän vaikkapa ne kouluistaan siepatut tytöt kuin newyorkilainen liikemies tai suunnatonta pihviään ahmiva texasilainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti