DOKUMENTTIELOKUVAN TAIDE: Michael Mooren Roger ja Minä (päivitetty kolmennen katsomisen jälkeen 12.2.)

1
          Kuten jo aiemmin olen tässä blogissani kirjoittanut, olen kyllästynyt kotimaisiin dokumenttielokuviin. Niihin jo liian paljon nähtyihin staattisiin ja ylisommitelluihin 'kansakunnan olohuoneisiin',  joissa ihmiset puhuvat elämästään ja tuijottavat kameraan tai vähän sen ohitse jotain inhimillistä kohtaamista tavoitellen.
          Tuosta eleettömyydestä tuntuu tulleen jonkinlainen tavaramerkki suomalaiseen dokumenttiin. Se toki on ymmärrettävää, koska niukkuus on aina taiteessa ollut ylimäärää arvostetumpaa. Nyt siitä on dokumentin kohdalla tuntunut tulevan jo laskelmoitu maneeri. Ikään kuin ei luotettaisi aiheeseen ja siihen että kuvattavilla ihmisillä on tarpeeksi sanottavaa. Kuin kaikki pitäisi vielä varmistaa taiteella. Näin unta elämästä oli itselleni viimeinen pisara. Kai edes tuon aiheen olisi pitänyt riittää itsessään... Muutama hieno poikkeuskin toki on. Heti mieleen tulevat Reindeerspotting, Naapurit ja vaikkapa Kovasikajuttu. Ne luottavat kylliksi aiheeseen ja siksi myös itseensä tekemättä näkemyksestään ja muodosta liian isoa numeroa.
          Tämä jo aikaisemmin ajattelemani palautui taas mieleeni kun katsoin uudelleen kai jo pieneksi klassikoksi muodostunutta dokumenttia Roger ja minä, siis Michael Mooren debyyttiä ja mielestäni hänen parasta elokuvaansa. Kuten lukijani tietenkin muistavat, se on surumielinen, itseensä uskovan yksilön ja globaalin kapitalismin epäsuhtaa kuvaava ja siitä kumpuavaa huvittavuuttakin kunnioittava ja siksi lempeän hauska teos. Se tekee juuri sen minkä vain dokumenttielokuva ihmisten vilpittömyyttä tai vilpillisyyttä kuvatessaan voi tehdä näyttäessään - tekijän toki valitsemia ja niiden järjestystäkin manipuloivia - yksityiskohtia. Ja kaikki tämä - käyttääkseni Välilevyjen Kare Eskolalta termiä - tarjoillaan minulle loistavasti 'paketoituna' kokonaisuutena, mikä sinänsä jo tuottaa esteettistä nautintoa taidetta sen kummemmin korostamatta. Roger ja minä on minulle kertakaikkisesti lajityyppinsä helmi. Suuri korostamatta itseään.


2
          Mutta Mooren nautittavuudesta huolimatta hänellä on arveluttavat puolensa. Roger ja Minässä hänen on sanottu siis manipuloivan todellisuuden järjestystä. Työttömien kaupunkilaisten selviytymiskeinot eivät olleet kaikissa tapauksissa joukkoirtisanomisten jälkeen vaan ennen tapahtuvia. Kyseessä voivat esimerkiksi olla henkilökohtaisista syistä tapahtuneet irtisanoutumiset ja niistä selviytymiset, vaikkapa väsymiset liukuhihnatyöhön, mistä käsittääkseni hampurilaisbaariin työllistyneiden kohdalla osaksi oli kyse. Ja jos tämän työn oli osaltaan järjestänyt irtisanova autoteollisuus yhdessä liittojen kanssa, mitä mieltä siitä pitäisi olla? Vastaus ei ole yksinkertainen, mutta mielestäni Moore näyttää elintarviketyön manipuloivasti, ikään kuin eettisesti arveluttavassa valossa, antaakseen autoteollisuudesta piittaamattoman kuvan. Sama kysymys koskee tuota kohtausten järjestystä: onko Moore muuttanut järjestystä luodakseen vahvemman efektin vastuuttomasta suurpääomasta?
          Moorehan on tunnettu manipulatiivisesta ja subjektiivisesta "totuudestaan". Fahrenheit 9/11 on tästä ainakin minulle suututtavin esimerkki. Kohtaus jossa presidentti Bush saa tiedon WTC-iskuista kesken koululaisten tapaamisen, on alhaista katsojien manipulointia. Olisinko itse muka reagoinut tilanteessa, pienten lasten edessä, toisin? Hämmentymättä ja reagointiani peittelemättä? Kun Rogerissa haastateltava autoteollisuuden edustaja kysyy Moorelta oikeastaan koko elokuvan tematiikan tiivistävän kysymyksen, saan samalla muistutuksen Mooren subjektiivisuudesta: Onko voittoon pyrkivä autoteollisuus joka on ollut rakentamassa Flintin menestystä, vastuussa myös sen tulevaisuudesta? Tämä kysymys jää soimaan päässäni. Se on ehkä oleellisin kapitalismia koskeva kysymys: Mihin sen vastuu loppuu? Moore kysyy kysymystä kovin lavein pintavedoin ja yhdestä suunnasta. Mutta helvetin nautittavasti ja hauskasti kuitenkin.