IHMINEN AN SICH: Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Porttikielto Poriin (löytyy netistä)

          Elävä dokumentaarinen kuva on voimakas, voimakkain, väline todistaessaan sitä, mikä ihmisessä ei palaudu helposti edes hänelle itselleen sanoiksi: asemansa, valtansa ja vastuunsa järkeistäminen ja kieltäminen, sen luonnollistaminen. Mikään fiktio ei tähän pysty koska se ei paljasta ruumiillista ihmistä an sich. (Jopa Jouko Turkkakin vain keksi ruumiillisuuksia.)

          Minusta kysymys jota usein tässä mainiossa dokumentissa jankataan että "kun kerran vaadit leikkauksia niin mistä sitten leikataan", on tärkeä ja ontologiseen ytimeen osuva tyyliin "kun kerran vaadit kuolemantuomiota niin oletko valmis painamaan liipasinta?". Yhdellä kysymyksellä ja siitä syntyviä reaktioita kuvaamalla omaatuntoa keventävästä vallan ja vastuun jaosta näytettään jotain oleellista: tuolla talouden kovat ammattilaiset joihin kuuluu uskoa koska he tietävät, puhuvat taloudellisen tilanteen onnettomuudesta ja leikkausten välttämättömyydestä ja sitten taas täällä poliitikot joille kansa on antanut siihen valtuudet, tekevät päätökset joita luotettavat tahot, todellisuuden kova ydin, siis nuo erkki liikaset, heiltä odottavat. Ja kummatkin vilpillisen tietoisuuden ja toiseksi luonnoksi rakentuneen arvorekisterin (ei siis välttämättä puhtaan tarkoituksellisen pyrkimyksen) vallassa; mauvaise foin, niin kuin Sartre sanoisi.
          Kaikki siis ovat vilpittömän tyytyväisiä tässä arvolabyrintissä ja voivat yhdessä syyttää valinnoistaan vaikeita päätöksiä vaativaa todellisuutta. Enkä minäkään väitä, etteikö niitä vaikeita päätöksiä jouduttaisi tekemään. Ja ymmärrän kyllä, että täydellinen rehellisyys itselle ehkä veisi koneiston katatoniseen tilaan. Jossain määrin koneisto tarvitsee voiteluaineekseen eettistä sokeutta tai itsepetosta. Uskon myös Kuparisen ja Hanskan ymmärtävän tämän ja siksi koen heidän dokumenttinsa olevan enemmänkin organismin häiritsemistä retorisin hyokkäyksin, että se edes myöntäisi ristiriidan. Ja kuvitelkaa se poliittinen paniikki, jos Liikanen olisi niin tehnyt! Tämä on performanssia, jolla poliittinen yhteiskuntaruumis tehdään levottomaksi. Kysymys on arvoista, joita ei uskalla huomata silloin kun tekee niillä itsensä todeksi. Siinä mielestäni tämän dokumentin ydin. Se myös muistuttaa minua siitä, miksi politiikan pitäsi yhä olla tärkeää.
          (Katsoin eilen Halosen Kalevalan ensimmäisen osan. Näen Tommi Erosen hienosti näyttelemän tyhjänkauhuisen Sammon haahuilevan ihan hukassa ja vedet silmissä näiden porilaisten juhlavieraiden seassa. Hieno hahmo pitäisi pelastaa Halosen elokuvasta tähän dokumenttiin. Siinä se ilmaisisi jotain juuri oikein.)