KIERKEGAARD JA WITTGENSTEIN: Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava (alaviite lisätty 21.2.)

Kirjoituksessani Filosofia hengen pakkomielteenä lukee seuraavaa:

          ”Sören Kierkegaard pelkäsi uskonsa latistuvan todistuessaan historialliseksi totuudeksi. Ikään kuin se olisi livennyt hänen käsistään aineen tympeäksi ylijäämäksi: ’Jos ---jatkettaisiin todistelua --- kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt.’ (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49)

          Mitä vikaa tässä argumentissa on? Sitä, että Kierkegaard tuntuu ajattelevan luvattoman huonosti vain siksi, että ei halua luopua uskostaan vaan mielistyy liikaa uskovan subjektin vapauteen. Uskova sanoisi varmasti, että uskovasta subjektista tuli hänen epäjumalansa. Tai (zizekiläisittäin) kääntäen: että hän luulee tietävänsä mitä haluaa. Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa, jopa luvassa? Kaipaisimmeko (tai siis haluaisimmeko) enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko subjektia ollenkaan? (---)

          Kierkegaardille uskon tuleminen liian reaaliseksi  ja sen pursuaminen uskonnollisen symbolisaation ylitse, on symbolisen itseyden katoamista ja siksi niin vastustettavaa. Reaalista ei siis ole ilmestyksen kuvitelma sinänsä (sehän voidaan jo kuvitella ja ajatella), vaan sen herättämä levottomuus; ettei sitä voi (edes mahdottomanakaan!) haluta, koska se uhkaa subjektin järjestystä.

          Kierkegaard kritisoi Hegelin kokonaisfilosofiaa. Eikö hän kuitenkin itse yritä perustaa sellaista vapaan subjektin systemaatiota, jota mikään ulkopuolinen, ei edes liian reaalinen uskon kohde, voi uhata? Kierkegaard on sisäisesti ristiriitainen vapaata uskon subjektiuttaan korostaessaan, koska hän haluaa ennen kaikkea kamppailla uskovaa subjektiaan uhkaavaa ilmestyksellistä reaalista vastaan.”

          Tekikö Kiekegaard siis sen virheen, että hän mielistyi liikaa uskovan subjektin vapauteen kun hänen olisi pitänyt ottaa vastaan uskon ilmestyksenomainen totuus ja sillä tavoin menettää - paremman puutteessa kelpaava välineellinen - uskonsa? Sanoisiko siis uskova todellakin - kuten aiemmin väitin - että uskovasta subjektista tuli Kierkegaardille hänen epäjumalansa?*
          Wittgenstein asetti Kierkegaardin 1800-luvun tärkeimpien filosofien joukkoon, ehkä jopa tärkeimmäksi. Haluan tulkita Ludwigin mieltymyksen niin, että juuri Kierkegaardin filosofiaan kirjailtu mykistyvä paradoksaalisuus - joka väistämättä dekonstruoi tuon filosofian - oli hänelle mieleen. Kiekrkegaardin filosofia kun oli nähdäkseni loistava ja myöskin erittäin nautittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun yritetään puhua siitä, mistä olisi vaiettava.

          Wittegensteinin lause siitä, mikä on jätettävä sanomatta, on tietenkin ensisijaisesti episteeminen eikä metafyysinen, mutta sen piiriin kyllä ehdottomasti kuuluvat juuri metafyysiset lauseet. Ja kyllä Kierkegaardin filosofia myös itselleni on tästä metafysiikan umpikujasta ehkäpä riemullisin esimerkki. Siksi niin Tractatus Logico-Philosophicus kuin Päättävä epätieteellinen jälkikirjoituskin kulukoot käsissämme. Ikuisesti.
-
*Halusiko Kierkegaard säilyttää "liian maailmallisen" tarpeensa, vapautensa jonka sitten samasti uskoon? Koska yksi totuus maaimassa on mahdoton ja valinnat välttämättömiä, vapaus koetaan ontologisena ihmisyyden mittana. Tuntuu että Kierkegaard virheellisesti liittää tämän maallisen välttämättömyyden uskonnolliseen utopiaan. Isaiah Berlinin essee Kaksi vapauden käsitettä (Vapaus, ihmisyys ja historia, Gaudeamus 2001) käsittelee tätä vapauden ontologiaa (ei siis Kierkegaadia!); erityisesti sivut 93 ja 94 tiivistävät asiaa.