perjantai 6. helmikuuta 2015

KUN MAAILMA HALKEAA: He ovat paenneet



           Katsoin J-P Valkeapään Jussi-voittajan He ovat paenneet. Pidin elokuvasta sen julmasta käänteestä lähtien. Tuntui kuin tarina olisi puristunut hämmentävän ja selittämättömän konkretian voimasta abstraktille tasolle. Johonkin luonnon ja kulttuurin välimaastoon, johonkin tympeän aineen pakottamaan reaaliseen, josta en saanut otetta. He kyllä pakenivat, mutta en kyennyt edes ajattelemaan sitä paikkaa, minne. Mikään kuvitteellinen tai kielellinen ei enää merkinnyt tai vastannut maailman mielekkyyttä. Merkityksenanto hajosi ja vajottiin kauniiseen psykoosiin. Kummallinen ja julma kumarrus Terrence Malickilleko?
          Sitten katsoin ohjaajan kommentit lisämateriaalista. Hän kertoi olevansa kiinnostunut nuorten syrjäytymisestä ja asenteistamme heihin. Lopun julmassa käänteessä hän pyrki tavoittamaan Grimmin veljesten metodin.
          Tuli mieleeni Henri Rousseau, joka uskoi olevansa realisti, mutta kuten tiedämme, olikin jotain ihan muuta. Samalla tavoin tekijä ei Pakenijoissakaan mielestäni tiennyt mitä oli tekemässä; väline ja pyrkimys eivät kohdanneet kuin kliseisin häivähdyksin. Siksi otan itselleni luvan pitäytyä esittämässäni abstrahoivassa tulkinnassa. Sillä tavoin säilytän elokuvasta sen, mitä siinä itselleni mahdollisesti voisi olla. Tähtiä en osaisi sille antaa kun en ihan tarkaan edes tiedä, missä määrin se on hyvä tai huono. Ehkä kukaan ei tiedä. Ehkä se vain hämmensi Jussi-tuomariston.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti