torstai 12. helmikuuta 2015

MIELIKUVITUSTAMME UHMAAVA AVANTGARDE

”Tämä on juuri se siemen, josta kaikki elokuvataide on ponnistanut: Asioiden tallentamisesta pieniin pätkiin ja niiden asioiden tarkastelusta niiden pätkien kontekstissa ja suhteessa maailmaan. Vasta näitä tallenteita tarkastelemalla voimme oppia lukemaan ja tulkitsemaan ja ehkä jopa ilmaisemaan jotain sellaista, jota emme voisi muuten ilmaista. Juna saapuu asemalle. Kastelija tulee kastelluksi. Työläiset lähtevät tehtaalta.”


          Näin Mikko Lamberg boligissaan Valoa kankaalla. Kaunista, erityisesti tuo ikuisten kohtausten luettelointi tuossa lopussa. Ja jatkaakseni tuosta, Avantagarden yllättävyys, muutenkin kuin elokuvataiteessa ja varsinkin kun sen tiivistää noin kuin Lamberg sen tekee, on tietenkin siinä, että se voi pilkahtaa esiin huonon tai keskinkertaisen peruskerronnan halkeamista kuten Jussivoittajassa He ovat paenneet tai, mikä on ilmeisempää, oudomman perusdraaman sävyissä, jota tässä edustakoot ”antropologista musiikkia” soittava Pusher 2 tai tyhjyydessä vaeltava Badlands tai vaikkapa kummallisen autistinen Violent Cop. Ja sitten ovat nämä välimuodot tietysti kuten Argenton mielestäni ainoa kunnon elokuva Suspiria.  Kirjallisuudesta on herkullista napata esimerkiksi Kafkan Muodonmuutos, jossa maailmasta kerrotaan realistisesti mutta sen sisältö on absurdi ja tavoittamaton. (Suspiriassa tosin ei tiedä, onko avantgarde putkahtanut mukaan vahingossa vai tarkoituksella kun tekijän muut elokuvat olen kokenut niin huonoiksi ja tavoitteisiinsa kykenemättömiksi.)
          Tästä olen jo kirjoittanut blogissani ja muuallakin mutta toisto ei tietenkään näin tärkeässä kysymyksessä ole pahitteeksi: runouden - joka tässä yhteydessä tarkoittakoon avangardea - on vietävä ihminen mielikuvituksen mahdottomuuteen, äärimmäisyyden aistiin; palautettava mielikuvitus jonnekin lausumattomaan alkuperäänsä, olemisen ongelmaan ja yhteisimpään tyhjän jakamattomuuteen.
          ”Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen.” Tuossa avantgarden määritelmäni vaikka sitä en toki sellaiseksi ole aikoinaan tarkoittanut. Mikään ei nimittäin tee minua niin vihaiseksi hyvää vauhtia ikääntyväksi mieheksi kuin ”keskiluokkaisen” lukijuuden synnyttämä hokema, että taiteen pitää antaa tilaa mielikuvitukselle. Nytkin minun on pidäteltävä rumia sanojani! Tuo hokema kun on lukijuutensa narsistista ensisijaistamista; avantgarden vastustamista par excellence.
          Lopuksi siteeraan vielä itseäni, kirjoitustani Jotain mätää Tanskanmaalla, selventääkseni käsitystäni lausumattoman paikasta elokuvassa: "Moderni elokuva, tai osa siitä, on jo 50-luvusta lähtien pyrkinyt tahallaan tai tahattomasti dokumentin imitointiin (Kubrickin Killer's kiss tulee nyt ensimmäisenä mieleen). Sille todempaa voi ajatella olevan fiktion ja dokumentin raja kuin kumpikaan puhtaana ilmiönä. Siis se, että juuri illuusio vapauttaa meidät kokemaan ja tuntemaan faktisia kuvia enemmän. Sanoisin, että tällä tavoin taide elävänä itseilmaisuna, runoilijan äänenä, on elokuvalle (ja taiteelle yleensä) jopa tärkeämpää kuin dokumenttielokuvan totuus."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti