Kun kirjoitan omaan blogiini, en ole tähtiä tähän asti antanut. Edellisessä kirjoituksessani se kävi mielessä, mutta kuten huomaatte, en osannut siihen hätään tähtiä teokselle antaa. Siinä määrin tuntui ainakin vielä olevan hyvän ja huonon tuolla puolen. Kommentoituani Valoa kankaalla -blogiin tähditystä koskevaa kirjoitusta aloin pohtia asiaa enemmänkin. Koskaan en ole tähditystä varsinaisesti vastustanut, vanhan ystäväni kanssa sitä olemme leikillisesti pitkissä keskusteluissamme puolustaneetkin, mutta nyt tunnen tarvetta sitä jopa puolustaa ihan tosissaan, ikään kuin välittömän tuntemuksen merkitsijänä, "omana kielenään", jolla ainakin toisinaan jokin kirjoitetusta arviosta puuttuva pakottuu esiin. Varsinkin jos teksti ja tähditys ovat ristiriidassa.
Sartre puhuu minän ulkoisuudesta suhteessa tietoisuuteen.* Oma minuus ei ole toista ihmistä välittömämpi vaan yhtä ulkoistunut suhteessa vapaaseen tietoisuuteen. Ainakin jos Sartren retoriikkaa on yhtään uskominen. Ja tässä nyt on kätevää siihen uskoa. Tähditys on ikään kuin itsensä pakottamista "aistillisemmin" kuin kirjoittaminen; sen vieraan minänsä tunnustelemista siinä, miten jonkin objektin laatua pakottuu arvottamaan ilman kollektiivisen kielen apua; tähditys voi olla jotain efektiivistä paikkaa ja totuutta, jota sana ei tarkkaan määritä, mutta johon jokin minut pakottaa jos vain annan sille mahdollisuuden.
Anna siis tähditykselle luvan olla jostakin pitämistä sanoja henkilökohtaisemmalla tasolla. "Tästä minä pidän, tykkään." Ja älkääpäs nyt heti aloittako siellä: tykkäämien on ihan hyvä ja kyllin epäanalyyttinen sana tähän paikkaan! Analyyttisyys kun heti pilaisi kaiken. Ihan totta joo. Tähditys on minulle Barthesin punctumia**, jossa jokin kiistatta tosi aistimus ja vaikutus pakottuu esiin tahdottomasti ja ilman sanojen auttavaa viittaavuutta. Kyse on tunteidemme tavoin eräänlaisesta episteemisestä ja semanttisesta tiivistymästä, jota ei ole mahdollista palauttaa sanoiksi, niiden summaksi. Vasta tähdittäessäni oikeastaan tiedän, mistä aidosti ainakin sillä hetkellä pidän.***
_
* Jean-Paul Sartre: Minän ulkoisuus
** Roland Barthes: Valoisa huone
***Sama pätee vaikkapa parhaiden elokuvien listaukseen; niiden järjestys pitää sisällään lausumatonta informaatiota.
Onhan tämä hyvä puolustus, tykkääminen on tarpeeksi vahva sana, tarpeeksi suora. Epäilit muuten, että olisit tähdityksen puolustajana vähemmistössä. Sen verran on mainittava, että kun tähdistä on tullut puhe esimerkiksi suomalaisten ohjaajien ja sanoma/aikakauslehtikriitikoiden välisissä isoissa keskusteluissa (joista yksi innoitti alkuperäistä kirjoitustanikin), konsensus on ollut se, ettei kukaan halua tähdistä luopua, vaikka voi niistä nurkua: Ei yksikään paikalla ollut toimittaja, ei yksikään elokuvaohjaaja. Syy tosin on ollut jokseenkin suorempi kuin tämä muotoilemasi: tähdet tuovat lukijat lehden sivuille ja ne tuovat katsojat elokuvateattereihin.
VastaaPoista