Loistava ohjelma sinänsä. Arkeisti ja tavallisti vammaisuutta ja osoitti heidän kykyään kommunikoida ymmärrystämme avaavasti ja älyllisesti kiinnostavasti. Itsellenikin, vaikka olen kehitysvammaisten kanssa joskus muinoin työskennellyt! Kiitos Ylelle!
Mutta yhteen kysymykseen ohjelma suhtautui mielestäni liian huolimattomasti: Onko kehitysvammaisesta vanhemmaksi? Valtavan iso kysymys, joka Vammais-illassa heitettiin ilmaan ja jätettiin sinne. (Katsoin toki vain jälkimmäisen tunnin ja jos edellisellä asiasta puhuttiin enemmän, hyvä niin.) Kysymys kun ei ole tässä vain subjektiivisista valinnoista ja oikeuksista vaan myös siitä, millainen rooli yhteiskunnalla kuuluu ja pitää olla.
Ruotsissa tässä asiassa on oltu 70-luvulla huolimattomia johtuen lähinnä heidän - kai voi sanoa - rodunjalostushistoriastaan. Pohdittavaksi nousevat lapsen sosiaalistumisen ja identiteetin ongelmat ja kognitiivisten tasojen ja oppimisen kysymykset ja lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka lapsi ne aikuistuessaan itse kokee ja millaiseen välitilaan tuntee mahdollisesti joutuvansa. Eli kokeeko hän myöhemmin ehkä hämmentävää "kodittomuutta", jos kasvatusvastuu jätetään kokonaan kehitysvammaisille vanhemmille (mitä en tietenkään usko tämän päivän Suomesta...)?
Viittaan tässä ruotsalaiseen dokumenttielokuvaan Isäni on kehitysvammainen*, joka tuli joltain Ylen kanavalta viime vuoden puolella, harmi etten muista tähän hätään nimeä enkä tiedä mistä sitä hakea. Siinä 70-luvulla kehitysvammaiselle parille syntynyt tyttö oli jätetty sosiaaliviranomaisten taholta heitteille sen suhteen, miten kognitiivinen ja sosiaalinen kehitys oli edennyt. Nyt aikuisena hän ei tiennyt mihin kuului ja miksi koki oppimisvaikeuksia: perinnöllisin syin vai sosiaalisen vajaaoppimisen vuoksi? Hän koki ahdistusta ja katkeruuttakin siitä, olisiko tämä kaikki voitu estää kehitysvammaisia vanhempia kasvatuksellisesti tukemalla. Muistaakseni puhuttiin jopa huostaanotostakin. Tuntui kuin hän olisi ollut ideologisen periaatteen heitteille jätetty tuotos.
Elokuva oli hämmentävä ja puhutteleva ja se palasi vahvasti mieleeni katsoessani Vammais-illan hätäisiä loppuminuutteja, joihin tämä kysymys vanhemmuudesta oli (arkaillen?) jätetty. Muut kysymykset, joiden kohdalla kansa niin innokkaasti Vammaisillassa harrasti puolesta ja vastaan klikkailua, eivät mielestäni olleet niin ongelmallisia. Tosin minusta se, haluaako kehitysvammaista naapurikseen, on kummallinen kysymys (joka ainakin on Ylen nettisivuilla kun sitä ensimmäistä puoliskoa en siis katsonut). Haluaako aggressiivista päihdeongelmaista, oli hän kehitysvammainen tai ei, on jo parempi. En myöskään ymmärrä kysymystä, miksi kehitysvammaiset eivät saisi harrastaa lainkaan seksiä. Pelätäänkö, että siitä heidän kohdallaan aina seuraa lisääntyminen? Silloin ymmärtäisin - viitaten tekstini sisältöön - periaatteellisen huolen, en muuten.
Myös se jäi toisen tunnin perusteella askarruttamaan mieltäni, olisiko kukaan tuossa tilanteessa uskaltanut myöntää surevansa osaansa kehitysvammaisen lapsen vanhempana, jos niin olisi sisimmässään tuntenut?
-
*Ks. tämän kirjoituksen kommentti, jossa osoite elokuvan tietoihin.
Dokumentin nimi: Isäni on kehitysvammainen Min pappa är utvecklingsstörd
VastaaPoistaRuotsinkieliseen infoon http://www.laikafilm.se/index.cfm/id/02/prod/9EE5CB06-E081-52BD-BC5DAE6FE764D407/
" Ruotsissa tässä asiassa on oltu 70-luvulla huolimattomia johtuen lähinnä heidän - kai voi sanoa - rodunjalostushistoriastaan. "
VastaaPoistaRuotsi (ja myös muu Eurooppa, pääasiassa naiveimmat EU-maat) jatkaa tätä rodunjalostusprojektiaan ikään kuin edellisen projektin kääntöpuolelta edesauttamalla massiivisia väestösiirtymiä Välimeren eteläpuolisesta maailmasta.
Kokemukset toistaiseksi eivät ole olleet pelkästään ongelmattomia. Muuttoliike voisi olla meille kaikille positiivinenkin asia, mutta juna on tavallaan siirtolaisten kannalta jo mennyt. Euroopalla ei ole enää tarjota työtä ja vaurastumista. On tarjolla pelkkiä tulonsiirtoja työssä käyvältä väestöltä ja pian ei ole niitäkään.
Lopulliseen laskuun kääntynyt Eurooppa on nyt väärä osoite. Ruotsalaisilla on näköjään kuitenkin pakkomielle hyvittää edellisen sukupolven synnit, mutta sitä yrittäessään tämä rodun- ja kulttuurin"jalostus"projekti taitaa tuottaa entistä suurempia ongelmia sekä itselleen että uutta elämää etsimään tulleille maahanmuuttajille.
Tosin taitaa tämä koko äärimmäisen kompleksinen tilanne olla juttu, johon ei ole olemassa ratkaisua. Kaksi vajoavaa mannerta, eritahdissa tosin, Afrikka ja Eurooppa eivät näytä voivan juurikaan auttaa toisiaan.
t. jope