maanantai 30. maaliskuuta 2015

RUNOUS NÄYTTÄMÖTAITEENA: BORIS VERHON 'VARASTOSSA AINA PALAA VALO' (Karisto 1985, J.H. Erkon palkinto)

          Romantiikka taiteessa on vielä mahdollista kunhan kirjoittaa tyhjyydestä, ikävästä, olemisesta ja ajasta ja varsinkin tarkoituksettomuudesta aina niin, että maailma sittenkin tulee vastaan, eli ironisesti tai parodiana. Tehoa lisää vielä se, että tekijä kätketään salanimeen koska lukija uskoo aina lukevansa enemmän tietämänsä kertojan asennetta ja aikomuksia kuin rajatonta tekstiä. Salanimi Boris Verho on siis tärkeä osa dramaturgiaa (mitä takakannen teksti vielä vahvistaa).
          "Verhon" voi ajatella kirjoittaneen ikään kuin romanttisen ja hivenen koomisen dandyversion Viimeisestä ääninauhasta; tilan jota jäätelöautot häiritsevät muistuttaessaan pettymyksessään tyylikkäästi kieriskelevää boheemia sankaria (ja lukijaa) "oikeasta elämästä". (Tämän sankarin kanssaan olen siis lähes kaikesta eri mieltä, mutta tässähän onkin kyse tilasta jossa joku puhuu eikä niinkään siitä, mitä hän sanoo - siis toisin kuin vaikkapa tuossa Beckettin Viimeisessä ääninauhassa.)
          Ihmettelen, miksi tätä hienoa monologia ei ole koskaan ohjattu näyttämölle. (Jos on, niin korjatkaa.) Toisaalta on niinkin, että sen häilyvä ja epämääräinen mutta voimakkaasti rakennettu tila on tuhottavissa väärällä dramaturgialla ja esillepanolla. Ohjauksella on liian helppoa korostaa ja tehdä todeksi jotain osatekijää liikaa, ohjata se liian valmiiksi kuin muka tiedettäisiin kuka puhuu, miksi, millä sävyin ja eritysesti kenen toimesta. Ohjaajasta voi tulla pseudonyymiä korvaava Tekijä, jonka ääneen poeettinen tila tukehtuu. Mutta toivoisin silti jonkun vielä joskus yrittävän. Lajityyppinä ehkä sittenkin enemmän komedia.




5 kommenttia:

  1. Ehkä nimimerkki. Mutta kyllä meillä oli teatteriestetiikasta luennoimassa joku dosentti Verho 1960-luvulla Tampereen yliopiston Draamastudiossa. Etunimeä en kyllä enää muista.

    Voi olla että luennoiva dosenttimme ei ollut enää 1980-luvulla elossa. Tosin alle 20-vuotiaan mielestä miltei kaikki olivat vanhoja tietenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tuon todella dramatisois pitäis tietysti tekijä selvittää. Kysyin vuosia sitten asiaa jo edesmenneeltä serkultani Hilkka Eklundilta joka toimi Demarin teatterikriitikkona ja kuului jo muinaisesta 60- luvusta lähtien Helsingin kulttuuripiireihin. Ajattelin että hän varmasti tietää. Kyseli tutuilta mutta ei sittenkään tiennyt. Hyvin on nimi salattu. Mutta niinkuin kirjoitan, voi olla paree, ettemme tiedä tämän kirjan tekijää.

      Poista
    2. (Samainen Hilkka Eklund muuten otti tuon kuvan minusta 1968.)

      Poista
  2. Hilkka oli tietenkin opiskelukaverini. Kiitos tiedosta! Hilkan kuva tervehtii Kuntsin nykytaiteen museon toisesta kerroksesta: kriitikkomme laulaa.

    Tuon kuvan taustan kertoi sitten Teemu Mäki, kun sain kerrotuksi että Hilkka! ja sitten että lauloi ehkä jotain virttä. En tiennyt että Hilkka harrasti valokuvausta. Oli kyllä muutenkin viisas ihminen.

    VastaaPoista
  3. Ajattelin että Hilkka kuvasi varmaan lehtijuttuihinsa... Mukavia tämmöiset yllättävät yhteydet. Maailma on hiton pieni ja tämä nettimaailma näköjään vielä sitä pienentää.Tuo Hilkan ottama kuva on isompana jutussani Bertrand Russell ja raalisen haaste. Muistan tuon ottamisen hetken vieläkin.

    VastaaPoista