KAUHEA KOSTO (YLE:n Tuomio-ilta ja Kioski 28.4.2015; päivitetty ja korjattu 30.4.)

          Koska olen alan virkamies, katsoin tiistain YLE:n  Kioskin ja Tuomio-illan. En malta olla lyhyesti kommentoimatta seikkaa, joka kummassakin ohjelmassa nousi esiin. Nimittäin koston idean ongelmallisuutta oikeus- ja seuraamusperiaatteissamme ja -käytännöissämme.
          Koston ideaa selvästi kamahdutaan ja säikytään. Se on ymmärrettävää, jos se mielletään jonain sellaisena primitiivisenä reaktiona, jota virallinen instituutio yksilössä tukisi, vahvistaisi ja oikeuttaisi. Tämä ei vain kertakaikkiaan käy päinsä ja olen siitä samaa mieltä. Kosto ei voi olla oikeuskäytännön ideologinen peruste eikä oikeusvaltio voi perustua kostoa legitimoivalle ja sitä yksilössä vahvistavalle idealle.
          Voidaan myös kysyä, eheyttääkö koston toteutuminen uhria ja hänen omaisiaan. Tuomio-illassa asianajaja Heikki Lampela näin kysyikin ja ymmärtääkseni vastasi ettei. Kysymys on vain ongelmallinen siksi, että siihen ei voi antaa vastausta uhrin puolesta. Ehkä saisimme vastauksen, jos voisimme elää tarpeeksi kauan sellaisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa rangaistusseuraamukset olisi korvattu rikoksiin syyllistyneiden kuntoutuksella ilman suljetussa laitoksessa suoritettavia vapausrangaistuksia. Silloin tietäisimme enemmän myös uhreista ja heidän omaisistaan. Tuomio-illassa oleva uhrin äiti ei kokenut haluavansa kostoa ja piti koko käsitettä outona. Tämä kuvaa mielestäni sitä, miten hyvin seuraamusjärjestelmä kuitenkin kaikesta kehittämisen tarpeesta huolimatta inhimillisten tunteiden kanavoijana toimii. Siinä toisessa todellisuudessa äiti olisi saattanut koston tunteen itsessään ehkä tunnistaa.
          Itse voisin kuvitella saavani pääni rikoksen uhrinakin sellaiseen asentoon, jossa pakottuisin ymmärtämään anteeksiannon välttämättömyyden jopa siinäkin tapauksessa, ettei rikoksen tekijä kadu eikä saa teostaan selkeää rangaistusta.* Voisin antaa itseni ikään kuin uhriksi oikeus- ja seuraamuskäytännön inhimillistymiselle. Mutta jos rikos olisi kohdannut vielä kohtaloaan ymmärtämätöntä lastani, olisinko valmis kasvattamaan hänet samaan? Epäilemättä se olisi pitkä ja raskas, ehkä elämän mittainen projekti, jossa suhde lapseen mahdollisesti jossain vaiheessa kriisiytyisi. Myös tästä asetelmasta oikeusvaltio osaltaan kantaa vastuuta tarjoamalla mahdollisimman yleisiä ja anonyymejä rakenteita syyllisyyden, sovituksen ja koston tuntemusten käsittelemiselle.
          Tämä koston tunteiden kanavoiminen hyväksyttävään ja huomaamattomaan muotoon on yksi oikeusjärjestelmämme tärkeistä tehtävistä. Kuten on jo toivottavasti tullut selväksi, koston tunne ei voi olla rangaistuksen "ideologinen" lähtökohta, mutta se on erottamaton osa oikeusvaltiomme ja siinä toimivan yksilön ontologiaa. Me voimme humanistiseen ihmiskäsitykseen vedoten olla lausumatta koston nimeä, mutta sovituksen ja hyvityksen ytimestä se ei sillä häviä. (Jonkinlaista oikeudentuntoa tai siis ihmisten kohdalla sellaiseksi nimitettävää tuntemusta ja sen puutteesta seuraavaa aggressiota kun ilmenee myös muilla kädellisillä kuin ihmisellä.)
          Ehkä joskus näemme maailman, jossa kostonhalusta ja jopa sovituksen odotuksesta on päästy eroon ja voimme keskittyä pelkästään rikoksiin syyllistyneiden ja uhrien kuntoutukseen. Siihen asti on parhaansa mukaan mentävä näillä.
_
*Ks. Kostosta ja sovituksesta Orwellin tapaan.
Suosittelen myös seuraavaa oheislukemistoa: Janne Kivivuori: Rikollisuuden syyt (Nemo 2013); Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014).

KRISTA KOSOSEN PUOLUSTUS

Varoitus! Tämä kirjoitus on vihainen tunteenpurkaus. (Ja myös avoin kirje Krista Kososelle.)

Minua raivostuttaa ja vi-tut-taa se, miten tekopyhästi sinusta Krista puhutaan. (Ja nimesihän sai myös luvan edustaa kaikkia kaltaisiasi siellä kuplan alla joten tämä on kirje kaikille teille.) Toisaalta ollaan poliittisesti korrekteja ja arvoliberaaleja ihan kaikkia aatteita ja eritoten Perussuomalaisia kohtaan ja nähdään sinut elämästä vieraantuneena taiteilijana, mutta jo seuraavassa lauseessa persuja ja uskonnollisia arvokonsrvatiiveja ironisoidaan surutta, siis ihan samat ihmisetkin. Herääkin kysymys, eivätkö ne tahvot todellakaan osaa päättää mitä mieltä ovat?

Oikeastaan Perussuomalaisten pitäisi kiittää sinua rehellisyydestä kaiken sen aatteellisen konsensuksen, varovaisuuden ja siveellisyyden keskellä, jonka paineessa sinäkin tunnuit peruvan puheitasi. Krista: älä taivu hienotunteisuuden paineessa; älä pyöristä sanojasi! Minusta kyseessä ei ollut väärinkäsitys vaikka ymmärrän kyllä säikähdyksesi ja perääntymisesi julkisuuden paineessa. Se ettet halua(isi) elää arvokonservatiivisessa yhteiskunnassa, ei tarkoita kuplassa elämistä yhtään sen enempää kuin konservatiivien halu päättää toisen ihmisen elämästä, kuolemasta, seksistä ja rakkaudesta ikioman transsendentin metafysiikkansa perusteella.

Eivätkä arvokonservatiivit pidä sinusta ja minusta sen enempää. Ainakaan niissä tiukoissa paikoissa, kun ideologiat konkretisoituvat ja muokkaavat todellisuutta, siis arkeamme. Olisivathan he halunneet voittaa äänestyksen sukupuolineutraalista avioliittolaista ja ettei niin tapahtunut, johtui meistä tässä samassa todellisuudessa ikävästi oleilevista maltillisista uskovista, uskonnottomista, arvoliberalisteista ja -relativisteista. Jos uskonnolliset arvokonservatiivit jotain toivovat, niin epäilemättä muuttumistamme ei suinkaan lasten vaan heidän kaltaisekseen.

Sinä Krista sanoit ääneen jotain sellaista, joka jäi vaalien jälkeen vaivaamaan varmaan muitakin kuin vain sinua. Älä pyydä sitä anteeksi.


T. Juha Saari

"YLEISÖLLE RIITTÄÄ ILLUUSIO. KISSAN ON KUOLTAVA TAITEILIJAN VUOKSI." Eli Teemu Mäki ja tyhmä yleisö

"Suomalaisessa taidekeskustelussa eräs asia ei muutu. Kuvataiteilija Teemu Mäen lähes 30 vuotta vanha Sex and Death -teos kohahduttaa edelleen. (---) Aika ajoin tämä “kissantappovideo” palaa laajempaan keskusteluun milloin mistäkin syystä – ja aina väärinymmärrettynä. Harva koko teosta on edes nähnyt. Jo pelkkä ajatus kissan tappamisesta on riittänyt teon irrottamisesta asiayhteydestään ja taiteilijan välittömään tuomitsemiseen. Jos Mäen vihaajat olisivat kaikkien näiden vuosien jälkeen viitsineet lukea edes taiteilijan teosta käsittelevän esseen, ymmärtäisivät he kyseessä olevan harkittu puheenvuoro."

Näin kirjoittaa Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä  3/15 Paavo Kässi.

Tämä lähtökohta puolustaa Mäen teosta on aika tavallinen. Tässä pitää kuitenkin olla tarkkana. Kissa ei puhuta siksi, että ihmiset eivät ymmärtäisi Mäen pyrkimyksiä. Niillä kun ei tässä ole edes merkitystä. Heidän reaktioonsa sisältyvä kysymys nimittäin kuuluu, täytyykö kissan kuolla taiteen vuoksi oli taiteilijan tarkoitus sitten mikä tahansa. Itse asiassa tämän kysymyksen voi esittää näkemättä teosta (ja tämän näkemyksen Teemu Mäki on itse esittänyt). 

Missä kulkee taideteoksen ja sen ulkopuolisen maailman raja ja mitä missäkin osassa todellisuutta saa tehdä? Koskevatko eri osia eri säännöt? Nämä kysymykset ovat vain yksi taso Mäen teoksessa, mutta hirveän oleellinen. Ihmisten suuttumus on oikeutettu ja relevantti reaktio tuolla hämmentävällä rajalla. Se on näkemys, että taide ei pohjimmiltaan ole kyllin tärkeä syy tuhota elämää; että taide on siihen liian turhaa. (Samat vihaiset ihmiset syövät kuitenkin lihaa - minä muiden mukana; lasken tarkkaan lihan kulutukseni, mutta tietenkin tulisin loppuelämäni toimeen kokonaan ilman sitä.*)

Tuohon suuttumukseen ei siis voi vastata viittaamalla yhtäältä maallikoiden ymmärtämättömyyteen ja toisaalta taiteilijan oikeisiin tarkoitteisiin. Silloin näiden ymmärtämättömien maallikoiden kiinnostavaa ja teoksen ytimeen osuvaa viestiä ei ole ymmärretty. Eikä silläkään ole tässä merkitystä, tietävätkö he osuvansa maaliin. 

Olen Teemu Mäen kanssa keskustellut ja kirjoitellut aiheesta. Hänen pyrkimyksensä ovat sinänsä selkeät ja kirkkaat. Itse olen tiivistänyt tämän kysymyksen taiteen ja moraalin olemuksesta ja rajoista (sekä siitä, miten taiteilija yleensäkin kokee olevansa tosi) aforismiini, joka on tämän kirjoituksen otsikkona. Kirjan jossa olen sen julkaissut, olen tietenkin myös lahjoittanut Teemu Mäelle.

Mitäkö sitten olen mieltä kissan tappamisesta? Kuten jo otsikko kertoo, viesti olisi mielestäni mennyt perille ilman tappamisen konkreettista toteuttamista. Vakaa luulo tai edes häiritsevä epäilys olisi riittänyt teoksen kysymysten herättämiseen yleisössä. Taiteen osalta kissan kuolema oli turha. Nähdäkseni sen oli kuoltava siksi, että taiteilija halusi kokea itsensä todeksi. Ja siksihän taiteilija taidetta pääosin tekee. Ollakseen tosi itselleen.

-

*Lihansyönti on kuitenkin mielekkäämmin meitä haastava sisältö Mäen teokselle kuin globaali rakenteellinen väkivalta, johon Mäki usein viittaa. Lihansyöntiin liittyvän tappamisen välttämättömyyden voin itse välittömästi valita, en rakenteellista väkivaltaa. Juuri tuota vapaata valintaa voi kissantappaminen vain polemisoida mielekkäästi. Vain siinä vastaavuus pätee. Rakenteellisesta väkivallasta hyödyn väistämättä halusin tai en, ellen sitten tapa itseäni tai ala erakoksi. Eli kissan tappaminen rakenteellisen väkivallan vuoksi taiteellisena ja eettisenä viestinä ontuu. Kissan tappaminen on tietoinen ja mahdollinen konkreettinen valinta, mutta meidän osamme rakenteellisessa väkivallassa ei. Syyllistäminen on sen osalta enemmänkin kyynistä retoriikkaa kuin aitoa halua tai mahdollisuutta muuttaa meitä. Viestissä on epäsuhta, josta oikeastaan tuleekin kiinnostavin kohta teoksessa.

Tappaminen tässä ja nyt kovin hämärän rakenteellieen syyllisyytemme vuoksi. Siinä Mäen teoksen ongelma.

LUONNONTIETEESTÄ, VARALLISUUDESTA JA ELITISMISTÄ

Tommi Melenderin 21.4. blogipostaus elitismistä (Antiaikalainen nyt Image-blogeissa) sai minut kirjoittamaan ja kommentoimaan tällaista:

Elitismi on nimitys asenteelle, joka koetaan ylimieliseksi. "Rahvas" uskoo että viestin saisi perille selkeästi ja niin että jokainen sen voisi ymmärtää ja kun näin ei vaivauduta heidän takiaan tekemään, se on elitismiä. Ja voi toki olla että näinkin usein on. Että sillä keisarilla ei ole niitä vaatteita. Kun tämä asenne yleistetään, syntyy ajatus ylimielisestä elitistististä.

Miksi sitten luonnontieteilijää, kiemuraisintakaan kosmologia,  ei pidetä elitistinä? Koska hänen aiheensa on niin käsittämätön, ettei itseä tunneta uhatuksi. Tyhmyys voidaan tunnustaa ilman, että tuntee itseään yksilönä tai alemman luokan jäsenenä tyhmäksi. Taide ja filosofia tuntuvat luonnontieteiden rinnalla itse keksityiltä kiemuroilta, joiden avulla voidaan erottautua - elitistisesti -massasta ja uhata älyllistä turvallisuudentunnetta jollain ikävän henklökohtaisella tasolla.

Varallisuus ei myöskään luo älyllistä uhkaa. Periaatteessa se koetaan ansaituksi. Varallisuus voi luoda kyllä ylemmyyttä, mutta "eliittiä halveksiva rahvas" ei koe sitä niin, koska ajattelee sen ansaituksi ja konkreettiseksi osaamisen mittariksi. Jos kyse on rikoksesta tai ansaitsemattomasta tuotosta, siihen suhtaudutaan moraalisella paheksunnalla. Varallisuus ikään kuin todentaa keisarin vaatteet, epärehelliset tai rehelliset. Elitismin käsite tarttuu varakkuuteen huonosti toisin kuin kateus, viha ja katkeruus. Varallisuus on kulttuuria populaarimpaa. Tosin elititismistä syyttämisenkin voi ehkä ajatella kateudeksi.

Elitismi on ehkä jotain sellaista, joka koetaan käsittämättömäksi ja ylimieliseksi sen tekijän turhamaisuuden vuoksi. Siksi varallisuus ja luonto ovat vapaita elitismistä. Tosin rahalla saa ostettua älyllisen ylemmyyden symboleja, kuten vaikeaselkoisia taideteoksia. Mutta se onkin jo tonen juttu.

VAPAUDESTA (Runo Boris Verhon "varastoihmisestä" )

Kuollut. Kuolleempi. Kuollein.
Näin kirjoittaa joku.
Sitten hän lukee sanat hiljaa ääneen ja
suun liike paljastaa että tekeekin sen tarkasti.
Kuullakseen ehkä äänensä?
Ollakseen yhtä lukemansa kanssa?
Tai vapautuakseen jostain?
Mutta koska hänellä on tämä pakkomielteensä toteen,
hän ei koskaan vapaudu.

JOS TRAVIS KOHTAISI LOUN: Nightcrawler

Dan Gilroyn Nightcrawlerin Lou Bloomissa on nähty Taksikuskin Travis Bickleä. Siihen Lou on mielestäni liiaksi klassinen psykopaatti. Travishan taas on moralisti  ja fanaatikko. Lähemmäksi tulee pikemminkin Cronenbergin maailman kylmä ja kliininen erotisoituminen. Minulle tämän elokuvan keskiössä ei ollut Lou tai ihminen lainkaan vaan eräänlainen baudrillardilainen rivous; kuoleman, rahan, intohimon ja seksuaalisuuden samuus jossa seksuaalisuutta ei enää edes tarvita intohimon määrittelemiseen. Mielenmaisema oli fetisoituneen halun kuva, joka näytti rivosti kaiken ja Lou oli minulle abstrakti ripustin joka sulautui osaksi tuota rivoutta. Lou oli reikä maailmassa, ihmisen näköinen tyhjä pakka. Travis olisi vihannut häntä syvästi. Aloittanut verilöylynsä hänestä. Itse en näe heissä mitään samaa. Pikemminkin näen heidät toistensa vastakohtina.

YKSIN ELOKUVISSA

Olin katsomassa Seinäjoen Marilynissä ukrainalaisen Miroslav Slaboshpitskyn viittomakielistä elokuvaa Heimo (Premya, 2014). Olin ensimmäinen katsoja. Edellisiin näytöksiin ei ollut tullut ketään ja mikä hauskinta, nytkin olin yksin salissa. Sitä en tiedä jäinkö myös ainoaksi. Vielä yksi näytös kun oli jäljellä tämän jälkeen.

Seinäjoen vaihtoehtoisen ohjelmiston ja yrittäjän kannalta ainuuteni ei tietenkään ollut hyväksi vaikka itse tilanteesta nautinkin, niin kuin aina kun siihen onnistun joutumaan. Edellinen kerta taisi olla Takeshi Kitanon Violent cop 90-luvun alussa (ja kun kävin katsomassa sen seuraavana päivänä uudelleen, meitä oli neljä). Eli harvinaista herkkua tämä elokuvien yksin katsominen on. Yleisön taputtaminen vaikuttavan elokuvan päätyttyä on kieltämättä upea kokemus, myönnetään. Oman voimakkaan elokuvakokemuksen jakamista, todentumista ja vahvistumista. Mutta elokuvan kuluessa muilla ei ole merkitystä. Vain sillä on, mitä näkyy kankaalla. (Teatterissa, siis näytelmää katsoessa, ainuus saattaisi olla kyllä hurja kokemus! Kerrankin teatteriväen hokema näyttelijän ja yleisön välisestä vuorovaikutuksesta ehkä voisi pitää paikkansa myös katsojan näkökulmasta eikä vain lavalla olijan.*)

Entä Slaboshpitskyn elokuva? Se oli runsaan 2 tunnin kestonsa yli puoliväliin maaginen. Ihan rautaa ehdottomasti. Sitten dramaturginen fokus mielestäni hukattiin. Mutta sittenkin se olisi ansainnut itseäni suuremman yleisön. Ja vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden. 

-
*Ks. kirjoitus Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa

RUNO VÄKIVALLASTA PUHUMISEN VAIKEUDESTA

Väkivallasta on mahdotonta olla välittömästi mitään mieltä. Siihen se ei ole riittävän välitön käsite. Aina liikaa miehen tai naisen, aikuisen tai lapsen, voittajan tai häviäjän, uhkaavan tai puolustautuvan, kolonialistin tai terroristin, esivallan tai aktivistin, voimakkaan tai heikon, terveen tai sairaan, rohkean tai pelkäävän, tietävän tai tietämättömän, syyllisen tai syyttömän, alistetun tai alistajan, katuvan tai katumattoman harjoittamaa. Jopa sodan mielettömyyttä julistavan on pidettävä sotimista enemmän hyökkääjän tekona.

GLOBAALI TALOUS, EUTANASIA JA ÄÄNESTÄMINEN

"Ihan sama se on kuka siellä istuu." Äänestäminen tuntuu turhalta jos ajattelee globaalin talouden suurelta osin sanelevan arkeamme. Ja siltähän se joskus tuntuu. Silloin äänestämisen mielekkyyttä onkin haettava lähempää eli omasta maailmankatsomuksesta.

Jännititkö sinä sukupuolineutraalista laista äänestettäessä jommalla kummalla puolella ajattelematta globaalia taloutta? Aivan. Eutanasian kanssa olemme epäilemättä joskus samassa tilanteessa. Itse en halua päättävän enemmistön koostuvan Suomen Keskustasta, Kristillisdemokraateista ja Perussuomalaisista, koska kannatan eutanasiaa ja sukupuolineutraalia avioliittolakia. Näin yksinkertaista tämä on.

KUINKA PUHUA PAHASTA?

Paha meissä ei kysy. Eikä hyväkään haluaisi kysyä pahalta. Mutta joskus on pakko yrittää.
       
          Hannah Arendtin ajatus pahan arkipäiväisyydestä on ilmeisyydessään lattea, ellei sitä lue muistutuksena niistä rakenteista ja ilmiöistä jotka saavat pahan tuntumaan luonnolliselta. Sillä juuri se että paha kykenee näyttämään niin vaivattomasti arkipäiväiseltä, tekee siitä paitsi poikkeavan niin myös tunteillemme tavoittamattoman. Aika usein myös haluamme - jos emme ole kohdanneet tämän arkipäiväiseltä vaikuttavan pahan paljainta pahuutta silmästä silmään - suojautua pahan selittämättömyydeltä arkipäiväisyyden havaintoihin. "Eihän se ole meitä kummempi. Näettekö! Hänhän jopa sienestää laillamme!" saatamme sanoa kuin sisäisestä pakosta. Silti jokin jää aina vaivaamaan mieltä.
          Ammattini rikosseraamusalalla vaatii eettisen periaatteen, jonka mukaan minun on uskottava ihmisen kykyyn muuttua. Se on hyvä periaate ja välittömästi tosi jos muistaa, että se tyhjyys jossa kokemuksemme ajasta todentuu, on eettisesti neutraalia ja yhteisintä meissä. Yhteisintä ja eettisintä on tyhjän jakamattomuus, kuten usein olen tässä blogissaninikin kirjoittanut. Tässä ei siis tarvita niinkään uskoa toiseen ihmiseen. Tulevaisuus on annetusti avoin. Kaikki varmasti muistavat periaatteen, ettei olisi tuomittava ihmistä vaan hänen tekonsa. Ihminen tuossa lauseessa voi mielestäni tarkoittaa lähinnä juuri tuota tyhjyyttä, jossa kokemamme tulevaisuus ja suhteemme tapoihin, tottumuksiin tai vaikkapa vietteihimme niin sanotusti konstituoituu. Toisin sanoen aika on ontologisen koneistomme perustava osa ja sen yhteisyydessä koen pystyväni kohtaamaan - ja tätä pidän ehkä hyväksyttävimpänä puhtaan pahan määritelmänä - julmimmastakin teostaan selittämättömästi ja katumatta nauttivan ihmisen.*
          Tosin tämä kaikki on minulle tuntevana ihmisenä tietenkin liian vaikeaa. Siksi helpotunkin vasta kun tunnen ihmisen ahdistuvan teostaan uskon hänen aidosti katuvan sitä. Tämänkin olen työssäni kokenut ja juuri silloin tuntenut kohtaavani ihmisen niin puhtaana kuin mahdollista. Syyllisyydestä kumpuava kärsimys ei kaunista ketään, mutta se voi tehdä ihmisestä todemman.
-
*Tärkeää on tässä huomata, että jos joku kieltää tekonsa, se ei tee hänestä pahaa. Hänhän voi todellakin olla syytön.