KAUHEA KOSTO (YLE:n Tuomio-ilta ja Kioski 28.4.2015; päivitetty ja korjattu 30.4.)

          Koska olen alan virkamies, katsoin tiistain YLE:n  Kioskin ja Tuomio-illan. En malta olla lyhyesti kommentoimatta seikkaa, joka kummassakin ohjelmassa nousi esiin. Nimittäin koston idean ongelmallisuutta oikeus- ja seuraamusperiaatteissamme ja -käytännöissämme.
          Koston ideaa selvästi kamahdutaan ja säikytään. Se on ymmärrettävää, jos se mielletään jonain sellaisena primitiivisenä reaktiona, jota virallinen instituutio yksilössä tukisi, vahvistaisi ja oikeuttaisi. Tämä ei vain kertakaikkiaan käy päinsä ja olen siitä samaa mieltä. Kosto ei voi olla oikeuskäytännön ideologinen peruste eikä oikeusvaltio voi perustua kostoa legitimoivalle ja sitä yksilössä vahvistavalle idealle.
          Voidaan myös kysyä, eheyttääkö koston toteutuminen uhria ja hänen omaisiaan. Tuomio-illassa asianajaja Heikki Lampela näin kysyikin ja ymmärtääkseni vastasi ettei. Kysymys on vain ongelmallinen siksi, että siihen ei voi antaa vastausta uhrin puolesta. Ehkä saisimme vastauksen, jos voisimme elää tarpeeksi kauan sellaisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa rangaistusseuraamukset olisi korvattu rikoksiin syyllistyneiden kuntoutuksella ilman suljetussa laitoksessa suoritettavia vapausrangaistuksia. Silloin tietäisimme enemmän myös uhreista ja heidän omaisistaan. Tuomio-illassa oleva uhrin äiti ei kokenut haluavansa kostoa ja piti koko käsitettä outona. Tämä kuvaa mielestäni sitä, miten hyvin seuraamusjärjestelmä kuitenkin kaikesta kehittämisen tarpeesta huolimatta inhimillisten tunteiden kanavoijana toimii. Siinä toisessa todellisuudessa äiti olisi saattanut koston tunteen itsessään ehkä tunnistaa.
          Itse voisin kuvitella saavani pääni rikoksen uhrinakin sellaiseen asentoon, jossa pakottuisin ymmärtämään anteeksiannon välttämättömyyden jopa siinäkin tapauksessa, ettei rikoksen tekijä kadu eikä saa teostaan selkeää rangaistusta.* Voisin antaa itseni ikään kuin uhriksi oikeus- ja seuraamuskäytännön inhimillistymiselle. Mutta jos rikos olisi kohdannut vielä kohtaloaan ymmärtämätöntä lastani, olisinko valmis kasvattamaan hänet samaan? Epäilemättä se olisi pitkä ja raskas, ehkä elämän mittainen projekti, jossa suhde lapseen mahdollisesti jossain vaiheessa kriisiytyisi. Myös tästä asetelmasta oikeusvaltio osaltaan kantaa vastuuta tarjoamalla mahdollisimman yleisiä ja anonyymejä rakenteita syyllisyyden, sovituksen ja koston tuntemusten käsittelemiselle.
          Tämä koston tunteiden kanavoiminen hyväksyttävään ja huomaamattomaan muotoon on yksi oikeusjärjestelmämme tärkeistä tehtävistä. Kuten on jo toivottavasti tullut selväksi, koston tunne ei voi olla rangaistuksen "ideologinen" lähtökohta, mutta se on erottamaton osa oikeusvaltiomme ja siinä toimivan yksilön ontologiaa. Me voimme humanistiseen ihmiskäsitykseen vedoten olla lausumatta koston nimeä, mutta sovituksen ja hyvityksen ytimestä se ei sillä häviä. (Jonkinlaista oikeudentuntoa tai siis ihmisten kohdalla sellaiseksi nimitettävää tuntemusta ja sen puutteesta seuraavaa aggressiota kun ilmenee myös muilla kädellisillä kuin ihmisellä.)
          Ehkä joskus näemme maailman, jossa kostonhalusta ja jopa sovituksen odotuksesta on päästy eroon ja voimme keskittyä pelkästään rikoksiin syyllistyneiden ja uhrien kuntoutukseen. Siihen asti on parhaansa mukaan mentävä näillä.
_
*Ks. Kostosta ja sovituksesta Orwellin tapaan.
Suosittelen myös seuraavaa oheislukemistoa: Janne Kivivuori: Rikollisuuden syyt (Nemo 2013); Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014).