maanantai 27. huhtikuuta 2015

KRISTA KOSOSEN PUOLUSTUS

Varoitus! Tämä kirjoitus on vihainen tunteenpurkaus. (Ja myös avoin kirje Krista Kososelle.)

Minua raivostuttaa ja vi-tut-taa se, miten tekopyhästi sinusta Krista puhutaan. (Ja nimesihän sai myös luvan edustaa kaikkia kaltaisiasi siellä kuplan alla joten tämä on kirje kaikille teille.) Toisaalta ollaan poliittisesti korrekteja ja arvoliberaaleja ihan kaikkia aatteita ja eritoten Perussuomalaisia kohtaan ja nähdään sinut elämästä vieraantuneena taiteilijana, mutta jo seuraavassa lauseessa persuja ja uskonnollisia arvokonsrvatiiveja ironisoidaan surutta, siis ihan samat ihmisetkin. Herääkin kysymys, eivätkö ne tahvot todellakaan osaa päättää mitä mieltä ovat?

Oikeastaan Perussuomalaisten pitäisi kiittää sinua rehellisyydestä kaiken sen aatteellisen konsensuksen, varovaisuuden ja siveellisyyden keskellä, jonka paineessa sinäkin tunnuit peruvan puheitasi. Krista: älä taivu hienotunteisuuden paineessa; älä pyöristä sanojasi! Minusta kyseessä ei ollut väärinkäsitys vaikka ymmärrän kyllä säikähdyksesi ja perääntymisesi julkisuuden paineessa. Se ettet halua(isi) elää arvokonservatiivisessa yhteiskunnassa, ei tarkoita kuplassa elämistä yhtään sen enempää kuin konservatiivien halu päättää toisen ihmisen elämästä, kuolemasta, seksistä ja rakkaudesta ikioman transsendentin metafysiikkansa perusteella.

Eivätkä arvokonservatiivit pidä sinusta ja minusta sen enempää. Ainakaan niissä tiukoissa paikoissa, kun ideologiat konkretisoituvat ja muokkaavat todellisuutta, siis arkeamme. Olisivathan he halunneet voittaa äänestyksen sukupuolineutraalista avioliittolaista ja ettei niin tapahtunut, johtui meistä tässä samassa todellisuudessa ikävästi oleilevista maltillisista uskovista, uskonnottomista, arvoliberalisteista ja -relativisteista. Jos uskonnolliset arvokonservatiivit jotain toivovat, niin epäilemättä muuttumistamme ei suinkaan lasten vaan heidän kaltaisekseen.

Sinä Krista sanoit ääneen jotain sellaista, joka jäi vaalien jälkeen vaivaamaan varmaan muitakin kuin vain sinua. Älä pyydä sitä anteeksi.


T. Juha Saari




6 kommenttia:

  1. Aika hyvä. Muuten kylläkin koko jako arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiviin on ihan järjetön. Onhan arvoliberaaleilla, näillä kristoilla ja vuokoilla ja saisiolla, omassa pakissaan suuria määriä pysyviä arvoja, joista he hyvin konservatiivisesti pitävät kiinni. Otetaan esimerkki. Usko ihmispopulaatioiden kulttuurien tasa-arvoisuuteen. Jos mitaksi otetaan klassiset utilitaristiset selitysmallit niin kyllä eroja on, ja massiivisen suuria. Tasa-arvo ei korreloi todellisuuden kanssa. Osa kulttuureista on tappavia, sananmukaisesit. Todellisuus ja liberaalien huom! arvokonservatiivinen (!) uskomus/arvo eivät siis kohtaa. Tässä mielessä liberaali voi olla omassa liberaaliudessaan hyvinkin arvokonservatiivi ja konservatiivi liberaaleja uskomuksia purkaessaan hyvinkin liberaali.
    Kaikki taitaa olla vain sumeilamatonta reviirisotaa ajatuksista ja ideoista: ei niin, että paras ajatus voittakoon, vaan niin, että vahvin ja voimakkain ja äänekkäin voittakoon. Ja tässä kisassa (vaalituloksesta huolimatta) paradigmojen megatrendi on se, että liberaalit ovat valmiiksi ja varmasti voittajan puolella. Hollywood, tarkoitan metaforallisesti liberaalia obamalaista "edistyksellistä" disneylandia, voittaa media- ja kulutustottumuskisan ihan selvästi. Tom Hanks kukistaa Spenglerin 6-0.
    Krista tosiaan hötkyili ihan turhaan. Kansamme valtaenemmistö on ihan samaa mieltä kuin mitä hän oli. Liberaaleilla ei ole mitään hätää.

    Itse yritän ohittaa koko tyhmän dikotomian vaikka media sitä ruokkii. Olemme kaikki ihmisiä yrittämässä perustella kantojamme ja olemassaoloamme. Ja aina kun avaa suun, yleensä pieleen menee. Itse olen kai jonkinmoinen konservatiivi, jonka on yhä vaikeampi uskoa vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, tässä maailmassa. Olenko liberaali vai konservatiivi, en tiedä. Asia ja tapaus kerrallaan voisi olla yksi vaihtoehto.

    jope

    VastaaPoista
  2. Juha, Jope,

    ihan oikein järkeilty tuo näyttelijättären kohta tuossa.

    Silti jäin miettimään sitä toista argumenttia: miten niin Krista-flikkaanen ei ollut tavannut ketään perussuomalaista äänestävää? Siis se argumentti, että on hyvä tavata ihan kaikenlaisia ihmisiä.

    Tästä hirrmuisen pitkästä perspektiivistäni olen aika valmis sanomaan, että meillä käydään nykyään kylässä liian vähän. Ei pysähdytä puhumaan edes naapurien kanssa. Ei istahdeta portaille juttelemaan korttelin lasten kanssa.

    Sillä ei ole väliä, mitä nämä lähimmäiset edustavat.

    Olen lukenut David Foster Wallacen kirjaa Supposedly a Fun Thing to Do (jne), ja siitä aika pätevää analyysia ameriikkalaisten suhteesta televisioon. Minusta paras osa sitä esseetä on se kohta, jossa hän päätyy miettimään, mahtaako amerikkalainen televisioyleisöä pitää sarjojen henkilöistä siksi, että ne edustavat jotain saavuttamatonta, eli jonkinlaista aikuisten satujen henkilöstöä.

    Sitten hän kuitenkin päätyy siihen lopputulokseen, että ihmiset kyllä mieluiten katsovat oman itsensä näköisiä ihmisiä myös siitä olohuoneen laatikosta.

    Wallace ei lyö kantaansa lukkoon. Aina noissa leffoissa (joita sarjiksetkin ovat) on onneksi liioittelua, pahojen ja hyvien henkilöiden taistelu jatkuu ikuisesti. Suomen vaalit olivat aika surkea näytelmä, jos ajattelee kulttuurielämän mahdollisuuksia. Jostain syystä luova ajattelu ei tässä maassa ole kovin suosittua.

    Mutta en tiedä onko se suosittua missään. Olen ajatellut että Wallace ei hirveästi viihdy ja kirjoittaa hauskasti pahoinvoinnista. Jään toivomaan hurskaasti että suomalaiset voivat vähän paremmin. En tiedä onko se mahdollista.

    VastaaPoista
  3. Se ettei ole tavannut persuja äänestävää ei johdu niinkään kuplasta kuin siitä, ettei monikaan persu ole suuntaustaan hirveästi julistanut. En minäkään tiedä tavanneeni. En tiedä josko nyt tulee muutos.

    Wallacesta ja televisiosta: kyllä fiktiivisissä hahmoissa aina on ideaali määrä itseämme mutta myös saavuttamatonta. Tämä siis koskee kaikkea fiktiota, ei vsin televisiota.

    VastaaPoista
  4. Tuo jopen toinen lause (ystävällisten kehujen jälkeen) sai minut kysymään omaa arvoliberalismiani. Sitä koen edustavani. Totta on että siitäkin voi tulla kivettynyt "konservatiivinen" totuus muuttuvassa todellisuudessa. Jope on oikeassa.

    Liberaalin ja konservatiivisen arvon erottaa minulle itsen jatkuva dekonstruoiminen, kaiken metafysiikkani purkaminen niin pitkälle kuin mahdollista. Sen kuunteleminen, perustanko jotakin tuolle kirjoituksessani mainitsemalle transsendentille metafysiikalle. Minulle arvokonservatismi siis pyrkii pitämään koossa, -liberalismi on aina dekonstruoiva prosessi. Tärkeää on karkaavan lahjan idea (ks. (2006 edesmennyt) Tomi Kaarto: Kirjallisuuden ja filosofian rajankäyntiä: Derridan lahja; Derrida on minulle ehkä tärkein eetikko; kirjoitukseni kuten Olemisen koordinaatit, Olemisen epätarkkuusperiaatteet, Puutteen evankeliumi- Derridan lahja sekä Différancen etiikkaa käsittelevät tätä arvojen kysymystä). Arvoliberaalinen ja arvokonservatiivinen eivät mielestäni ole samanarvoisia, koska minulle edellinen on itsen jatkuvaa hajottamista... siinä määrin kuin se ikinä on mahdollista. Se on välillä ahdistavaa. Joskus tuntuu että on käännyttävä itseään vastaan. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon käsitteet; määrätietoinen johdonmukaisuus niissä johtaa koordinaatistoni dekonstruktioon. Kysymys vain kuuluu, rohkenemmeko pitäytyä tässä johdonmukaisuudessa loppuun asti. Arvoliberalismi on subjektin epätietoisuutta. Fasisti on aina varma itsestään ja siitä, että erot ovat hänen ulkopuolellaan eivätkä hänen sisällään.

    VastaaPoista
  5. Juha kriteereillä ( liberaalin jatkuva purku-ja uudelleenrakentamisprosessi..) ei kovinkaan moni liberaalina itseään pitävä liberaali sitten ole. Jos jossakin tapaa piinkovaa periksiantamattomuutta omista käsityksistä niin täällä Helsingissä. Punavihreä-seurakunta on uskossaan luja ja betonoitu. Konservatiivina en allekirjoita ihan tuota kaiken "vanhan" epätoivoista puolustamista ja säilyttämistä. Historiassa on kovin vähän säilyttämisen arvoista, mutta se mikä on, on sitäkin arvokkaampaa, Aito konservatiivisuus ei perustu fobiaan - kuten mielellään aina syytetään - vaan arvostukseen, ja ketjuuntumiseen menneen, nykyisen ja tulevan välillä.

    Itse tunnen ps:ää äänestäneitä. Kovin vähän konservatiiveja klassisessa mielessä ovat. Harmi. Kunnollista konservatiivista puoluetta tässä maassa ei taida edes olla. Minulle se olisi juuri se kaikkein älyllisin vaihtoehto. Pintatason liberaalius on niin helppoa - kaikki on duunissa samaa mieltä. Ja fiilispohjalta. Se-nyt-vaan-on-tätä-päivää onkinn tämän ajan slogan kirkkaimmillaan. Se perustele itse itsensä ja vaientaa muut äänet.

    jope

    VastaaPoista
  6. Joo. Kyllä sitä välillä tuntee ittensä lähestulkoon fasistiksi kun oikein alkaa itteensä kysymään. Minun on esimerkiksi vaikea pidättää aggressioitani jouduttuani kyynärpääetäisyydelle anarkistien ja absoluuttisten pasifistien kanssa. Heidän ajattelunsa unohtaa niin täydellisesti olemisen koordinaatit etten jaksa heitä oikein tosissani kuunnella. Kai tämä näkyy vaikkapa runossani Väkivallasta puhumisen vaikeudesta ja kirjoituksessa Hyvää itsenäisyyspäivää.

    VastaaPoista