Paha meissä ei kysy. Eikä hyväkään haluaisi kysyä pahalta. Mutta joskus on pakko yrittää.
Hannah Arendtin ajatus pahan arkipäiväisyydestä on ilmeisyydessään lattea, ellei sitä lue muistutuksena niistä rakenteista ja ilmiöistä jotka saavat pahan tuntumaan luonnolliselta. Sillä juuri se että paha kykenee näyttämään niin vaivattomasti arkipäiväiseltä, tekee siitä paitsi poikkeavan niin myös tunteillemme tavoittamattoman. Aika usein myös haluamme - jos emme ole kohdanneet tämän arkipäiväiseltä vaikuttavan pahan paljainta pahuutta silmästä silmään - suojautua pahan selittämättömyydeltä arkipäiväisyyden havaintoihin. "Eihän se ole meitä kummempi. Näettekö! Hänhän jopa sienestää laillamme!" saatamme sanoa kuin sisäisestä pakosta. Silti jokin jää aina vaivaamaan mieltä.
Ammattini rikosseraamusalalla vaatii eettisen periaatteen, jonka mukaan minun on uskottava ihmisen kykyyn muuttua. Se on hyvä periaate ja välittömästi tosi jos muistaa, että se tyhjyys jossa kokemuksemme ajasta todentuu, on eettisesti neutraalia ja yhteisintä meissä. Yhteisintä ja eettisintä on tyhjän jakamattomuus, kuten usein olen tässä blogissaninikin kirjoittanut. Tässä ei siis tarvita niinkään uskoa toiseen ihmiseen. Tulevaisuus on annetusti avoin. Kaikki varmasti muistavat periaatteen, ettei olisi tuomittava ihmistä vaan hänen tekonsa. Ihminen tuossa lauseessa voi mielestäni tarkoittaa lähinnä juuri tuota tyhjyyttä, jossa kokemamme tulevaisuus ja suhteemme tapoihin, tottumuksiin tai vaikkapa vietteihimme niin sanotusti konstituoituu. Toisin sanoen aika on ontologisen koneistomme perustava osa ja sen yhteisyydessä koen pystyväni kohtaamaan - ja tätä pidän ehkä hyväksyttävimpänä puhtaan pahan määritelmänä - julmimmastakin teostaan selittämättömästi ja katumatta nauttivan ihmisen.*
Tosin tämä kaikki on minulle tuntevana ihmisenä tietenkin liian vaikeaa. Siksi helpotunkin vasta kun tunnen ihmisen ahdistuvan teostaan uskon hänen aidosti katuvan sitä. Tämänkin olen työssäni kokenut ja juuri silloin tuntenut kohtaavani ihmisen niin puhtaana kuin mahdollista. Syyllisyydestä kumpuava kärsimys ei kaunista ketään, mutta se voi tehdä ihmisestä todemman.
-
*Tärkeää on tässä huomata, että jos joku kieltää tekonsa, se ei tee hänestä pahaa. Hänhän voi todellakin olla syytön.
" Ammattini rikosseraamusalalla vaatii eettisen periaatteen, jonka mukaan minun on uskottava ihmisen kykyyn muuttua."
VastaaPoistaTuo imperatiivinen vaatimus uskosta kykyyn muuttua on hieno juttu. Itse toimin myös alalla jossa ei voi heittää kirvestä kaivoon ja jossa on vähintään ääneen lausumatta sama vaade ja periaate. Yksityishenkilönä onkin sitten vaikeampaa. Löydän itsestäni helposti nihilistin, fasistin, anarkistin (pimeältä puolelta) tavan hahmottaa maailmaa ja sieltä vain vähän (!) valoisammalta puolelta kristityn tien, mikä ei ole, jos joku niin ajattelee, mitään vaellusta valossa, ilossa ja hyvyydessä, ei edes uskossa.
Mutta valinta uskoa ihmiseen, tulisi olla ketegorinen imperatiivi, tuntuu miltä tuntuu. Koko maailma on rikosseuraamusvirasto.
Muutenkin: - Kun vilpitön kysyy kumpi voittaa, hyvä vai paha, sinä vastaat, että loppujen lopuksi hyvä voittaa....
Meidän penskathan voivat tuollaista kysyä pikkuisina. Silloin ei ole relativismin paikka. Näennäisfiksu relativismi on kyllä muutenkin nykyään sellaista keskiluokan hupia että siihen kannattanee ottaa hieman etäisyyttä.
Pahuus sotketaankin liian usein noihin suhteellisuuksiin. Mutta tiedättekö mille nauretaan? Sille mille Eurooppa ei nauranut 1900 vuoteen. Kysymykseen persoonallisesta pahasta, saatanasta, tämän maailman ruhtinaasta. Pahaa ei voi projisoida siihen (ei niin tehty ennenkään) mutta minä uskon kyllä tuohonkin pahuuden ulottuvuuteen, superälyyn, lankojemme pitelijään, jonka tarkoitus ei ole hyvä.Tosin klassisessa kristillisyydessä uskotaan että saatanalla on vain se valta minkä korkeampi valta antaa. Ja sekin vain toistaiseksi.
Mutta ollaan hyvän puolella, pahuudessammekin, jos vain kykenemme.Tai edes yritämme kyetä. Kyetä muutokseen...