lauantai 30. toukokuuta 2015

JUOPUNUT HAAVIKKO: Viiniä, kirjoitusta

Tässä upeassa kokelmassa Haavikko kirjoittaa kuin haluaisi jättää kaiken ja elää vain itselleen. Juoda vihdoin sitä viiniä, jota on säästänyt liian kauan muita varten. Tässä kokoelmassa hän päästää irti. Haavikko sanoi tarkoittavansa sitä, mitä kirjoittaa. Väitti siis olevansa helposti ymmärrettävä. Jos siis ymmärrän häntä oikein. Tämän kokoelman kohdalla tuo väite ei kuulosta sarkasmilta eikä ylimielisyydeltä.*


-
* Ostin esdikoisen Tiet etäisyyksiin äänikirjana, Kalle Holmbergin lukemana. Sen suhteen tuo Haavikon väite omasta selkeydestään kyllä pitää kutinsa. Mutta en minä siitä silti alkuihastusta enempää välitä.

torstai 28. toukokuuta 2015

CORPUS DADA JA WITTGENSTEIN

"Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava." Tractatus logico-philosophicus.

Wittgensteinin mukaan primaarikieli on tavoittamaton maailman muoto. Esimerkiksi sosiaalinen ja psykologinen minuus ei siihen kuulu, koska siitä voimme puhua. Siitä tulee fenomenaalinen objekti, joka ilmenee asiantiloissa (vrt. Sartren minän ulkoisuus). Primaari on muotoa josta käsin voimme lukea sisältöjä, mutta jota itseään emme voi käsitteellistää millään ymmärrettävällä kielellä (vrt. Lacanin reaalinen). Primaarinen taso on annettu emmekä huomaa emmekä ajattele sitä koska emme kykene siihen. Tai kuten anonyymi dadaisti asian ilmaisee: "Matkailijat eivät koskaan kysy matkailun muotoa." Tärkeää on fenomenaalinen elämys. Asian voi esittää hänen laillaan myös alla olevalla kaavalla:


MATKAILUN MUOTO:


A>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>B
B>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>A


Tätä matkailun muodon kysymistä DADA kuitenkin yrittää. Se yrittää olla yhtä aikaa sanan henki ja ruumis. Sisältö ja muoto. Primaari ja sekundaari. Siinä tietenkään onnistumatta. Silti DADA ei osaa lopettaa. Vaieta. Sille mahdottoman yrittäminen on aivan liian hauskaa.




maanantai 25. toukokuuta 2015

ANONYYMIN HAUTAKIVI






Dada qwee, Dada sipp








VIELÄ 3 DADAA ANONYYMILTÄ



DADAKIELI LAULAA


………! …! …………!!!....


!!......!.....!.............!!!!...!


………………!!...................


!






PARHAAN IHMISEN HAUTA HAUTAUSMAALLA



+++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

+++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

+++++++++++++++++     1   ++++++++++++++++++

+++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

+++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++


+++++++






TYHJYYS SIJAITSEE OIKEALLA



>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> 

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> 

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> 











perjantai 22. toukokuuta 2015

MITÄ ON DADA!

DADA on asenne. Eläköön DADA! DADA vapauttaa! DADA puhuttelee järkeä juuri sen verran, että tekee tunteesta suuren ja sanasta sellaista mikä enemmän avaa kuin sulkee. DADA ei jätä tilaa mielikuvitukselle vaan harhauttaa sitä. DADA on reaalista. DADA on elementaarista ja siksi todistaa, että vasta kun sana ei ole kirjaimellista, se ravitsee koko voimallaan. DADA on yhteisintä. DADA on yksityisintä. DADA on rakkautta. DADA on iloa. DADA on nautintoa. DADA viettelee. DADA ei pilkkaa. DADA on kaunista. DADA on selväpäisintä. DADA on humalaa. Dada on pyhää. DADA on maallista. DADA on ismeistä suurin. DADA on ismeistä pienin. DADA ei ole mitään. DADA on kaikkea. DADA on hauskaa. DADA on vakavaa. DADA on tutuinta ja tuntemattominta. DADA on arvaamattominta. DADA on ikuisinta ja hämmentävintä. DADA on lajityyppien sisintä ylittämistä. DADA on PKN Euroviisuissa! DADA on tyhjintä. DADA on täysintä. Mutta kateutta DADA ei ainakaan ole ja silti on harmillista, etten ole keksinyt näitä runoja itse vaan anonyymiksi jättäytyvä kollegani. Sillä juuri nämä tekstit jos mitkä olisin halunnut itse kirjoittaa koska haluaisin olla DADA. Mutta kukaan ei itse voi olla DADA. Vain DADA voi olla DADA.

VIELÄ ANONYYMIN DADARUNOUTTA



PROFEETAN PUHE DADAMATUSSA


On seqwe blat!

Yritei kohei koo!

Plå qrety, plå zec, plå num & gröö!


Öm has töö!

Aa ee löp lai!

Xer xei, finei qel!


Rös peri elle!

Dada kölli, dada kissi!

Zabg örö mentali!


torstai 21. toukokuuta 2015

YLISTYSLAULU RIKOSSEURAAMUSTYÖNTEKIJÄN OSAAMISELLE



Kurvole dada, kurvole dada!
Hamsternam ahistuhise ii ee äikityi,
xentai iessä virutoi hikise
€€€ ee €€€ oipati €€€
belotidei quola på dem.

Kurvole dada, kurvole dada!
wrtyom zatza öllö alla qeli
åöi exe dada cem dada
calu hukuse ee calu ee epetinem
öbe tii okortudai sorqui sam

Kurvole dada, kurvole dada!
viputidöllö sipase seqqe see
hölöqöllö rewesisuo dada
bececce samori samurai nam
på hiquqi på hiquqi hep sem!







KAKSI VAPAUTTA JA MOTIVOITUMISEN HAASTE (päivitys 20.8.2019)

1
Isaiah Berlin (1909-1997) kirjoitti negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Negatiivinen on vapautta toisen ihmisen, instituution, organisaation tai hegemonian hallinnasta ja pakotteista (mikä tietenkin tarkoittaa heti myös yksilön positiivista vapautta tukevia rakenteita kuten vaikkapa verottamista mikäli yksilöä ei haluta hylätä omaan vapauteensa). Ihmistä rajoittava luonto ei kuulu tähän. Positiivinen taas on vapautta toteuttaa itseään ja kykenemistä siihen (mikä samalla tietenkin tarkoittaa tätä mahdollistavia ja tukevia rakenteita ettei positiivinen vapaus jää tyhjäksi kirjaimeksi).

Ehkä teen lukijani kiukkuisiksi kun vedän mutkat vähän suoriksi ja teen tästä "liian" omani näköistä kun sanon, että oikeisto korostaa positiivista painottaessaan yksilön vastuuta itsestään ja vasemmisto negatiivista vapautta paljastaakseen ideologisia rakenteita ja vapauttaakseen yksilön niistä positiiviseen vapauteensa. Vasemmisto siis näkee tässä yksilön ja vapauden enemmän suhteellisena. Ja tietenkin asetelman voi nähdä siten kuin se yleensä esitetään: oikeisto korostaa negatiivista vapautta koska haluaa ihmisen vapautuvan valtion holhouksesta ja vasemmisto positiivista vapautta, jota hyvinvointivaltion rakenteiden on mahdollistettava tasapuoisesti kaikille.

Mitä enemmän mietin tuota vapauden dialektiikkaa, en pääse irti siitä ajatuksesta, että kyse on vain näkökulmasta. Vapaus on ikään kuin puhdistettava etukäteen määritellystä yhteiskunnallisesta empiriasta ja ideologioista. Vasta sitten voi kysyä, mistä negatiivinen ja positiivinen vapaus muodostuvat. Yhteiskunnan holhouksesta vapautumisesta vai vapautumisesta uusliberalistisen vapaan ja aktiivisen yksilön "nihilistisestä" ideasta (yhteiskunnan antamin tuin). Siitä sitten seuraa, millainen on vapauden subjekti. Ja mihin vasemmisto ja oikeisto keskittyvät sen suhteen. Siitä kamppaillaan. Tuon yksilön entiteetistä ja siitä, mikä häntä saa muokata.

Vapaudessa on siis enemmän kyse dialektiikasta kuin pysyvistä positiivisen tai negatiivisen entiteeteistä. Ja retorisista elementeistä. Mitä positiivisella ja negatiivisella vapaudella ja tarkoitetaan, mikä niissä korostuu, muuttuu näkökulmien ja määrittelijän motiivien myötä. Pitääkö ihmisen vapautua häntä passivoivasta tukemisesta (oikeiston agenda)vai tahtoa korostavasta markkinaliberalismista (vasemmiston agenda)? Tuohon kysymykseen voisi tiivistää postiivisen ja negtiivisen vapauden häilyvän dialektiikan. Juuri positiivisen ja negatiivisen vapauden sisällöistä ja niiden painottamisen asteista käydään ne poliittiset kiistat, joita saamme jatkuvasti seurata. Vaikkapa verotuksesta.

2
Jos pitäisi valita yksi sana, jossa vapauksien dialektiikka kuin huomaamatta konkretisoituu, se on motivoituminen.

"Oletko aidosti motivoitunut?" Tuo vaikkapa sitten rikosseuraamustyöntekijän kysymys päihdeongelmaiselle asiakkaalle luo efektin (kateettomasta) positiivisesta vapaudesta. Minussa puhuu kuin huomamatta yksilöä korostava sisäinen markkinalberalisti (vaikka kuvittelen puhuvani  psykologista diskurssia). 

Huomaan tämän poliittisen jännitteen esimerkiksi siinä, että aidon motivoitumisen ajatus voimistuu sisälläni taloudellisen epävarmuuden lisääntyessä. Esimerkiksi kun vaikkapa joku on ollut päihdehoidossa liian monta kertaa ja kunta ei enää suostu maksamaan uutta. Negatiivisen vapauden piiri kiristyy, siitä tulee negatiivista sanan ankarassa merkityksessä. Kiinni pitävää niukkuutta. Motivoituminen on tuolloin kaatoluokka, johon työntekijä siirtää vapauden haastavan ongelman ja korostaa (katteettomasti) positiivista vapautta, koska itsekin alkaa ahdistua ja tuntea asiakkaan edessä tyhjän kauhua, kun välineitä motivoitumisen ja vapauden laadun koettelemiseen ja todentamiseen ei ole. Positiivisesta vapaudesta tulee irvikuva ihmisestä. 

Kun tilanne on edellä mainitun kaltainen, ei tietenkään vastausta asiakkaalle esitettyyn kysymykseen aidosta motivaatiosta voi antaa. Vain mahdollisuus koetella aidosti motivaatiota toimivin välinein vasta tekee kysymyksestä mielekkään.  Vasta vastaus luo tässä yhteydessä mielekkään kysymyksen. Vaikkapa urheiluvalmennuksessa asia on tietenkin ihan toinen.

Motivaation kysymyksessä positiivinen ja negatiivinen vapaus eivät enää ole erotettavissa toisistaan. Tai paremminkin: motivaation kysymisen kohdalla erottamisen mahdottomuus tulee selkeästi esiin. Tai vielä: niiden ideologinen olemus ilmenee.

-
*Essee Kaksi vapauden käsitettä kokoelmassa Vapaus, ihmisyys ja historia; ks. myös Sami Syrjämäen Berlin vapaudesta (filosofia.fi)

tiistai 19. toukokuuta 2015

PKN

Minusta Kari Aallolla on tällä hetkellä Suomen paras rock-ääni. Eikä ulkomaillakaan tarvi hävetä. Ja muiden maailmaa syleilevien kilpailubiisien joukossa sanat olivat silkkaa eksistentialismia. Ja mikä tärkeintä, tuota vimmaa ja energiaa kuunnellessa ei tarvinnut lainkaan turvautua hyvään vammaistahtoon. Hienoa. Puhdistava, katarttinen ja vahvistava elämys. Kiitos. (PKN:n jälkeen vaihdoin aika pian kanavaa. Musiikin imitointi ei jaksanut kiinnostaa. Tosiaan. Mitä yhteistä on James Bondeilla ja Euroviisuilla? Kummatkin imitoivat edustamaansa taiteen lajia.)

torstai 14. toukokuuta 2015

ONKO EFEKTIIVISYYS OIKEASTI OLEMASSA? (päivitys 17.5.)

Kari Enqvist kirjoittaa Tieto-Finlandialla palkitun kirjansa Olemisen porteilla viimeisessä kappaleessa efektiivisestä todellisuudestamme näin: 

"Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys, ja arkipäiväisessä ulottuvuudessaan fysiikan langettaman efektiivisen käytännön kysymys. Käytännön kannalta Kuu on taivaalla vaikkei kukaan sitä katsokaan, ja käytännön kannalta meillä varmasi on vapaa tahtokin. Oikeastaan meidän pitää olla kiitollisia hitaudestamme ja aistiemme karkeudesta. Ne lataavat tajuntamme merkityksillä ja antavat elämälle tarkoituksen. Siksi katsoessamme ulos efektiivisestä todelisuudestamme maailman olemukseen päällimmäinen tunne ei sittenkään ole pelko tai säikähdys. Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina."


Tuo on myös oma käsitykseni todellisuudesta ja olemassaolosta. Yhtä pientä juttua lukuun ottamatta. Efektiivisyyden käsitteeseen, sen ikkunasta ulos todellisuuden olemukseen katsomisessa, jo kuuluu sellainen lataus, että tosi todellisuus on toisaalla ja siis karkea efektiivisyytemme vajavaisesti olemassa. Haluan tuon käsitteen suhteen itsepäisesti olla eri mieltä. Miksi ihmeessä ihmisen olisi tilitettävä mittakaavansa vähemmän todelliseksi kuin hiukkastason kvanttileikin? Efektiivisyys merkityksessä vain istuu melessämme sitkeästi. Suunta on todesta harhaan tai illuusioon tai aistien karkeuteen joka antaa vajavaisen ja siksi vähemmän toden perustan olemiselle. Efektiivisyytemme  kätkee sitkeästi aina sen, mitä voimme todesti kutsua todellisuuden olemukseksi.


Olen kehitellyt mielessäni satua, jossa kvanttioliot unelmoiva siitä efektiivisyydeksi nimitetystä tasosta, jossa ovat ihmiseksi kutsutun olevaisen kuulleet elävän. Ja koska kvanttioliot havainnoivat efektiivisyyttä "vastakkaiselta rannalta", niiden havaintojen puuttellisuus tekee efektiivisyydestä niille arvoituksellista ja arvoituksellisuudesta edelleen todellisemman tuntuista kuin omasta epätarkkudestaan. Efektiivisyyden käsite edustaa niille ideaa todemmasta todellisuudesta. Mitä me todella olemme, kysyvät siis nekin ja mielestäni siis virheellisesti, koska todellisuuden "kummatkin rannat" ovat tasavahvahvasti ja siksi yhtä todesti olemassa. Mielestäni siis efektiivisyyden käsitteen lataama todellisuustaso rippuu sen käyttäjän näkökulmasta. Tässä mielessä todellisuuden "mittakaavani" on aina täydellinen.

(Jos Enqvist jostain syystä sattuu lukemaan tämän, olisin oikein kiitollinen hänen kommentistaan.)

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

ONKO KIRKOLLA MAINOSARVOA ATEISTILLE?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko yrittää saada eronneita jäseniään takaisin kummallisilla konsteilla. Vähän niin kuin ryhtymällä nuorekkaaksi ja jännittäväksi. Ikään kuin metafyysinen kysymys ratkaistaisiin maallisella viihtyvyydellä ja innostavuudella. Itse en kuulu kirkkoon kun en usko jumalaan, en kristilliseen enkä muunlaiseenkaan yliluonnolliseen olemassaolomme metamäärittelijään. Merkitys elämääni tulee siitä suhteesta joka minulla on olevaan ja toisiin ihmisiin. Mielestäni turhinta mitä voin kuvitella, onkin tarkoituksettomuuteensa turhautunut ateisti. Hänen turhaumansa siis ovat siinä määrin ontologisia että niihin on mieletöntä yrittää vaikuttaa metafyysisin keinoin. Ja kun se maallinen, aidosti ateistiinkin vaikuttava keino vieläpä olisi olemassa! Nimittäin diakoniatyö.

Itse teen ammatissani en hirveän paljon mutta tärkeissä paikoissa yhteistyötä Seinäjoen diakoniatyön kanssa ja olen vaikuttunut. Siinä määrin että aidosti mietin, olisiko sen vuoksi oikeastaan syytä liittyä takaisin kirkkoon? Nyt avustan aika ajoin Kirkon Ulkomaanavun Naisten Pankkia osittain tuon yhteistyömme vaikuttamana. (Alun alkaen ryhdyin "rahoittajaksi" kun Oulussa törmäsin Naisten Pankin feissariin ja lupasin hänelle tehdä yksittäisen lahjoituksen kun en siihen hätään sitoutunut enempään. Ja lupauksethan on yritettävä pitää.)

Kysynkin nyt, miksi kirkko ei lähesty kansaa, ja jopa uskonnotonta väkeä, maallisin mutta syvästi eettisin ja moraalisin viestein, jos se haluaa meitä puhutella? Tämä aika kun vielä olisi siihen mitä otollisin.


(Iloista Äitienpäivää kaikille maailman äideille!)

perjantai 8. toukokuuta 2015

ELVYTTÄMISESTÄ, SÄÄSTÄMISESTÄ JA METSÄSTÄJÄ-KERÄILIJÄN LUONTEESTA

Kun en ole taloustietäjä, heitän nyt ajatuksen ihan hatusta ja asian sivusta, mutta pakko kysyä myös tätä:

Voiko olla niin, että säästäminen ja leikkaaminen siksi tuntuu uskottavammalta kuin elvyttäminen, koska olemme metsästäjä-keräilijöitä? Vain sekö, mikä varmasti on olemassa, herättää meissä psyykkistä luottamusta? Kaikuvatko taloustieteilijöiden säröäänet tuhoisasta leikkaamisesta kuuroille korville, koska ajatus sijoittamisesta johonkin ei vielä olemassa olevaan on metsästäjä-keräilijän aivoille mahdoton ajatus? Luo turvattomuutta? Ja onko säästäminen eli talouden leikkaaminen sitä vastoin ikään kuin jo jonkin olemassa olevan säilyttämistä? Luo turvallisuutta? Vaikka se ymmärryksemme reuna-alueilla johtaisikin saaliskätkömme hupenemiseen? Ja ovatko  eriääniset tutkijat siinä mielessä eri asemassa kuin päättäjät, että heidän ei tarvitse ottaa riskiä? Että metsästäjäkeräilijän mieli ei missään kohtaa hankaa heillä järkeä vastaan, koska riskiä ei tarvitse ajatella? Eivätkö he jo kritisoidessaan päättäjiä ole ikään kuin perillä?

Onko tämän elvyttämisen kanssa vähän sama juttu kuin äärettömyyden: että sen järjellään voi ideana ymmärtää mutta ei mielikuvituksellaan kuvitella ja tunteellaan tuntea? Paitsi epävarmuutena ja pelkona? Tyhjyyden kauhuna?

Ja vielä yksi asia: Oliko Vasemmistoliiton siksi niin helppoa tuulettaa vaihtoehtoista talouspolitiikkaa, koska sen piirissä oleva metsästäjä-keräilijä vaistomaisesti tiesi olevansa tutkijoiden turvallisessa asemassa? Entä jos puolue olisi ollut yllättäen maan suurin? Ja Arhinmäki pää- tai valtiovarainministeri?

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

LIBERAALI, KONSERVATIIVI VAI RIKOSSEURAAMUSTYÖNTEKIJÄ?

Tuon edellisen koston ja seuraamusjärjestelmän yhteyttä pohtivan kirjoitukseni kommenteissa sytyin lukijani innoittamana aika perusteellisesti paljastamaan myös jotain itsestäni ja arvoistani työni kautta.  Nyt käytävään liberaaliskonservatistiseen arvokeskusteluun juttu tuntuu sujuvasti asettuvan ja siksi muokkaan kommentistani oman juttunsa. Mihin kuplaan siis itse kuulun?

No niin. Ehkä tärkeintä tässä niin konservatiivista kuin liberaaliakin mieltä häiritsevässä ammatissani olisi löytää sisältään niin tarkka realismi, ettei silla onnistu hämäämään itseään. Tiedän: periaatteeni on itsensä kumoava pyrkimys, jos ihan tarkkoja ollaan. Wittgensteinilainen kielikummitus, sanan pelittämättömyyttä. Yritän siis muotoilla ajatukseni toisin: Työssäni usein tuntuu tuolta. Tai vieläkin selvemmin: työni pitää jalat maassa. Todellakin: jossain konservatiivisen ja liberaalin arvomaailman kuolleessa kulmassa. Siksi onkin vain sitouduttava ihmiseen tässä ja nyt ja tarjottava hänelle mahdollisimman uskottavia ja realistisia välineitä siitä valikosta, joka minulla on asemani mahdollistamana käytössäni ja johon voin joskus jopa itse jossain määrin vaikuttaa. Mutta puhetta vankilattomasta yhteiskunnasta pidän ainakin vielä kauniina uskontona. Olenko siis tässä konservatiivi? Ehkä.

Kommentoijani ei pitänyt kostoa niin tärkeänä motiivina seuraamusjärjestelmässä kuin minä. Kosto on todellakin vahva sana ja sanat luovat osaltaan todellisuutta ja ihmiskuvaamme, legitimoivat ja vahvistavat arvojamme ja asenteitamme ja käyttäytmistämme. Siksi niiden käytössä on oltava huolellinen. Kosto on häipynyt - ja sen kuuluukin häipyä - symbolisesta rekisteristämme jonnekin reaalisen lausumattomaan ja uskon että juuri toimivan ja sivistyneen seuraamusjärjestelmämme ansiosta. Kostoa ei voi todellakaan nimittää kirjaimellisesti motiiviksi (vaikka se kommentteja kuolemantuomiosta ja todellisesta elinkautisesta kuunnellessa meinaa välillä unohtuakin). Se on latentti osa rikoksen, rangaistuksen ja sovituksen "organismia" ja instituutiota ja pysyy sellaisena juuri tuon instituution eli seuraamusjärjestelmän ansiosta. Mutta pitäisikö koko sanan käytöstä luopua koska sitä ei käytännössä tarvita? Koska sillä ei ole käytännöllistä kohdetta? Pitääkö se silloin yllä jotain mistä meidän olisi sitten vaikka kieltä korjaamalla päästävä eroon?

Oli kuinka tahansa, tätä turvallisuuttamme, yhteiskuntarauhaa ja eettistä tasapainoamme tukevaa järjestelmää haluan omalta osaltani edustaa ja kritiikiltä puolustaa. Sitä muistan aina korostaa ohjaamilleni opiskelijoille ja sitä, että useimmiten kuivaksi byrokraatiksi mielletyn virkamiehen kuuluu olla itsestään ylpeä tässä osassaan (kunhan vain tekee työnsä eli kohtaa kansalaisen kaikkien ammatillisten reunaehtojenkin paineessa niin, että se on mahdollista).

Entä miksi rikoksia tehdään? Tämä kysymys jos mikä koskettaa päivän teemaa 'olenko konservatiivi vai liberaali'. Kyse on yksilön ja yhteiskunnan suhteesta; siitä kuinka vapaa yksilö on vapautensa suhteen. Ei siis sen vähemmästä kuin vapaasta tahdosta ja siitä, kuinka paljon yksilöä voi ja saa muutoksessaan ja motivaatiossaan auttaa tai rajoittaa. Ja pitää muistaa, että tässä kohtaa oikeistoliberaali yksilön oikeuksien ja vapauksien korostaja on minulle konservatiivi, koska uskoo metafyysisen jumalolennon sijaan rakenteista vapaaseen metafyysiseen tahtoon.

Suurin osa Suomessa tehdyistä rikoksista, noin 80 prosenttia, liittyy päihteiden liikakäyttöön ja kyllä raju lapsuuskin siellä jossain usein lymyää, vaikka lapsuuden liian pienestä piposta helposti vitsaillaankin. Taustalla voi olla myös riskiyttävä persoonallisuuden rakenne, mutta silloinkin tietysti ympäristöllä on mekitystä siihen, miten nämä mielen rakenteet realisoituvat. 

Siis ympäristö vai perimä? Kulttuuri vai luonto? Prosenttimäärä vaihtelee tutkimusten mukaan mutta Nykäsen Matin fifti-siksti on aika hyvä ilmaisu tässä. Se taas, voitaisiinko rikoksia estää "ruotsalaisdekkarien" sanomaa seuraamalla eli yhteiskuntaa muuttamalla, on loputon suo. Osaltaan sillä on merkitystä. Hyvinvointiyhteiskunta on osoittautunut alani näkökulmasta menestykseksi ja menestystämme kummastellaan maailmalla: sodan sotineenakin maana olemme pohjoismaista kärkeä alallamme. Sodan jälkeen juuri niiden liberaalien 60- ja 70-lukulaisten ansiosta olemme ottaneet muut Pohjoismaat kiinni ja menneet vähän edellekin. Siis rikosten määrän laskussa ja vankiluvuissa. Silti on muistettava, että vaikka asiat olisivat yhteiskunnassa kunka hyvin, aina joku haluaa jotakin enemmän, aina joku haluaa seksiä julmalla tai alistavalla tavalla tai väärän ikäisen tai kehitystasoisen kanssa, aina joku haluaa kokea riskien, vaaran ja laittomuuden tuottaman tunnemyrskyn ja aina joku haluaa sittenkin kostaa. Tutkimusten mukaan se menee niin että mitä tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta, sitä selittämättömämmät rikokset. "Ruotstalaisdekkareissa" ja yltiöliberaaleissa kiusaa se, että yhteiskunnallinen selitys esitetään liian fundamentaalina. Utopiana eikä tieteenä.

Ja jotta en säästäisi itseäni, on puhuttava vielä arvojen ja asenteiden kulttuurieroista. Se on sietämättömän vaikea aihe ja mitä liberaalis-konservatistisin. On kieltämättä kiinnostavaa, että suomalaisia vankeja ja rikosentekijöitä arvioidaan oikeastaan lähtökohtaisesti yhteiskunnallisen kokonaiskuvan ja meitä ympäröivän arvomaailman mukaan, mutta vieraiden kulttuurien arvoja ja niiden vaikutusta rikolliseen käyttäytymiseen emme oikein soisi käsiteltävän. Syiden on tultava mielellään omalta puolelta aitaamme. Sama ongelma vaivaa suhdettamme Suomen romaneihin. Työssäni saan käydä kiinnostavia ja avoimen suoria kulttuuriemme välisiä pohdintoja syistä ja seurauksista romanien kanssa ja siksi tuntuukin että julkisissa keskusteluissa heille tarjotaan liian usein tahdottoman uhrin roolia syitä ja seurauksia pohtimatta. Ja kieltämättä romanit liian helposti tämän roolin itselleen hyväksyvät. Ylen taannoinen Kioski jossa testattiin ihmisten luottamusta kännykkää lainaksi pyytävään romaniin, on viimeisin esimerkki. Uskon että pelkäämme rasismin ikään kun subjektitonta voimaa, joka pääsee meiltä hallitsemattomasti ja palautumattomasti irti. Kannamme siis huolta "itseohjautuvan" vihapuheen synnystä, käyttäytymisestä ja vaikutuksesta. Eli siitä, ettemme oikein tiedä missä kohtaa todellisuutta se syntyy ja vaikuttaa. Eikä huoli mielestäni ole ihan aiheeton.

-
Tässäkin suosittelen edellisen kirjoitukseni oheislukemistoa: Janne Kivivuoren teosta Rikollisuuden syyt (Nemo 2013) ja Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014).